Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7965)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 8-vuotias 1990-luvun laman aikaan. En uskonut enää Joulupukkiin ja minulle oltiin selitelty, että kovin montaa lahjaa ei ole varaa ostaa eikä kalliisiin lahjoihin ole varaa. Sitten tuli jouluaatto ja lahjat jaettiin. Minä olin ihmeissäni, kun sain ison paketin, jossa oli iso ja kaunis nukke, josta lapsikin pystyi näkemään, että se oli kallis. Olin ihmeissäni, että sain sellaisen kalliin lahjan, vaikka sellaiseen ei pitänyt olla varaa, mutta olin nukesta onnellinen ja leikin sillä koko illan. Illalla otin nuken viereeni nukkumaan nuken sänkyyn. Aamulla nuken sänky oli tyhjä eikä nukkea löytynyt mistään. Kysyin asiasta vanhemmiltani, mutta he sanoivat, että en minä ollut saanut mitään nukkea lahjaksi. Kuitenkin tiesin saaneeni sen, mutta vanhemmat kielsivät asian. Sitten vanhemmat veivät kamerasta filmirullan kehitettäväksi ja kun kuvat saatiin, niin niiden joukossa oli kuva minusta jouluna istumassa kuusen edessä tuolilla se nukke sylissä. Kun vanhemmat näkivät kuvan, niin he olivat todella hämmästyneen näköisiä. Muistan sen tilanteen yhä niin selvästi, että olen varma, että se hämmästys oli aitoa eikä näyteltyä, joten olin saanut sen nuken lahjaksi, mutta se oli mystisesti kadonnut eivätkä vanhemmat vain muista sitä.
Nukke ei tainnut olla tarkoitettu sinulle, eli vanhemmat hakivat sen yöllä pois. Ehkä paketit olivat menneet sekaisin esim. naapurin pakettien kanssa, nukke olikin tarkoitettu jollekin toiselle tmv. Kun vanhemmat ällistyivät valokuvasta, he ällistyivät luultavasti siitä että joku erehtyi vahingossa ottamaan nukesta kuvan epämieluisaksi todisteeksi.
Mullekin tuli tällainen fiilis, että nuken taustalla oli tällainen tarina. Vähän hämmentää, miksi lapselle piti aiheuttaa näin kauhea pettymys, vaan aikuiset eivät viitsineet sitten hoitaa asiaa toisella tavalla. Sitä paitsi toi oli typerä tapa hoitaa eli vaieta asia kuoliaaksi.
Toisaalta tuli mieleen, että onko intiassa näkkileipä ollut halpaa lapsuudessasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin 8-vuotias 1990-luvun laman aikaan. En uskonut enää Joulupukkiin ja minulle oltiin selitelty, että kovin montaa lahjaa ei ole varaa ostaa eikä kalliisiin lahjoihin ole varaa. Sitten tuli jouluaatto ja lahjat jaettiin. Minä olin ihmeissäni, kun sain ison paketin, jossa oli iso ja kaunis nukke, josta lapsikin pystyi näkemään, että se oli kallis. Olin ihmeissäni, että sain sellaisen kalliin lahjan, vaikka sellaiseen ei pitänyt olla varaa, mutta olin nukesta onnellinen ja leikin sillä koko illan. Illalla otin nuken viereeni nukkumaan nuken sänkyyn. Aamulla nuken sänky oli tyhjä eikä nukkea löytynyt mistään. Kysyin asiasta vanhemmiltani, mutta he sanoivat, että en minä ollut saanut mitään nukkea lahjaksi. Kuitenkin tiesin saaneeni sen, mutta vanhemmat kielsivät asian. Sitten vanhemmat veivät kamerasta filmirullan kehitettäväksi ja kun kuvat saatiin, niin niiden joukossa oli kuva minusta jouluna istumassa kuusen edessä tuolilla se nukke sylissä. Kun vanhemmat näkivät kuvan, niin he olivat todella hämmästyneen näköisiä. Muistan sen tilanteen yhä niin selvästi, että olen varma, että se hämmästys oli aitoa eikä näyteltyä, joten olin saanut sen nuken lahjaksi, mutta se oli mystisesti kadonnut eivätkä vanhemmat vain muista sitä.
Intiassa sattuu ja tapahtuu. Oot kirjoittanut näitä valokuva tarinoitakin aikaisemmin, oli joku sisar aina kuvissa jonka vain sinä näit mutta muut ei.
Ois kiva jos tänne tulisi tositarinoita.
Mua on alkanut ihmetyttää tääll keskustelupalstalla, että mitä tahansa kirjoitan tänne, sitä alapeukutetaan. Ilmeisesti lukijat eivät ole yhtä mieltä kanssani mistään asiasta. Voinko todella olla niin uniikki? Vaikea uskoa kuitenkaan. Olen luullut olevani kuten muutkin, mutta ilmeisesti en ole.
Selvittämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
Mua on alkanut ihmetyttää tääll keskustelupalstalla, että mitä tahansa kirjoitan tänne, sitä alapeukutetaan. Ilmeisesti lukijat eivät ole yhtä mieltä kanssani mistään asiasta. Voinko todella olla niin uniikki? Vaikea uskoa kuitenkaan. Olen luullut olevani kuten muutkin, mutta ilmeisesti en ole.
Selvittämätöntä.
Voi olla että suurin osa on kanssasi samaa mieltä. Ilmaiset itseäsi vain ärsyttävästi.
Toki ymmärsin että tämä on todnäk provo mutta tartuin siihen silti, kun nyt asiaan pääsin tuossa ylemmässäkin kommentissani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 8-vuotias 1990-luvun laman aikaan. En uskonut enää Joulupukkiin ja minulle oltiin selitelty, että kovin montaa lahjaa ei ole varaa ostaa eikä kalliisiin lahjoihin ole varaa. Sitten tuli jouluaatto ja lahjat jaettiin. Minä olin ihmeissäni, kun sain ison paketin, jossa oli iso ja kaunis nukke, josta lapsikin pystyi näkemään, että se oli kallis. Olin ihmeissäni, että sain sellaisen kalliin lahjan, vaikka sellaiseen ei pitänyt olla varaa, mutta olin nukesta onnellinen ja leikin sillä koko illan. Illalla otin nuken viereeni nukkumaan nuken sänkyyn. Aamulla nuken sänky oli tyhjä eikä nukkea löytynyt mistään. Kysyin asiasta vanhemmiltani, mutta he sanoivat, että en minä ollut saanut mitään nukkea lahjaksi. Kuitenkin tiesin saaneeni sen, mutta vanhemmat kielsivät asian. Sitten vanhemmat veivät kamerasta filmirullan kehitettäväksi ja kun kuvat saatiin, niin niiden joukossa oli kuva minusta jouluna istumassa kuusen edessä tuolilla se nukke sylissä. Kun vanhemmat näkivät kuvan, niin he olivat todella hämmästyneen näköisiä. Muistan sen tilanteen yhä niin selvästi, että olen varma, että se hämmästys oli aitoa eikä näyteltyä, joten olin saanut sen nuken lahjaksi, mutta se oli mystisesti kadonnut eivätkä vanhemmat vain muista sitä.
Intiassa sattuu ja tapahtuu. Oot kirjoittanut näitä valokuva tarinoitakin aikaisemmin, oli joku sisar aina kuvissa jonka vain sinä näit mutta muut ei.
Ois kiva jos tänne tulisi tositarinoita.
Ei tää ollut se Intia-tyyppi, ihan erilainen kirjoittaja.
Ehkä vähän ns joulun taikaa on kyllä tässä lisänä. Uskon kyllä että lahja olisi voinut stressaantuneilta vanhemmilta unohtua, jos vaikka oli iso sukujoulu ja lahjan sujautti pukin pussiin joku sukulainen vanhempien tietämättä. Ja joku serkku tms sitten saman tien varasti sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseäni mietityttää joskus (historiasta kun olen kiinnostunut) että kuinka suuri osa Raamatusta perustuu tosiasioihin ja kuinka iso osa henkilöistä perustuvat todellsiiin persooniin jotka olivat olemassa ja miten iso osa siitä on vain legendaa. Historiantutkijoiden konsensusmielipide on se että esimerkiksi Jeesuksen ristiinnaulitsiminen on todella tapahtunut.
Rakkaani kosi minua, kun olimme baarissa bilettämässä ja vastasin myöntävästi. Myöhemmin narikkajonossa, eräs nainen jutteli jonkun (kaverinsa?) kanssa ja tältä naiselta mm. kysyttiin, että sinäkö nyt olet sitten menossa naimisiin? Tuossa kohtaa mietin, että mikä sattuma, kun minua juuri kosittiin illan aikana. Nainen jatkoi jutusteluaan muilla aiheilla ja kertoi mm. siitä miten hän oli huomannut illan aikana, että hänen yhdestä korviksesta oli irronnut tausta, mutta itse korvis oli kuitenkin tallessa. Siinä sitten ajattelin ihan ohimennen tarkistaa huvikseni, että omat korvikseni ovat tallessa ja kuinkas ollakaan huomasin, että yhdestä korviksestani oli tausta irronnut ja kadonnut jonnekin, mutta itse korvis oli tallessa. Mikä sattuma X2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä kissanpennulle tapahtui? Otitteko sen lemmikiksi?
Vierailija kirjoitti:
Tapahtui 90-luvun alussa. Meillä oli talossa sellainen kylmä ullakko, ei missään käytössä ja sinne pääsi kiipeämään hankalasti luukusta yläkerrassa. Ullakolla ei säilytetty mitään, eristeet vaan roikkuu eikä ikkunoitakaan ole.
Oltiin äidin kanssa kotona, nuorin sisarus oli ihan vauva, minä 5 ja isosisko 10. Ullakolta alkoi kuulua kolistelua, raskaita askelia. Niinkuin siellä kävelisi mies saappaat jalassa ees taas. Kuultiin kaikki tämä ihan selkeästi. Isä oli töissä 60km päässä ja äiti hätääntyi, kaitsi meidät ylipirteästi naapuriin. Haettiin sieltä äidin veli joka tuli halon kanssa meille. Eno sitten kiipesi vintille mysteeristä lompsiaa etsimään - ei löytynyt ketään. Ihmeteltiin tuota juttua ja isä meni seuraavana päivänä ullakkoa tutkimaan. Sieltä löytyi kissanpentu!
Tänäkin päivänä ihmetellään tuota koska miten kissanpentu voisi pitää sellaista kolinaa ja saapastelun ääntä. Ja miten se kissa oli päässyt suljetulle ullakolle kun sinne ei ulkokautta edes ole reittiä? Ainoa ovi meni talon sisältä ja oli tiivis ja raskas kun ullakkoa ei ole kunnolla eristetty. Aivan käsittämätön juttu. Ei ollut emokissaa eikä muita pentuja. Mikälie kummitus kolistellut kissanpennulle apua, koko jutussa on monta osaa mitkä vaivaavat näin jälkikäteen.
Äiti ei ole voinut väsyneenä kuvitella asiaa koska myös eno kuuli kolinaa ja minä ja sisko molemmat muistetaan se kävelyn ääni. Joukkohysteria?
Meidän kissat kulkivat vintin kautta sisälle ja ulos silloin,kun huvitti.Vanhassa talossa on räystäitten alla aukot joista ilma pääsee kulkemaan.Sen takia vanhat talot eivät ole hometaloja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin joskus nuoruudessa (alta parikymppinen) 4-5 kaverini kanssa kaupunkimme keskustassa perjantaina illalla ihan selvin päin. Satoi hieman vettä ja oikaisimme keskustassa puiston poikki. Liukastuin märällä nurmikolla ja otin tukea sähkötolpasta, josta sain kovan sähköiskun. Tunsin, kuinka sähkö meni kädestäni koko vartalon läpi toiseen jalkaan ja enkä pystynyt liikkumaan. Onnekseni yksi kavereistani riuhtaisi minut irti tolpasta. Kun kiitin kaveriani siitä, että huomasit tilanteen ja autoit, hän meni ihan hämilleen ja sanoi, ettei hän kyllä auttanut minua. Kukas sitten?
Ilmoitin viallisesta sähkötolpasta kaupungille ja se käytiin tarkastamassa. Tällainen vuotava sähkötolppa on hengenvaarallinen, sähköisku on niin voimakas, että siitä ei pitäisi "päästä irti". Tuttu lääkärini sanoi, että olin todella onnekas, tuosta olisi voinut mennä henki.
Vierailija kirjoitti:
Olin joskus nuoruudessa (alta parikymppinen) 4-5 kaverini kanssa kaupunkimme keskustassa perjantaina illalla ihan selvin päin. Satoi hieman vettä ja oikaisimme keskustassa puiston poikki. Liukastuin märällä nurmikolla ja otin tukea sähkötolpasta, josta sain kovan sähköiskun. Tunsin, kuinka sähkö meni kädestäni koko vartalon läpi toiseen jalkaan ja enkä pystynyt liikkumaan. Onnekseni yksi kavereistani riuhtaisi minut irti tolpasta. Kun kiitin kaveriani siitä, että huomasit tilanteen ja autoit, hän meni ihan hämilleen ja sanoi, ettei hän kyllä auttanut minua. Kukas sitten?
Ilmoitin viallisesta sähkötolpasta kaupungille ja se käytiin tarkastamassa. Tällainen vuotava sähkötolppa on hengenvaarallinen, sähköisku on niin voimakas, että siitä ei pitäisi "päästä irti". Tuttu lääkärini sanoi, että olin todella onnekas, tuosta olisi voinut mennä henki.
Olisiko mahdollista, että voimakas sähkövirta olisi "potkaissut" onnekkaasti sinut pois vaikutuksestaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää nyt ei oo niinkään selvittämätön mutta hauska juttu kuitenki: Olen tuntenut parhaan ystäväni kohta kymmenen vuotta. Ollaan kuin paita ja peppu ja meillä on selvä yhteys, kuukautisetki tulee aina synkassa :D
Yks kesä kaveri lähti mökille viikoksi ja itse jäin kotiin. Mökillä oli huono nettiyhteys, joten en tekstaillut kaverin kanssa ollenkaan viikon aikana. Yhtenä yönä näin unta että olin tämän kyseisen kaverin kanssa traktorissa ja ajelimme metsätietä. Yhtäkkiä traktori lähti "käsistä" ja kaveri tippui vauhdista ja kannon päälle. Takapuolessa oli iso mustelma.
Viikon kuluttua kaveri tuli takas kotiin ja tuli vaihtamaan kuulumiset. Kertoi että oli tippunut traktorista alas tullessaan kannon päälle ja takapuoli oli vähän turvonnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun aloitin lukion eräässä sisäoppilaitoksessa syksyllä 2003, samaan kouluun tuli kymppiluokalle eräs henkilö, joka asui tämän lukuvuoden samassa soluasunnossa kuin minä. Tulin hänen kanssaan aluksi hyvin toimeen ja hän oli minulle ystävällinen, mutta jo saman lukuvuoden keväällä hän oli minulle ilkeä suunnilleen joka toinen kerta, kun sanoin hänelle jotain eikä pyytänyt enää minua mukaan mihinkään. Kun kysyin, miksi hän ei enää pyydä minua mukaan mihinkään kivaan, hän vastasi, että koska vastaan aina pyyntöön kieltävästi. Sanoin sitten monta kertaa, että kyllä minä nyt haluan lähteä ja olin aivan tosissani, mutta se ei auttanut. Tämä henkilö myös oli tekemisissä niiden henkilöiden kanssa, joihin olin tutustunut ollessani itse kymppiluokalla edellisenä vuonna. Olisin halunnut olla myös näidenkin kanssa tekemisissä, ja heidän kanssaan olin tullut myös hyvin toimeen eivätkä he kuitenkaan koskaan olleet ilkeitä minulle. Olin kuitenkin luonteeltani sellainen, että en jaksanut olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa etenkään toisten samanikäisten kanssa hirveän paljon, mutta olisin halunnut opetella sitä, mutta en sitten saanut enää olla tämänkään kaverin kanssa tekemisissä muuten kuin oppitunneilla, vaikka hän tiesi varsin hyvin, että olisin halunnut olla. Ihmettelen vain, että miksi hän ei enää pyytänyt minua mukaan, vaikka tolkutin monta kertaa, että haluan. Mielestäni tuokin on kyllä kiusaamista, jos tietää, että toinen haluaa tulla mukaan, mutta silti jättää pyytämättä.
Jos muutit mielesi vain sen takia, että hän sanoi syyn siihen, miksei pyydä enää mukaan, niin ei se ole aitoa haluamista.
En muuttanut. Olin kyllä ihan ajatellut, että olisi mukavaa olla kaveriporukassa ja kehittää sosiaalisia taitoja.
Halusit kehittyä sosiaalisesti -> sosiaaliset taitosi olivat puutteelliset -> kämppis ei jaksanut sosiaalista kömpelyyttäsi
Ei pidä paikkaansa että ei olisi jaksanut. Miksi hän muuten olisi pyytänyt minua ollenkaan?
Ja vaikka noin olisikin ollut, ei se silti oikeuta olemaan ilkeä. Eivät ne nyt niin kamalan puutteelliset olleet, mutta olisivat voineet olla paremmatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi samat piirteet tekivät Elviksestä viehättävän näköisen, mutta äidistään surullisen keski-ikäisen naisen näköisen?
Gladys Presley on Elviksen näköinen, mutta kun häntä katsoo googlesta, näkee vain lihoneen, keski-ikäisen vanhemman naisen, jolla on alaspäin kääntynyt suu ja surulliset, alaspäin kääntyneet silmät. Hän on aivan saman näköinen kuin poikansa. Elviksellä siis samat piirteet tekivät hänestä komean. Ja piirteet ovat myös hyvin epäsymmetriset.
Why?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisareni väitti, että meni kertomaan erään tuttavaperheemme isälle, että minulle tulee perheestä eräs esine mieleen. Oli niin, että tämä lievästi sanottuna hölmö mielleyhtymä oli tullut minulle parisen vuotta ennen tätä, ja sisarellani oli tapana kiusata minua siten, että jos sanoin, että minulle tulee jostakusta jotain mieleen, niin hän sanoi, että hänellä on salapuhelin, jolla soittaa hänelle ja kertoo tuon ja hän myös kerran muka soitti tällä salapuhelimellaan tälle perheelle tästä. Tämä perhe asui maalla isämme naapurissa, ja kerran kun olimme sisareni kanssa isän luona ja meille kai tuli jotain kinaa jostakin, hän sanoi, että hän käy kertomassa tuon mielleyhtymän jos en tee jotakin. Hän sitten otti potkukelkan ja lähti. Soitin sitten jonkin ajan päästä naapuritaloon, ja siellä vastasi perheen isä ja kysyin, onko sisartani näkynyt, ja hän vastasi, että ei. Sisareni on väittänyt aina näihin päiviin saakka, että kertoi sen ja perheen isää oli vain naurattanut tuo juttu. Hän myös väittää sanoneensa, että jos minä soitan sinne, siellä sanotaan, ettei sisartani ole näkynyt. Vuosi oli muistaakseni 2000 ja silloin oli kevättalvi. En siis edelleenkään tiedä varmasti, kertoiko hän sen vai ei, ja aluksi olin ehdottomasti sitä mieltä, että hän vain narraa, mutta nykyään en ole ollenkaan varma. Luulisi, että hän olisi jo myöntänyt sen, jos ei oikeasti olisi kertonut. :D
Ei ristus.
"selittämätön asia joka on jäänyt vaivaamaan " oli otsikko.
Hymiö-ihmiset on kyllä ......
On mitä?
Hulluja.
Tämä nyt on pieni juttu eikä mikään suuri mysteeri, mutta on tavallaan vaivannut minua 45 vuotta :-)
Eli joskus ehkä tokaluokalla opettaja kyseli oppilailta joitain kuulumisia kotoa, en muista oliko esim. kesälomalta. Yksi tyttö-oppilas jäi mieleen. Hän kertoi että oli ollut ukkonen ja äiti istui pöydän alla ja söi sokeria. Tästä lähtien olen pitänyt tytön äitiä vähän pöpinä :-)
Tuo jäi niin hyvin mieleen. Oliko tyttö (joka oli mielestäni ihan tavallinen) ymmärtänyt jotain väärin? Vai oliko äiti vähän pöpi? Ei kai kukaan normaali aikuinen ihminen istu pöydän alla ja syö sokeria? Terveisiä vain luokkakavereille jos joku muistaa tämän :-)
Vierailija kirjoitti:
Joskus kun olimme pieniä, meillä oli laatikollinen Ässä Mix -karkkeja. Isä oli kerran antanut yhden karkin pikkusiskolleni, ja halusin tietää, mikä kuvio se oli. Sisko vastasi, että apinapatsas. Sanoin sitten, että eihän siinä mitään sellaista kuviota ole, ja siskoni sanoi, että isä sanoi, että se on apinapatsas. Muistaakseni se ei sitten selvinnyt koskaan, mikä kuvio se oli, mutta jäi ihmetyttämään, että mikä ihmeen apinapatsas? Tuskinpa isä oli niin sanonut. Mutta jos joku osaa sanoa, mitä tuo luultavasti tarkoitti, niin oikein mielelläni kuulisin sen.
Se oli joku tehtaan tuutista epämuodostuneena truuttaantunut karkkiköntti, joka pikkusiskosi vilkkaassa mielikuvituksessa oli ilmiselvä apinahahmo. Ja lapset nyt sanoo kaikenlaista muutenkin, "isä sanoi" vaikka ei todellakaan sanonut. Mistä lie keksivät noita. Apinapatsas on saattanut tulla sanana vastaan jostain kirjasta tai lastenohjelmasta tai joltain toiselta lapselta, tai sitten hän vaan keksi yhdistää apinan ja patsaan sanaliitoksi siinä hetkessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän on erittäin mahdollista että Tove on kuullut vastaavia tarinoita isosta möhkäleestä aikanaan, ja kirjoittanut sitten samankaltaisen hahmon Muumi-tarinoihin. Muistaakseni Mörkö on muuten nainen, ja pienenä toki pelkäsin mutta sittemmin hän säälittää yksinäisyydessään :(
Nainen se on, kun rakastuu yhdessä jaksossa Muumipeikkoon .D Eikä ole paha, vaan yksinäinen ja väärinymmärretty. Hakee lämpöä ja nuotio sammuu peffan alta, hakee ystäviä ja jengi juoksee karkuun. Kyllä alkaisi itsekin murista!
Jos tuo Muumipeikkoon ihastuminen on ainoa todiste hänen sukupuolestaan, niin en pitäisi vahvana todisteena kun Tove on kyseessä ;) Paitsi tietysti jos asia on käynyt ilmi muuten tai jos ruotsiksi käytetään hon- ja henne-pronomineja. Mutta oikeassa olet muuten, Mörkö-parka :(
On se nainen, jostain syystä ääninäyttelijäksi valittu mies...
Onhan Bart Simpsoninkin ääninäyttelijä nainen. Sori off topic.
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt on pieni juttu eikä mikään suuri mysteeri, mutta on tavallaan vaivannut minua 45 vuotta :-)
Eli joskus ehkä tokaluokalla opettaja kyseli oppilailta joitain kuulumisia kotoa, en muista oliko esim. kesälomalta. Yksi tyttö-oppilas jäi mieleen. Hän kertoi että oli ollut ukkonen ja äiti istui pöydän alla ja söi sokeria. Tästä lähtien olen pitänyt tytön äitiä vähän pöpinä :-)
Tuo jäi niin hyvin mieleen. Oliko tyttö (joka oli mielestäni ihan tavallinen) ymmärtänyt jotain väärin? Vai oliko äiti vähän pöpi? Ei kai kukaan normaali aikuinen ihminen istu pöydän alla ja syö sokeria? Terveisiä vain luokkakavereille jos joku muistaa tämän :-)
Jotkut aikuisetkin pelkäävät ukkosta ja saattavat piiloutua sitä vaikka pöydän alle, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Makean syöminen voi rauhoittaa hermoja.
Tai sitten lapsi puhui höpöjä. Pikkulasten tarinat saattavat muuttua matkalla paljonkin.
Alue: Aihe vapaa
Paskanmarjat!