Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Minulle soitti joskus tuntematon numero viikon ajan joka ilta 18-21 aikoihin. Luurin toisessa päässä oli mies joka puhui ulkomaalaisella aksentilla ja pahoitteli aina, että soitti väärään numeroon. Muutaman päivän kuluttua aloin hieman ärsyyntyä ja sanoin että voi lopettaa tämän pelleilyn, koska vaikuttaa siltä että ihan tahallaan soittelee minulle joka ilta muka vahingossa. Lopulta en enää vastannut puheluihin. Soittojen loputtua sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä ja siinä oli kuva peniksestä. Outo yhteensattuma tai sitten oli sama mies kyseessä. En saanut selville koskaan että keneltä tai mistä hän oli saanut numeroni ja s-postini, mutta vaihdoin ne pian tuon jälkeen eikä miehestä ole kuulunut enää mitään sen koommin.

Minuun suhtaudutaan usein oudosti asiakaspalvelutilanteissa. Viimeeksikin kun menin hakemaan yhden kaverini tilausta yhdestä liikkeestä. Minulla oli kaikki tarvittavat todistukset ynnä muut mukana. Asiasta oli jo sovittu. Myyjä vaikutti jotenkin hämmentyneeltä ja vilkuili koko ajan muualle. Toisti saman asian monta kertaa sellaisella äänensävyllä, kuin olisin pyytänyt tätä noutamaan kuun taivaalta. "Siis täällä on tää 'Meeri Meerilän' tilaus. Ja sinä tulit noutamaan sitä. Tilaus xyzåöä? Meeri Meerilän?" Yhdessä vaiheessa tämä naputteli tietokonetta hiljaa monta minuuttia. Toinen myyjä meni takahuoneeseen ja kävi monta kertaa kääntymässä kassan puolella sen jälkeen ja vilkuili minua. Viereisellä kassalla yhdessä vaiheessa asioinut asiakas selvisi paljon nopeammin ja sai ihan erilaista kohtelua, vaikka tämän tilanne oli vielä monimutkaisempi.

Noita tapauksia on vaikka kuinka paljon. En näytä erikoiselle ja olen kai ihan normaalin oloinen. Näytän jopa niin tavalliselle, että kuulen usein näyttäväni jonkun joltain tutulta ja minut sekoitetaan aika usein muihin ihmisiin. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan Pikku kakkosen näyttäneen lapsuudessani paljon juurikin näitä 70- 80-luvulta peräisin olevia nukkeanimaatioita. Tuli aina jotenkin ankea ja masentunut olo niitä katsoessa. Hahmot olivat usein kasvoiltaan ilmeettömiä, jotenkin persoonattomia ja ehkä sen takia lapselle vaikeasti lähestyttäviä. Värimaailmakin oli hämärä sen ajan tekniikasta johtuen, mutta se lisäsi omalta osaltaan sitä tiettyä alakuloisuuden tuntua.

Eräs ohjelma on jäänyt mietityttämään, muistan että se oli jonkinlainen pala-animaatio ja se näytettiin mahdollisesti pääsiäisen aikaan. Animaatiossa pimeässä huoneessa oli lapsi ja ikkuna, josta kurkisti sisään noita. Noita aukaisi ikkunan ja puhalsi sisään huoneeseen ja lensi luudallaan pois, äänet olivat jotenkin psykedeeliset. Jonkinlainen tarina ja juoni siinä oli, mutta muistikuvat ovat todella hatarat. Muistan kuitenkin miten kauhuissani olin ja anoin siskoani itkien sammuttamaan television. Näin painajaisia pitkään tästä animaatiosta enkä uskaltanut katsoa Pikku kakkosta siinä pelossa että sieltä tulisi sama ohjelma uudestaan.

Suurin osa pitää varmasti Nukkumattia ja Nalle luppakorvaa sekä muita sen ajan animaatioita ihanina mutta itselle ne aiheuttavat lähinnä kylmiä väreitä ja ahdistuneisuutta, en tiedä miksi. Ehkä niissä olevien hahmojen epäluonteva liikekin lisäsi omaa kammottavuuttaan, koska esimerkiksi piirrettyjä katsoin ongelmitta ja pidin niistä kovasti.

Tämä ei nyt varsinaisesti ollut mikään mysteeri, mutta tuli mieleen kun mainitsit tuosta animaatiosta ja millaisia tuntemuksia se sinussa herätti :D

Olikohan tuo pääsiäisanimaatio mahdollisesti Mimosa Mämmikourasta kertova? Muistutti tyyliltään pikku-kakkosen "varokaa heikkoa jäätä" -animaatiota, koska on saman taiteilijan eli Camilla Mickwitzin käsialaa. Tässä kuva mimosa -kirjasta. https://www.google.com/search?q=mimosa+mämmikoura+animaatio+pääsiäinen&client=ms-android-huawei&hl=en-US&prmd=imvn&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ved=0ahUKEwi34ejRitrgAhXJb5oKHXhDBngQ_AUIESgB&cshid=1551207647245&biw=360&bih=524#imgrc=4wW-z_YveJPSdM&imgdii=4M5G0pYDvXOMbM

Itse muistan lapsena pitäneeni kovasti mimosa mämmikoura -kirjoista, ja näin vanhempana vielä enemmän arvostan niiden omintakeista tyyliä, mutta ymmärrän myös että ne voivat lapselle näyttää tosi karmiville, ihan niinkuin se "varokaa heikkoa jäätä" -animaatiokin :)

Kävin googlaamassa tuota Mimosaa ja sehän se painajaiset aiheuttanut ohjelma oli! Camilla Mickwitzin kuvitukset ovat kyllä tosi ihania mutta joku niissä animaatioissa nostaa karvat pystyyn. Kiitos kuitenkin, nyt 20 vuotta vaivannut mysteerishow löytyi vihdoin ja pääsen työstämään kauheaa traumaani :D

Tänne kaikkien yliluonnollisten ja lastenohjelmien selvittämättömien mysteerien sekaan vähän arkisempi asia; sanoiko kaverini avovaimo viime vuonna pikkujouluissa haluavansa suudella minua vai olenko nähnyt unta koska haluaisin suudella häntä? Liiallisen humalatilan vuoksi en itse tiedä, enkä ole keksinyt miten tätä asiaa voisi hienovaraisesti udella 😆

Tämä asia vaivannut jo yli kaksi kuukautta 😅

Vierailija kirjoitti:

Minuun suhtaudutaan usein oudosti asiakaspalvelutilanteissa. Viimeeksikin kun menin hakemaan yhden kaverini tilausta yhdestä liikkeestä. Minulla oli kaikki tarvittavat todistukset ynnä muut mukana. Asiasta oli jo sovittu. Myyjä vaikutti jotenkin hämmentyneeltä ja vilkuili koko ajan muualle. Toisti saman asian monta kertaa sellaisella äänensävyllä, kuin olisin pyytänyt tätä noutamaan kuun taivaalta. "Siis täällä on tää 'Meeri Meerilän' tilaus. Ja sinä tulit noutamaan sitä. Tilaus xyzåöä? Meeri Meerilän?" Yhdessä vaiheessa tämä naputteli tietokonetta hiljaa monta minuuttia. Toinen myyjä meni takahuoneeseen ja kävi monta kertaa kääntymässä kassan puolella sen jälkeen ja vilkuili minua. Viereisellä kassalla yhdessä vaiheessa asioinut asiakas selvisi paljon nopeammin ja sai ihan erilaista kohtelua, vaikka tämän tilanne oli vielä monimutkaisempi.

Noita tapauksia on vaikka kuinka paljon. En näytä erikoiselle ja olen kai ihan normaalin oloinen. Näytän jopa niin tavalliselle, että kuulen usein näyttäväni jonkun joltain tutulta ja minut sekoitetaan aika usein muihin ihmisiin. :D

Jospa nuo asiakaspalvelijatkin miettii että vitsi miten tutun näköinen tyyppi, onkohan tää joku ex-kämppis tai kummin kaiman sisko joka pitäisi tunnistaa?

Olin vasta muuttanut tähän nykyiseen kotikaupunkiini viime vuonna ja kävin ensimmäisen kerran ostoksilla eräässä ruokakaupassa. Kassalla myyjä alkoi yllättäen väittämään, että minun edunvalvojani on kieltänyt minua ostamasta herkkuja tilille eli en saisi ostaa energiajuomia ja perunalastuja, jotka ostosten mukana olivat ja alkoi kyselemään, että mikä on tilini numero kyseiseen kauppaan. Minä sanoin, että minulla ei ole edunvalvojaa, kukaan ei ole kieltänyt minua ostamasta mitään, olen maksamassa rahalla ostokseni ja että minulla ei ole tiliä sinne kauppaan. Myyjä kuitenkin jatkoi inttämistä, että kyllä minulla on sinne tili, edunvalvoja on kieltänyt minua ostamasta herkkuja sieltä ja jankutti, että minun pitää kertoa tilin numero. Lopulta ostokset jäivät ostamatta, koska en kertonut tilin numeroa, koska minä en tiennyt mitään mistään tilistä. Sama toistui muutaman kerran samassa kaupassa saman myyjän kanssa. Hän jopa kutsui lopulta pari kertaa jonkun toisen myyjän paikalle, joka uskoi minua ja yritti saada kyseisen myyjän myymään minulle ostokseni käteisellä, mutta hän ei suostunut vaan jankutti herkkujen ostokiellosta, tilistä ja tilin numerosta. Lopulta tein valituksen kyseisestä myyjästä sen kaupan omistajille ja lakkasin käymästä siellä kokonaan. Näin jälkikäteen olen ihmetellyt, että miksi hän ei uskonut minua vaan väitti minua valehtelijaksi. Vaikka olisin näyttänyt joltain tiliasiakkaalta, niin olisi hänen pitänyt uskoa minua kun sanoin, että kyseessä en ole minä.

Vierailija kirjoitti:

Olin vasta muuttanut tähän nykyiseen kotikaupunkiini viime vuonna ja kävin ensimmäisen kerran ostoksilla eräässä ruokakaupassa. Kassalla myyjä alkoi yllättäen väittämään, että minun edunvalvojani on kieltänyt minua ostamasta herkkuja tilille eli en saisi ostaa energiajuomia ja perunalastuja, jotka ostosten mukana olivat ja alkoi kyselemään, että mikä on tilini numero kyseiseen kauppaan. Minä sanoin, että minulla ei ole edunvalvojaa, kukaan ei ole kieltänyt minua ostamasta mitään, olen maksamassa rahalla ostokseni ja että minulla ei ole tiliä sinne kauppaan. Myyjä kuitenkin jatkoi inttämistä, että kyllä minulla on sinne tili, edunvalvoja on kieltänyt minua ostamasta herkkuja sieltä ja jankutti, että minun pitää kertoa tilin numero. Lopulta ostokset jäivät ostamatta, koska en kertonut tilin numeroa, koska minä en tiennyt mitään mistään tilistä. Sama toistui muutaman kerran samassa kaupassa saman myyjän kanssa. Hän jopa kutsui lopulta pari kertaa jonkun toisen myyjän paikalle, joka uskoi minua ja yritti saada kyseisen myyjän myymään minulle ostokseni käteisellä, mutta hän ei suostunut vaan jankutti herkkujen ostokiellosta, tilistä ja tilin numerosta. Lopulta tein valituksen kyseisestä myyjästä sen kaupan omistajille ja lakkasin käymästä siellä kokonaan. Näin jälkikäteen olen ihmetellyt, että miksi hän ei uskonut minua vaan väitti minua valehtelijaksi. Vaikka olisin näyttänyt joltain tiliasiakkaalta, niin olisi hänen pitänyt uskoa minua kun sanoin, että kyseessä en ole minä.

Myydäänkö Intiassa perunalastuja ja energiajuomaa?

Vierailija kirjoitti:

Tuleepa parikin juttua mieleen.

Löysin melko vastikään yhdestä käsilaukustani yksittäisen avaimen, eikä mulla ole mitään tietoa mihin se käy.

Toinen, aika eri päästä kuin tuo eka. Kun isäni oli kuolemassa syöpään ja olimme hänen viimeisenä iltanaan sairaalassa katsomassa häntä, niin tapahtui jotain erikoista. Lääkärien mukaan isäni eläisi ehkä vielä pari viikkoa, emme siis osanneet ollenkaan aavistaa tämän olevan viimeinen ilta yhdessä koko perheen kesken. Olin viimeisenä poistumassa huoneesta, kun minut valtasi täydellisen pakottava tunne siitä, että minun pitäisi kääntyä takaisin ja käydä vielä hetken verran yksin isäni vieressä. Hämmennyin ja jatkoin matkaa pois huoneesta mutta tunne vain voimistui. Tottelin lopulta vaistoani, kävelin takaisin huoneeseen isän luo, otin häntä kädestä ja sanoin "heippa, iskä". Lähdimme kotiin. 45min päästä sairaalasta soitettiin, että iskä oli nukkunut pois. Sain sanoa hänelle jäähyväiseni yksin, rauhassa, juuri kuten minulle sopi, vaikka en tiennyt niiden olevan jäähyväiset. En ole koskaan ennen kokenut sellaista tunnetta. Tuosta on aikaa yli 8 vuotta ja mietin sitä varmasti loppuelämäni.

Minulla vähän samanlainen kokemus. Olin katsomassa vanhaa, mutta hyväkuntoista ja iloista äitiäni. Lähdimme pois, kun äiti alkoi päiväunille omaan sänkyynsä. Ovella vilkutellessamme minut valtasi yhtäkkiä vahva tunne, että minun pitäisi palata takaisin ja mennä äidin viereen siihen sänkyyn, hänen taakseen ja ottaa hänet syliini niin kuin lusikkaan, ja jäädä siihen päiväunien ajaksi.

En tehnyt sitä. Se tuntui liian oudolta ajatukselta toteutettavaksi, olinhan perheineni liikkeellä ja olimme menossa yhdessä seuraavaan paikkaan.

Se oli viimeinen kerta kun näin äitini. Hän kuoli yllättävään sairauskohtaukseen pian sen jälkeen. Olen miettinyt tuota yllä kuvattua hetkeä usein. Nytkin se nostaa kyynelet silmiin. Olisi pitänyt kuunnella vaistoaan ja pidellä äitiä siinä hetki sylissään. Se olisi ollut käsittämättömän arvokas hetki.

Asuin kerrostalossa, jossa oli postilaatikot pihalla ulkoseinässä. Erään kerran postilaatikkooni oli ilmestynyt joitakin lasten muovisia leikkiruokia ja seuraavana päivänä nukke. Sitä seuraavana päivänä siellä oli lappu, jossa luki että roskaaminen on rikos ja jos en lopeta sitä, niin asiasta ilmoitetaan poliisille, koska viestin kirjoittaja olisi kyllästynyt keräämään niitä leluja talon pihassa. En vieläkään tiedä, että mistä tässä on kyse. Minä en roskaa enkä ollut nähnyt niitä leluja koskaan aikaisemmin. Minä en ollut niitä ainakaan mihinkään heittänyt enkä ollut koskaan nähnyt siellä pihassa mitään sinne heitettyjä leluja.

Hyi yäk apua apua teitä jotka otitte puheeksi Mimosa-ohjelman! Siinä on heittämällä karsein muistoni lapsuudesta ja suurin traumani, joka vyöryi nyt voimalla päälle. En taatusti nuku ensi yönä. Tuo pelottava, ahdistava ohjelma oli jotenkin niin pimeä ja kolkko, höystettynä pelästyksellä kun noita pompahtaa ikkunaan. Minulle tuli lapsena ja tulee vielä nytkin loputtoman yksinäinen ja "pimeä", synkkä olo tuosta ohjelmasta. Yääääk.

Tuo Mimosa ohjelma.. oliko siinä siis se hoitolapsi ,jonka äiti oli noita? Melkoisen outoa menoa kyllä :D

Olin noin 11 vuotias ja monien muiden tavoin katselin Muumeja, vaikka jotkut hahmot/jaksot pelottivatkin. Kerran palasin kotiin iltapimeällä metsäpolkua pitkin ja näin edessäni naisen jolla oli pitkät valkoiset hiukset, hyvin kalpeat kasvot ja suuret silmät. Nainen hohti lisäksi jonkinlaista himmeää, sinertävää valoa ja ikäänkuin liukui minua kohti. Käännyin ympäri, juoksin parkuen kotiin ja ulvoin isän villapaitaa vasten että jäärouva koetti tappaa minut! Vanhemmilla kesti saada minut rauhoittumaan ja vastustelustani huolimatta isä lähti katsomaan että mitä siellä metsässä on, tietenkään siellä ei ollut enää mitään. Jos oli ollutkaan.

Näinkö minä A. Harhoja? B. Erikoisen näköisen tavallisen naisen ja kuvittelin hohtamisen vai C. Kummituksen?

Kakkahattutäti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran yksissä kotibileissä oli joku kaverin kaveri, joka halusi näyttää "jännän jutun".

Minä (silloin n. 65kg) istuin tuolilla, muut 4 ihmistä laittoi jokainen etu- ja keskisormen mun polvitaipeiden ja kainaloiden alle ja yritti nostaa, en tietenkään hievahtanutkaan. Sit kaikki pitivät käsiään mun pään päällä, ja en muista pitikö siinä sanoa jotain tiettyä. Kokeilivat uudestaan ja nousin kevyesti melkein puoli metriä ylös!

Kokeiltiin myös niin että toinen kaveri istui ja itse olin nostamassa, ja tosiaan ekana ei hievahtanutkaan mutta sit kun oltiin siinä pään päällä "kerätty energiaa" nousi todella kevyesti!

Onko kukaan muu kokeillut tällaista?

Mihin voi perustua, uskomattomalta tuntuu enkä ehkä uskois ellen ois itse ollut mukana!

Me kokeiltiin tätä 90-luvulla, ja muistan tosiaan sen oudon tunteen kun kaveri nousi ilmaan kuin höyhen!

Sama kokemus 90-luvulta! Olen miettinyt monesti, miten saattoi olla mahdollista - ja epäillyt jo muistianikin, mutta totta se vain oli. Muistaakseni me tuijotettiin sormiamme ja kuljettiin hiljaa nostettavan ympäri ennen toista nostoyritystä, jolloin tyyppi sitten tosiaan nousi pelkillä sormilla kevyesti ilmaan. Pitäis varmaan joskus kokeilla uusiks... 🤔

Olimme nuorisoporukalla parikymppisinä ajelemassa maaseudulla baariin toiselle paikkakunnalle. Oli myöhäinen ilta ja pimeää kun olimme pitkällä peltoaukealla.

Auton sisällä näkyi yhtäkkiä liikkuva valo ikäänkuin takaa olisi tullut toinen auto. Sitten valo siirtyi pois siihen tapaan että kuvittelin toisen auton lähtevän ohittamaan meitä, mutta mitään ohittavaa autoa ei tullutkaan, valo vain hävisi. Laajalla aukealla oli joitain yksittäisiä taloja, mutta kun käännyin katsomaan minne auto hävisi, ei pimeässä näkynyt mitään, eikä tuntunut mahdolliselta että auto olisi kääntynyt siellä jonnekin ja sitten ennättänyt jo sammuttaa valot.

Muistan, että muutkin huomasivat sen ja kommentoivat sitä lyhyesti tyyliin "oho, mihin se hävisi" ja sitten juttu jatkui muihin aiheisiin. Itseäni se jäi kuitenkin vaivaamaan, enkä ole keksinyt valoilmiölle mitään selitystä. Jäi ufoksi, eli tuntemattomaksi lentäväksi objektiksi. Kuulen mielelläni, mikäli jollain on varteenotettavia selityksiä tälle.

Vierailija kirjoitti:

Tuo Mimosa ohjelma.. oliko siinä siis se hoitolapsi ,jonka äiti oli noita? Melkoisen outoa menoa kyllä :D

Joo!

Kävin yläasteen suht isossa koulussa. Olin arka, hiljainen, nörttimäinen, eikä minulla ollut kuin yksi hyvä kaveri, joka oli samaa lajia kuin minä. Osoite, jossa silloin vanhempien kanssa asuin oli ehkä vähän hassu kuuloinen, tyyliin Kuikelontie.

Yks päivä ylemmällä luokalla oleva poikaporukka alkoi huudella mulle jotain meidän kadun nimeen viittaavaa. "Hei miss Kuikelo!" Toi huutelu ja kiusaaminen paheni ja laajeni tosta nimeen viittaavasta ja mulla jäi ylipahat traumat noista ajoista.

En vieläkään tajua, mistä ne sai  selville mun, niille täysin randomin samaa koulua käyvän osoitteen, koska kiusaaminen alkoi siitä tiennimen huutelemisesta?! Eikä niin päin, että olisivat ottaneet minut silmätikuksi ja sitten selvittäneet mun osoitteen. 

Ja nää tyypit eivät asuneet edes lähellä minua, kuljin bussilla ja asuin suht syrjässä..

Vierailija kirjoitti:

Olimme nuorisoporukalla parikymppisinä ajelemassa maaseudulla baariin toiselle paikkakunnalle. Oli myöhäinen ilta ja pimeää kun olimme pitkällä peltoaukealla.

Auton sisällä näkyi yhtäkkiä liikkuva valo ikäänkuin takaa olisi tullut toinen auto. Sitten valo siirtyi pois siihen tapaan että kuvittelin toisen auton lähtevän ohittamaan meitä, mutta mitään ohittavaa autoa ei tullutkaan, valo vain hävisi. Laajalla aukealla oli joitain yksittäisiä taloja, mutta kun käännyin katsomaan minne auto hävisi, ei pimeässä näkynyt mitään, eikä tuntunut mahdolliselta että auto olisi kääntynyt siellä jonnekin ja sitten ennättänyt jo sammuttaa valot.

Muistan, että muutkin huomasivat sen ja kommentoivat sitä lyhyesti tyyliin "oho, mihin se hävisi" ja sitten juttu jatkui muihin aiheisiin. Itseäni se jäi kuitenkin vaivaamaan, enkä ole keksinyt valoilmiölle mitään selitystä. Jäi ufoksi, eli tuntemattomaksi lentäväksi objektiksi. Kuulen mielelläni, mikäli jollain on varteenotettavia selityksiä tälle.

Kyseessä oli silti varmaan takana tulleen auton valot ja auto sitten kääntyi. Kaukovalot vain ovat heijastuneet sen verran pitkälle. Mun tuttuni sai joskus lenkillä ollessaan pimeällä melkein hepulin oudosta valoilmiöstä joka häälyi puiden seassa. Lopulta hän tajusi sen kääntyvän auton valoiksi.

Vierailija kirjoitti:

Kävin yläasteen suht isossa koulussa. Olin arka, hiljainen, nörttimäinen, eikä minulla ollut kuin yksi hyvä kaveri, joka oli samaa lajia kuin minä. Osoite, jossa silloin vanhempien kanssa asuin oli ehkä vähän hassu kuuloinen, tyyliin Kuikelontie.

Yks päivä ylemmällä luokalla oleva poikaporukka alkoi huudella mulle jotain meidän kadun nimeen viittaavaa. "Hei miss Kuikelo!" Toi huutelu ja kiusaaminen paheni ja laajeni tosta nimeen viittaavasta ja mulla jäi ylipahat traumat noista ajoista.

En vieläkään tajua, mistä ne sai  selville mun, niille täysin randomin samaa koulua käyvän osoitteen, koska kiusaaminen alkoi siitä tiennimen huutelemisesta?! Eikä niin päin, että olisivat ottaneet minut silmätikuksi ja sitten selvittäneet mun osoitteen. 

Ja nää tyypit eivät asuneet edes lähellä minua, kuljin bussilla ja asuin suht syrjässä..

Olivat varmaan nähneet jotain papereitasi joissa nimi ja osoitteesi opettajalta huomaamatta?

Mulla on kotoa saatu vanha uskonnollisaiheinen taulu (en ole itse uskonnollinen, mutta se on hyllyssäni koska on muisto lapsuudesta). Se on siis noin A5:sen kokoinen kuva, jossa kehykset, mutta kehyksessä ei ole jalkaa, vaan se nojaa hyllyssäni kirjoihin. 

Tuo taulu on pudonnut lattialle kolme kertaa. En ole koskaan nähnyt sen tapahtuvan, mutta kolmesti olen sen lattialta noukkinut. Ekalla kerralla en kummemmin ajatellut asiaa, tokalla kerralla meni jo kylmät väreet. Kolmannella kerralla tuntui, että friikkaan ja yritin tutkia, miten taulu olisi päässyt tippumaan. Lemmikkejä ei ole ja asun yksin. En oikein keksi, pitäisi varmaan tapahtua jokin maanjäristys että taulu putoaisi. En ole huomannut, että kämppää mikään tutisuttaisi (ei ole esim. raskasta liikennettä lähettyvillä).

Nyt laitoin taulun viereen toisen kuvan kirjoihin nojalleen, jotta näen putoaako molemmat vai pelkkä lapsuudentaulu jos neljäs kerta tapahtuu :D

Mulla on vahvoja ja selkeitä muistoja lapsuudenaikaisista asioista. Ollaan tavattu vanhempien kanssa tiettyjä ihmisiä, vierailtu isovanhempien kanssa joidenkin heidän ystäviensä luona, muistan leluja ja muita esineitä, muistan jopa "sähkön hajun" mikä tuli leikkikoirasta jota ohjattiin siihen koiraan johdolla kytketyllä säätimellä. Muistan iloisia retkiä laavulle makkaranpaistoon, kalareissuja soutuveneellä, hankalat kuravaatteet ja kuinka aina oli keväisin sormenpäät hellänä ja haavoilla kun tumput oli ulkoleikeissä märkänä ja hautoivat. Muistan millainen kotipihamme oli.

Kukaan perheestäni tai tutuistani ei näitä asioita muista. Talot ja ihmiset jotka tunnistan ja olen mieltänyt vanhempieni/isovanhempieni tuttaviksi, ovat heille ventovieraita. Useat lelut ja esineet jotka muistan, kuten sen paristoilla toimivan koiran, niitäkään ei muista kukaan muu kuin minä. Tai siis tietävät mitä ne ovat, mutta mulla ei niitä kuuleman ole ollut.

Äitini kohdalla kyse on stressin aiheuttamasta muistinmenetyksestä, se on helposti selitettävissä. Siitä on lääkärin diagnoosi. Muilla asioiden kieltäjillä ei erityistä stressiä tai muistisairauksia ole.

Toisaalta "muistan" myös asioita joista itsekin tiedän, etteivät ole omia muistojani. En siis kuvittele olleeni karjakkona Lempäälässä vuonna 1623, vaan esim matkaillessa saattaa joku random tienpätkä ollakin yhtäkkiä yhtä tuttu kuin oma kotitie, ja pystyn ennalta näkemättä luettelemaan millaisia taloja ja pihoja mutkan takana on odottamassa. Mitään ennaltanäkemisen lahjaa minulla ei käsittääkseni ole, saatika että sellaiseen edes varmasti uskoisin.

Kun joskus näkisi oikeat lottonumerot vanhojen rintamamiestalojen ja ei-todellisten lelujen sijaan, olisin tyytyväinen. Nyt elelen normaalia elämää, aina silloin tällöin dementian+alzhaimerin mahdollisuutta pohtien.