Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7965)
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli lapsena nukke, joka ajan kuluessa meni sen verran huonon kuntoon ja oli niin likainen, että se heitettiin roskiin. Seuraavana päivänä se makasi eteisen lattialla, kun tulin äidin kanssa kotiin, äiti töistä ja minä päiväkodista. Se heitettiin uudestaan roskiin, mutta se oli taas seuraavana päivänä eteisen lattialla. Sama toistui kolmannen kerran. Silloin isä otti nuken, ajoi sen kanssa jonnekin kauas, poltti sen, laittoi poltetun nuken säkkiin kivien kanssa, vei säkin veneeseen, souti keskelle järveä ja upotti sen keskelle järveä. Sen jälkeen sitä ei ole näkynyt.
Unohtui mainita, että vaikka sen nuken pois heitosta on jo lähemmäs 40 vuotta, niin silti joskus mietityttää, että miten reagoisin, jos joskus kotiin tullessa se nukke makaisi nykyisen kotini eteisessä, mutta eihän niin voi käydä, eihän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä tapahtui noin vuosi sitten. Elettiin olympialaisten aikaa. Katsoin televisiosta hiihtoa ja sanoin äänen että näyttäkää kahden urjeilijan välinen ero. Ja sitten se ero ilmestyikin ruutuun! Lisäksi tuntui siltä kuin olisin pystynyt vaikuttamaan hiihtäjien hiihtovauhtiin tuijottamalla kärkiryhmää. Ja tämä tavallaan toimi, koska takaa-ajajat alkoivat saavuttaa kärkiryhmää.
Parin päivän päästä Uutisvuotoa katsoessani tuntui jälleen, että olisin voinut vaikuttaa ohjelman kulkuun. Uutisvuodon tehtävänä oli arvata emojeista jokin lähiaikoina tapahtunut uutinen. Vihjeenä oli parrakas mies, kolme kiekkoa ja Irlannin lippu. Jani Halme siinä alkoi heti oikein arvaten puhua Patrik Laineesta, mutta kun minä sanon että "eikös tuo ole Irlannin lippu" niin Halmekin heti mainitsee asiasta. Voiko olla sattumaa. Sen jälkeen minä sanon, että luottakaa nyt itseenne niin panelistina ollut Matti Rönkä sanoo ikään kuin vastaten että "Niin!". Pian tämän jälkeen kuulen aivan selvästi että Rönkä sanoo "Älkää kuunnelko (minun nimi)". Myöhemmin katsoin ohjelman Yle Areenasta ja se oli muuten muistamani kaltainen, mutta en enää huomannut että siinä olisi sanottu tuota viimeisintä lausetta.
Näiden asioiden tapahtuessa olin satavarma, että minua salakuunnellaan Ylen toimesta. Kaikki nämä asiat olivat totta enkä kuvitellut niitä. Myöhemmin minulla kuitenkin todettiin psykoosi, mutta on vaikea kuvitella että ihminen voisi mennä näin sekaisin. Myöhemminkin vastaavia "salakuuntelujuttuja" tuli eteeni ja kaikkein huvittavinta oli, että eduskunnassa käsiteltiin samaan aikaan tiedustelulakeja. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin vasta muuttanut tähän nykyiseen kotikaupunkiini viime vuonna ja kävin ensimmäisen kerran ostoksilla eräässä ruokakaupassa. Kassalla myyjä alkoi yllättäen väittämään, että minun edunvalvojani on kieltänyt minua ostamasta herkkuja tilille eli en saisi ostaa energiajuomia ja perunalastuja, jotka ostosten mukana olivat ja alkoi kyselemään, että mikä on tilini numero kyseiseen kauppaan. Minä sanoin, että minulla ei ole edunvalvojaa, kukaan ei ole kieltänyt minua ostamasta mitään, olen maksamassa rahalla ostokseni ja että minulla ei ole tiliä sinne kauppaan. Myyjä kuitenkin jatkoi inttämistä, että kyllä minulla on sinne tili, edunvalvoja on kieltänyt minua ostamasta herkkuja sieltä ja jankutti, että minun pitää kertoa tilin numero. Lopulta ostokset jäivät ostamatta, koska en kertonut tilin numeroa, koska minä en tiennyt mitään mistään tilistä. Sama toistui muutaman kerran samassa kaupassa saman myyjän kanssa. Hän jopa kutsui lopulta pari kertaa jonkun toisen myyjän paikalle, joka uskoi minua ja yritti saada kyseisen myyjän myymään minulle ostokseni käteisellä, mutta hän ei suostunut vaan jankutti herkkujen ostokiellosta, tilistä ja tilin numerosta. Lopulta tein valituksen kyseisestä myyjästä sen kaupan omistajille ja lakkasin käymästä siellä kokonaan. Näin jälkikäteen olen ihmetellyt, että miksi hän ei uskonut minua vaan väitti minua valehtelijaksi. Vaikka olisin näyttänyt joltain tiliasiakkaalta, niin olisi hänen pitänyt uskoa minua kun sanoin, että kyseessä en ole minä.
Myydäänkö Intiassa perunalastuja ja energiajuomaa?
Sä alat pikkuhiljaa olemaan yhtä surullinen hahmo kuin se Intia-sekoilija.
Äitin isä kertoi että mun äiti on pettänyt mun iskää, ja siitä alkoi niiden parisuhteen alamäki:( Kukaa ei oo kertonut mulle tosta mitää, koska siitä ei kuulema sais kertoo mulle. Iskä ei saa puhuu asiasta mulle mitää. Äitiltä en voi kysyä, koska sitten äitillä ja Äitin isällä menis välit. Tuntuu hirveeltä kun asiasta ei voi kysyä keneltäkään. Mulla oli muisti kuvia että käytii Äitin kaa jonku miehen luona ja sillä miehellä oli lapsia, oon luullu ettei oo oikeita muistoja vaan, että oon nähny unta:( mutta tää on jääny vaivaaman mua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleepa parikin juttua mieleen.
Löysin melko vastikään yhdestä käsilaukustani yksittäisen avaimen, eikä mulla ole mitään tietoa mihin se käy.
Toinen, aika eri päästä kuin tuo eka. Kun isäni oli kuolemassa syöpään ja olimme hänen viimeisenä iltanaan sairaalassa katsomassa häntä, niin tapahtui jotain erikoista. Lääkärien mukaan isäni eläisi ehkä vielä pari viikkoa, emme siis osanneet ollenkaan aavistaa tämän olevan viimeinen ilta yhdessä koko perheen kesken. Olin viimeisenä poistumassa huoneesta, kun minut valtasi täydellisen pakottava tunne siitä, että minun pitäisi kääntyä takaisin ja käydä vielä hetken verran yksin isäni vieressä. Hämmennyin ja jatkoin matkaa pois huoneesta mutta tunne vain voimistui. Tottelin lopulta vaistoani, kävelin takaisin huoneeseen isän luo, otin häntä kädestä ja sanoin "heippa, iskä". Lähdimme kotiin. 45min päästä sairaalasta soitettiin, että iskä oli nukkunut pois. Sain sanoa hänelle jäähyväiseni yksin, rauhassa, juuri kuten minulle sopi, vaikka en tiennyt niiden olevan jäähyväiset. En ole koskaan ennen kokenut sellaista tunnetta. Tuosta on aikaa yli 8 vuotta ja mietin sitä varmasti loppuelämäni.
Minulla vähän samanlainen kokemus. Olin katsomassa vanhaa, mutta hyväkuntoista ja iloista äitiäni. Lähdimme pois, kun äiti alkoi päiväunille omaan sänkyynsä. Ovella vilkutellessamme minut valtasi yhtäkkiä vahva tunne, että minun pitäisi palata takaisin ja mennä äidin viereen siihen sänkyyn, hänen taakseen ja ottaa hänet syliini niin kuin lusikkaan, ja jäädä siihen päiväunien ajaksi.
En tehnyt sitä. Se tuntui liian oudolta ajatukselta toteutettavaksi, olinhan perheineni liikkeellä ja olimme menossa yhdessä seuraavaan paikkaan.
Se oli viimeinen kerta kun näin äitini. Hän kuoli yllättävään sairauskohtaukseen pian sen jälkeen. Olen miettinyt tuota yllä kuvattua hetkeä usein. Nytkin se nostaa kyynelet silmiin. Olisi pitänyt kuunnella vaistoaan ja pidellä äitiä siinä hetki sylissään. Se olisi ollut käsittämättömän arvokas hetki.
Sama minulla. Joulu oli vietetty, ja olin perheeni kanssa lähdössä isovanhemmilta ajamaan takaisin kotiin. Siinä eteisessä halailin mummoani ja kun siirryin vaariani halaamaan, mieleeni tuli hänen silmiinsä katsoessani ajatus:”Tämä on viimeinen kerta, muista tämä halaus.” Jotenkin keskityin siihen halaamiseen ja muistan vieläkin hänen poskensa poskeani vasten. Viikon kuluttua mummo soitti, että vaari on kuollut äkilliseen sydänkohtaukseen.
Mistä tuo sisäinen tieto tuli, en tiedä. Vaari oli virkeä ja vailla perussairauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noista kuolemien vaistoamisista... Aikoinaan kaverini ja hänen kihlattunsa kyyditsivät minua kotikaupunkiini hauskan viikonlopun jälkeen, olimme kaikki krapulassa ja nuutuneita mutta tunnelma oli silti iloinen. Äkkiä huoltoasemalla minulle tuli tunne että näen "Jeren" (nimi muutettu) viimeistä kertaa eikä häitä tule, tunne oli pelottavan voimakas enkä saanut sitä pois päästäni. Ja tämä "Jere" oli vasta vähän päälle parikymppinen, perusterve nuori mies. Tunsin voimakasta surua enkä voinut sanoa syytä, kun ystäväni kyseli mikä minulle äkkiä tuli " päätä vain särkee, kyllä se siitä kun pääsee kotiin nukkumaan".. Viikkoa myöhemmin "Jere" sai sairaskohtauksen saunassa ja kuoli ambulanssiin. Kuolemaa ei mitenkään olisi voinut ennakoida, mutta minä tiesin. En todellakaan ole mikään selvännäkijä, enkä ole tuota ennen tai tuon jälkeen saanut minkäänlaisia ennakko-aavistuksia.
Sain noin 20 vuotta sitten outoja puhelinsoittoja, oli kyse siis lankapuhelimesta. Minulle soitti kolme eri ihmistä. Ekalla kerralla soitti joku pikkulapsi, ilmeisesti tyttö ja yritti kysellä kaikenlaista. Sitten soitti mies, joka esitteli olevansa kelloseppä ja jonkun miehen kello oli jäänyt noutamatta hänen liikkeestään. Kolmantena soitti joku nuori mies, joka haistatteli. Hän jätti myös puhelinvastaajaan haistatteluviestin. Soitot loppuivat, kun muutin ja numeroni vaihtui (muutin salaiseksi),
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
11 v. poikani sai lahjaksi käteistä rahaa. Menimme lähikaupunkiin erääseen liikkeeseen ostamaan hänen toivomansa asian. Maksoin poikani lahjarahoilla, kiitin, kassa kiitti takaisin, ja kun käännyin kassalta pois, minua noin 10-15 vuotta nuorempi kassapoika sanoi vielä perääni ""Kiitti Reetta". (nimi muutettu).
Kuulin sen selvästi, mutta ajattelin että ehkä hän sanoi sen jollekin muulle. Poikani, joka seisoi takanani katsoen yhä kassaa päin, katsoi kassapoikaa ällistyneenä ja kysyi että "äiti, mistä toi tietää sun nimen".
En todellakaan tiedä. Olen näiltä suunnilta kotoisin, mutta asunut välillä pitkään muualla. Tuttavapiirini on pieni, eikä siihen kuulu 20-30 vuotiaita nuoria miehiä. Minulla ei ole kanta-asiakas korttia kyseiseen liikkeeseen ja olin asioinut siellä aikaisemmin vain muutaman kerran harvakseltaan. Kyseinen tapaus oli niin outo, etten ole käynyt siinä liikkeessä enää sen jälkeen.Miks tässä oli sun mielestä olennaista kertoa, että poikasi sai lahjaksi rahaa ja että maksoit kassalla poikasi lahjarahoista jne.? Jos tarkoituksesi oli tarkentaa, että et maksanut millään kortilla, missä olisi ollut sun nimi, niin mikset kirjoittanut vain, että maksoit käteisellä?
Eikö varsinainen asia ollut se, että kaupan kassapoika jostain syystä tunnisti sut?
Olen ehkä vähän jaarittelija, ja halusin kai kertoa miksi maksoin käteisellä, kun yleensä en niin tee, ja aika harva muukaan nykyään. Eikä tässä ketjussa kai ollutkaan kyse mystisistä asioista, vaan sellaisista jotka ovat jääneet ilman selitystä.
Ja kyllä, jälkeenpäin olen miettinyt että olisi pitänyt kysyä, mistä tiedät nimeni, mutta olin jo selkä päin myyjään poistumassa liikkeestä, ja jatkoin samaa vauhtia ulos. Monestihan sitä on jälkiviisas.
Ja korostin, että poika oli minua sen ja sen verran nuorempi, koska olen muuttanut tältä seudulta pois alle kaksikymppisenä, ja asunut pitkään muualla. Edes vanhoja koulukavereita en enää tunnistaisi. Saati että joku, joka on ehkä pikkulapsena tuntenut perheeni, tunnistaisi minut nyt.
Tapaus on edelleen minulle selittämätön vaikka sinä et siitä pidäkään.
4700 vielä. Miksei se poika sitten asiointitilanteessa sanonut nimeäni ja ilmaissut tunnistavansa, vaan vasta kun olin kävelemässä pois? Se tuntui oudolta ja jopa uhkaavalta, vaikken keksi miksi kukaan uhkailisi minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noista valemuistoista tai sellaisista.
En osaa kertoa tätä kovin mystisesti, joten kerron kuten osaan. Vuosia sitten, kun olin nuorempi mutta silti jo aikuinen, sain pahoja vatsavaivoja. Yritin hoitaa niitä jättämällä hetkeksi laktoosin ja gluteenin. Ajattelin, että vatsa rauhoittuisi.
Ostin kokeeksi tattaripuuroaineksia ja tattarista tehtyä näkkileipää. En muista, että olisin aiemmin elämässäni syönyt niitä, tattarista tehtyjä blinejä vain olin joskus maistanut.
Kun maistoin sitä leipää, siinä oli heti jotain, joka tuntui tutulta. Se oli kovaa ja epämukavaa syötävää. Puurokaan ei mielestäni ollut hyvää, mutta jotenkin oudon tuttua maultaan. Mieleeni tuli sairaala, kuin jokin kaukainen muisto. Todellisuudessa en ole koskaan ollut sairaalassa pitkiä aikoja, enkä silloinkaan muista syöneeni siellä tattariruokia. Mistä tuo mielleyhtymä tattarin ja sairaalan välillä siis mahtoi tulla, en tiedä. Vieläkin tattaripuuron maku tuo mieleeni sairaalan, valkoiset sairaalasängyt, sideharsoon käärityn käsivarren. Selitys voi olla ihan luonnollinen ja varmaan on, mutta jostain syystä en nyt muista sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noista valemuistoista tai sellaisista.
En osaa kertoa tätä kovin mystisesti, joten kerron kuten osaan. Vuosia sitten, kun olin nuorempi mutta silti jo aikuinen, sain pahoja vatsavaivoja. Yritin hoitaa niitä jättämällä hetkeksi laktoosin ja gluteenin. Ajattelin, että vatsa rauhoittuisi.
Ostin kokeeksi tattaripuuroaineksia ja tattarista tehtyä näkkileipää. En muista, että olisin aiemmin elämässäni syönyt niitä, tattarista tehtyjä blinejä vain olin joskus maistanut.
Kun maistoin sitä leipää, siinä oli heti jotain, joka tuntui tutulta. Se oli kovaa ja epämukavaa syötävää. Puurokaan ei mielestäni ollut hyvää, mutta jotenkin oudon tuttua maultaan. Mieleeni tuli sairaala, kuin jokin kaukainen muisto. Todellisuudessa en ole koskaan ollut sairaalassa pitkiä aikoja, enkä silloinkaan muista syöneeni siellä tattariruokia. Mistä tuo mielleyhtymä tattarin ja sairaalan välillä siis mahtoi tulla, en tiedä. Vieläkin tattaripuuron maku tuo mieleeni sairaalan, valkoiset sairaalasängyt, sideharsoon käärityn käsivarren. Selitys voi olla ihan luonnollinen ja varmaan on, mutta jostain syystä en nyt muista sitä.
Tai ehkä muistaa on tuossa väärä sana. Syy voi olla esim. vain oma mielikuvitus.
Minullakin on valemuistoja, itse asiassa aika paljon. Ne ovat saaneet minut jopa epäilemään, saattaisinko muistaa tapahtumia entisistä elämistä, vaikka en tähän kovin aktiivisesti uskokaan. Tässä muutamia, mutta niitä on niin paljon, etten jaksa kirjata kaikkia:
Minulla on aina ollut tunne, että olen asunut tietynlaisessa talossa, sellaisessa hieman keski-eurooppalaistyylisessä kivitalossa, jossa on tietynlainen iso piha vanhoine puineen. Tosiasiassa elin koko lapsuuteni samassa rivitalokolmiossa, enkä usko koskaan käyneeni sellaisessa talossa, jonka "muistan". Muistan mitä missäkin oli, millaisia kaappeja, huonekaluja ja kankaita talossa oli, millaisia vaatteita minulla oli. Muistan eläneeni siinä talossa yksinäisen ja melankolisen elämän. Voi toki olla, että olen esim. nähnyt lapsena jonkin elokuvan ja tämä valemuisto on syntynyt siitä. Ylipäätään kaikki 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvat elokuvat saavat tämän muiston aktivoitumaan. Samoin matkustaminen Saksassa.
Pohjois-Italiassa tuli todella vankka tunne, että olen ollut siellä aiemmin ja sain ihmeellisiä fläsäreitä jostain vanhasta kirkosta, johon olin tehnyt jonkinlaisen pyhiinvaelluksen. Harmi kyllä en löytänyt sellaista kirkkoa kuin "muistoissani".
Minulla on muisto, että olen joskus asunut jonkinlaisessa teltassa. Tähän liittyy myös muisto, jossa näen ilmeisesti aviomieheni kuolevan väkivaltaisesti. Muistan myös tanssineeni jotain tanssia.
Joistakin hajuista tulee olo, että ne liittyvät johonkin tärkeään ja herättävät jotain kummallisia "muistoja". Jotkut kielet kuulostavat uskomattoman tutuilta, vaikka ne olisivat jotain ihan outoja kieliä joita ei kuule missään. Tällainen minulle oli esim. mongolian (!) kieli.
Voi toki olla, että aivoni ovat vain virittyneet hassusti ja tekevät tosi voimakkaita assosiaatioita randomeista asioista. Mutta ilmiö kiinnostaa minua ja usein ja varmaan tässäkin ketjussa törmää tarinoihin, joissa matkustaa esim. ulkomaille ja jokin paikka on todella tuttu, vaikka siellä ei olisi koskaan ennen käynytkään. Luulen kuitenkin, että elokuvat ovat usein syyllisiä näihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on valemuistoja, itse asiassa aika paljon. Ne ovat saaneet minut jopa epäilemään, saattaisinko muistaa tapahtumia entisistä elämistä, vaikka en tähän kovin aktiivisesti uskokaan. Tässä muutamia, mutta niitä on niin paljon, etten jaksa kirjata kaikkia:
Minulla on aina ollut tunne, että olen asunut tietynlaisessa talossa, sellaisessa hieman keski-eurooppalaistyylisessä kivitalossa, jossa on tietynlainen iso piha vanhoine puineen. Tosiasiassa elin koko lapsuuteni samassa rivitalokolmiossa, enkä usko koskaan käyneeni sellaisessa talossa, jonka "muistan". Muistan mitä missäkin oli, millaisia kaappeja, huonekaluja ja kankaita talossa oli, millaisia vaatteita minulla oli. Muistan eläneeni siinä talossa yksinäisen ja melankolisen elämän. Voi toki olla, että olen esim. nähnyt lapsena jonkin elokuvan ja tämä valemuisto on syntynyt siitä. Ylipäätään kaikki 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvat elokuvat saavat tämän muiston aktivoitumaan. Samoin matkustaminen Saksassa.
Pohjois-Italiassa tuli todella vankka tunne, että olen ollut siellä aiemmin ja sain ihmeellisiä fläsäreitä jostain vanhasta kirkosta, johon olin tehnyt jonkinlaisen pyhiinvaelluksen. Harmi kyllä en löytänyt sellaista kirkkoa kuin "muistoissani".
Minulla on muisto, että olen joskus asunut jonkinlaisessa teltassa. Tähän liittyy myös muisto, jossa näen ilmeisesti aviomieheni kuolevan väkivaltaisesti. Muistan myös tanssineeni jotain tanssia.
Joistakin hajuista tulee olo, että ne liittyvät johonkin tärkeään ja herättävät jotain kummallisia "muistoja". Jotkut kielet kuulostavat uskomattoman tutuilta, vaikka ne olisivat jotain ihan outoja kieliä joita ei kuule missään. Tällainen minulle oli esim. mongolian (!) kieli.
Voi toki olla, että aivoni ovat vain virittyneet hassusti ja tekevät tosi voimakkaita assosiaatioita randomeista asioista. Mutta ilmiö kiinnostaa minua ja usein ja varmaan tässäkin ketjussa törmää tarinoihin, joissa matkustaa esim. ulkomaille ja jokin paikka on todella tuttu, vaikka siellä ei olisi koskaan ennen käynytkään. Luulen kuitenkin, että elokuvat ovat usein syyllisiä näihin.
Entäs jos olet elänyt joskus mongolialaisena teltassa? Kenpä tietää?
Minulle tuttua on Englannin maaseutu, joku pikkukylä siellä ja mylly. Tosin voi johtua jostakin Postimies Patesta, jonka vanhat versiot olivat mielestäni aivan ihania.
Toinen aika, joka tuntuu tutulta, on 1900-luvun alun Helsinki. Ja kansalaissota. Aloin itkeä, kun kerran näin kuvan kuulovammaisten lasten koulusta 1800-luvun lopulta. En oiken tajunnut, miksi. Se tuntui vaan niin syvällä, surin ja koin sympatiaa.
Vierailija kirjoitti:
Asuin kerrostalossa, jossa oli postilaatikot pihalla ulkoseinässä. Erään kerran postilaatikkooni oli ilmestynyt joitakin lasten muovisia leikkiruokia ja seuraavana päivänä nukke. Sitä seuraavana päivänä siellä oli lappu, jossa luki että roskaaminen on rikos ja jos en lopeta sitä, niin asiasta ilmoitetaan poliisille, koska viestin kirjoittaja olisi kyllästynyt keräämään niitä leluja talon pihassa. En vieläkään tiedä, että mistä tässä on kyse. Minä en roskaa enkä ollut nähnyt niitä leluja koskaan aikaisemmin. Minä en ollut niitä ainakaan mihinkään heittänyt enkä ollut koskaan nähnyt siellä pihassa mitään sinne heitettyjä leluja.
No siinä on vaan joku idiootti luullut että ovat sinun lastesi (vaikkei niitä olisikaan) jäljiltä.
Itselläni oli postilaatikossa joku noiden uskovaisten lappu, rytistetty ja siinä luki laidassa "X(nimeni) lopeta, ei kiinnosta."
Joku naapureista siis jostain syystä kai päätellyt että minä jaan noita lappusia, näin ateistina...
Olisi kyllä hauskaa joskus saada selville onko se juuri se naapuri jonka kanssa kaveerasin kunnes alkoi vältellä ja juosta karkuun aina vastaan tullessa.
Vierailija kirjoitti:
Olimme nuorisoporukalla parikymppisinä ajelemassa maaseudulla baariin toiselle paikkakunnalle. Oli myöhäinen ilta ja pimeää kun olimme pitkällä peltoaukealla.
Auton sisällä näkyi yhtäkkiä liikkuva valo ikäänkuin takaa olisi tullut toinen auto. Sitten valo siirtyi pois siihen tapaan että kuvittelin toisen auton lähtevän ohittamaan meitä, mutta mitään ohittavaa autoa ei tullutkaan, valo vain hävisi. Laajalla aukealla oli joitain yksittäisiä taloja, mutta kun käännyin katsomaan minne auto hävisi, ei pimeässä näkynyt mitään, eikä tuntunut mahdolliselta että auto olisi kääntynyt siellä jonnekin ja sitten ennättänyt jo sammuttaa valot.
Muistan, että muutkin huomasivat sen ja kommentoivat sitä lyhyesti tyyliin "oho, mihin se hävisi" ja sitten juttu jatkui muihin aiheisiin. Itseäni se jäi kuitenkin vaivaamaan, enkä ole keksinyt valoilmiölle mitään selitystä. Jäi ufoksi, eli tuntemattomaksi lentäväksi objektiksi. Kuulen mielelläni, mikäli jollain on varteenotettavia selityksiä tälle.
Minullakin on kokemus oudosta valosta. Istuin pimeällä autossani, ja yhtäkkiä edessäni olleen pihapuun latvaa pyyhkäisi valo. Outoa on se että siellä suunnalla mistä valo näytti tulevan, ei ole mitään. Siis vain peltoa ja metsää kilometrikaupalla, pellolle kulkee kuja ihan vierestä mutta ei siinä mitään näkynyt, jos olisi jollain koiranulkoiluttajalla ollut joku älyttömän tehokas lamppu tai jotain.
Mietin että ehkä naapurilla parinsadan metrin päässä on tehokas valonheitin, mutta kun ongelma on siinä että silloin valon olisi pitänyt kaiken järjen mukaan näkyä ihan toisella puolella puuta, eikä ylhäältä päin kuten se tuntui suuntautuvan.
Harhaako? kirjoitti:
Tämä tapahtui noin vuosi sitten. Elettiin olympialaisten aikaa. Katsoin televisiosta hiihtoa ja sanoin äänen että näyttäkää kahden urjeilijan välinen ero. Ja sitten se ero ilmestyikin ruutuun! Lisäksi tuntui siltä kuin olisin pystynyt vaikuttamaan hiihtäjien hiihtovauhtiin tuijottamalla kärkiryhmää. Ja tämä tavallaan toimi, koska takaa-ajajat alkoivat saavuttaa kärkiryhmää.
Parin päivän päästä Uutisvuotoa katsoessani tuntui jälleen, että olisin voinut vaikuttaa ohjelman kulkuun. Uutisvuodon tehtävänä oli arvata emojeista jokin lähiaikoina tapahtunut uutinen. Vihjeenä oli parrakas mies, kolme kiekkoa ja Irlannin lippu. Jani Halme siinä alkoi heti oikein arvaten puhua Patrik Laineesta, mutta kun minä sanon että "eikös tuo ole Irlannin lippu" niin Halmekin heti mainitsee asiasta. Voiko olla sattumaa. Sen jälkeen minä sanon, että luottakaa nyt itseenne niin panelistina ollut Matti Rönkä sanoo ikään kuin vastaten että "Niin!". Pian tämän jälkeen kuulen aivan selvästi että Rönkä sanoo "Älkää kuunnelko (minun nimi)". Myöhemmin katsoin ohjelman Yle Areenasta ja se oli muuten muistamani kaltainen, mutta en enää huomannut että siinä olisi sanottu tuota viimeisintä lausetta.
Näiden asioiden tapahtuessa olin satavarma, että minua salakuunnellaan Ylen toimesta. Kaikki nämä asiat olivat totta enkä kuvitellut niitä. Myöhemmin minulla kuitenkin todettiin psykoosi, mutta on vaikea kuvitella että ihminen voisi mennä näin sekaisin. Myöhemminkin vastaavia "salakuuntelujuttuja" tuli eteeni ja kaikkein huvittavinta oli, että eduskunnassa käsiteltiin samaan aikaan tiedustelulakeja. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Tämähän on puhdasoppista psykoosioireistoa.
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on valemuistoja, itse asiassa aika paljon. Ne ovat saaneet minut jopa epäilemään, saattaisinko muistaa tapahtumia entisistä elämistä, vaikka en tähän kovin aktiivisesti uskokaan. Tässä muutamia, mutta niitä on niin paljon, etten jaksa kirjata kaikkia:
Minulla on aina ollut tunne, että olen asunut tietynlaisessa talossa, sellaisessa hieman keski-eurooppalaistyylisessä kivitalossa, jossa on tietynlainen iso piha vanhoine puineen. Tosiasiassa elin koko lapsuuteni samassa rivitalokolmiossa, enkä usko koskaan käyneeni sellaisessa talossa, jonka "muistan". Muistan mitä missäkin oli, millaisia kaappeja, huonekaluja ja kankaita talossa oli, millaisia vaatteita minulla oli. Muistan eläneeni siinä talossa yksinäisen ja melankolisen elämän. Voi toki olla, että olen esim. nähnyt lapsena jonkin elokuvan ja tämä valemuisto on syntynyt siitä. Ylipäätään kaikki 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvat elokuvat saavat tämän muiston aktivoitumaan. Samoin matkustaminen Saksassa.
Pohjois-Italiassa tuli todella vankka tunne, että olen ollut siellä aiemmin ja sain ihmeellisiä fläsäreitä jostain vanhasta kirkosta, johon olin tehnyt jonkinlaisen pyhiinvaelluksen. Harmi kyllä en löytänyt sellaista kirkkoa kuin "muistoissani".
Minulla on muisto, että olen joskus asunut jonkinlaisessa teltassa. Tähän liittyy myös muisto, jossa näen ilmeisesti aviomieheni kuolevan väkivaltaisesti. Muistan myös tanssineeni jotain tanssia.
Joistakin hajuista tulee olo, että ne liittyvät johonkin tärkeään ja herättävät jotain kummallisia "muistoja". Jotkut kielet kuulostavat uskomattoman tutuilta, vaikka ne olisivat jotain ihan outoja kieliä joita ei kuule missään. Tällainen minulle oli esim. mongolian (!) kieli.
Voi toki olla, että aivoni ovat vain virittyneet hassusti ja tekevät tosi voimakkaita assosiaatioita randomeista asioista. Mutta ilmiö kiinnostaa minua ja usein ja varmaan tässäkin ketjussa törmää tarinoihin, joissa matkustaa esim. ulkomaille ja jokin paikka on todella tuttu, vaikka siellä ei olisi koskaan ennen käynytkään. Luulen kuitenkin, että elokuvat ovat usein syyllisiä näihin.
Elin lapsena ilman tv:tä, miinus kaverin luona nähdyt lastenohjelmat ja jotkut satunnaiset elokuvat tuttujen luona. Silti minulla oli mielikuvia joita tietysti syntyi eläytymiskyvyn ja elinympäristön vaikutuksesta (vanhanaikainen), mutta osa oli todella antiikkia.Näin myös unia vanhoista paikoista ja ihmisistä. Myös pula-aikana syntynyt äitini on kertonut vastaavaa.
Ehkä ihmisaivoissa on ikivanha kyky, jo monilta hävinnyt, pitää yhteyttä ja säilyttää muistoja. Sitä on tarvittu asutuksen levitessä, kun ei ole ollut kirjoitettua historiaa.
En oikeastaan edes hämmästynyt, kun tein geenitestin ja löysin sieltä "tutut" paikat. Minulla on esivanhempieni muisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on valemuistoja, itse asiassa aika paljon. Ne ovat saaneet minut jopa epäilemään, saattaisinko muistaa tapahtumia entisistä elämistä, vaikka en tähän kovin aktiivisesti uskokaan. Tässä muutamia, mutta niitä on niin paljon, etten jaksa kirjata kaikkia:
Minulla on aina ollut tunne, että olen asunut tietynlaisessa talossa, sellaisessa hieman keski-eurooppalaistyylisessä kivitalossa, jossa on tietynlainen iso piha vanhoine puineen. Tosiasiassa elin koko lapsuuteni samassa rivitalokolmiossa, enkä usko koskaan käyneeni sellaisessa talossa, jonka "muistan". Muistan mitä missäkin oli, millaisia kaappeja, huonekaluja ja kankaita talossa oli, millaisia vaatteita minulla oli. Muistan eläneeni siinä talossa yksinäisen ja melankolisen elämän. Voi toki olla, että olen esim. nähnyt lapsena jonkin elokuvan ja tämä valemuisto on syntynyt siitä. Ylipäätään kaikki 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvat elokuvat saavat tämän muiston aktivoitumaan. Samoin matkustaminen Saksassa.
Pohjois-Italiassa tuli todella vankka tunne, että olen ollut siellä aiemmin ja sain ihmeellisiä fläsäreitä jostain vanhasta kirkosta, johon olin tehnyt jonkinlaisen pyhiinvaelluksen. Harmi kyllä en löytänyt sellaista kirkkoa kuin "muistoissani".
Minulla on muisto, että olen joskus asunut jonkinlaisessa teltassa. Tähän liittyy myös muisto, jossa näen ilmeisesti aviomieheni kuolevan väkivaltaisesti. Muistan myös tanssineeni jotain tanssia.
Joistakin hajuista tulee olo, että ne liittyvät johonkin tärkeään ja herättävät jotain kummallisia "muistoja". Jotkut kielet kuulostavat uskomattoman tutuilta, vaikka ne olisivat jotain ihan outoja kieliä joita ei kuule missään. Tällainen minulle oli esim. mongolian (!) kieli.
Voi toki olla, että aivoni ovat vain virittyneet hassusti ja tekevät tosi voimakkaita assosiaatioita randomeista asioista. Mutta ilmiö kiinnostaa minua ja usein ja varmaan tässäkin ketjussa törmää tarinoihin, joissa matkustaa esim. ulkomaille ja jokin paikka on todella tuttu, vaikka siellä ei olisi koskaan ennen käynytkään. Luulen kuitenkin, että elokuvat ovat usein syyllisiä näihin.
Elin lapsena ilman tv:tä, miinus kaverin luona nähdyt lastenohjelmat ja jotkut satunnaiset elokuvat tuttujen luona. Silti minulla oli mielikuvia joita tietysti syntyi eläytymiskyvyn ja elinympäristön vaikutuksesta (vanhanaikainen), mutta osa oli todella antiikkia.Näin myös unia vanhoista paikoista ja ihmisistä. Myös pula-aikana syntynyt äitini on kertonut vastaavaa.
Ehkä ihmisaivoissa on ikivanha kyky, jo monilta hävinnyt, pitää yhteyttä ja säilyttää muistoja. Sitä on tarvittu asutuksen levitessä, kun ei ole ollut kirjoitettua historiaa.
En oikeastaan edes hämmästynyt, kun tein geenitestin ja löysin sieltä "tutut" paikat. Minulla on esivanhempieni muisti.
Geenimuisti ei ole mikään mysteeri vaan fakta. Sen avulla esim. peura pakenee savun hajua siihen koskaan aiemmin törmäämättä.
Eläinten vaistonvarainen toiminta tilanteissa joissa se toimii täysin lajityypillisesti oikein, on itseasiassa geenimuistin varaista toimintaa
Alue: Aihe vapaa
Minulla oli lapsena nukke, joka ajan kuluessa meni sen verran huonon kuntoon ja oli niin likainen, että se heitettiin roskiin. Seuraavana päivänä se makasi eteisen lattialla, kun tulin äidin kanssa kotiin, äiti töistä ja minä päiväkodista. Se heitettiin uudestaan roskiin, mutta se oli taas seuraavana päivänä eteisen lattialla. Sama toistui kolmannen kerran. Silloin isä otti nuken, ajoi sen kanssa jonnekin kauas, poltti sen, laittoi poltetun nuken säkkiin kivien kanssa, vei säkin veneeseen, souti keskelle järveä ja upotti sen keskelle järveä. Sen jälkeen sitä ei ole näkynyt.