Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7965)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos siis ymmärrätte, mitä tarkoitan. kirjoitti:
Leijonankyynel ov kirjoitti:
Olin 12-vuotiaana hoitamassa siskon ja tämän miehen puolivuotiasta vauvaa kun he itse olivat ulkona, kävivät elokuvissa, ravintolassa syömässä ja sitten vielä baarissa juomassa yhdet. Vauva nukkui sängyssä ja minä luin kokeisiin odottaessani siskoa ja tämän miestä kotiin. Kello oli jotain 23, asunnossa oli melko hämärää kun yllättäen vauvan sängystä kuului selvä suomenkielinen huuto: "Antakaa maitoa äkkiä äkkiä". Minä pelästyin todella kovasti ja meinasin alkaa itkemään. Menin vauvan sängyn luokse ja vauva makasi siellä nukkuen, mutta hetken päästä se heräsi ja alkoi itkemään, jolloin minä lämmitin sille maitoa.
Tästä on kulunut jo 20 vuotta aikaa ja tuo vauva on nykyään aivan normaali 20½-vuotias nuorimies, mutta minä en vieläkään tiedä, että mitä silloin tapahtui. En ole uskaltanut kertoa tästä kenellekään, ettei minua suljettaisi mielisairaalaan, sillä eihän tuon ikäinen vauva osaa tietenkään puhua ainakaan noin pitkää lausetta. Silloin ei edes ollut kännyköitä, että olisin voinut soittaa siskolle, mutta hän tuli miehen kanssa hetken päästä kotiin.
Tämä taisi tapahtua siellä Intiassa, jos kerran 20 vuotta sitten eli vuonna 1998 ollut kännyköitä ja 12-vuotias joutui vahtimaan noin myöhään yksin vauvaa.
Jutussa kirjoitettiin, että ei ollut kännyköitä.
1998 kännykät olivat vielä uusi asia. Eivät ne silloin olleet vielä kovin yleisiä, yleistyivät 2000-luvulla.Olet joko nuori tai huonomuistinen. Juuri 90-luvun lopussa alkoi "kaikilla" olla kännykkä. Vuonna 1998 minäkin viimein ostin ensimmäisen kännykkäni.
Vuonna 1997 sain ensimmäisen oman kännykän, ja olin ensimmäinen koko koulussa. Oppilaita oli kuitenkin yli 400, joten ei se kovin yleistä vielä ollut silloin.
Ja minäkin olen ollut lapsenvahtina 12-vuotiaana hoitamassa alle vuoden ikäistä vauvaa, joten ei ole sekään mitään ennenkuulumatonta.
Koulussa? Olisikohan se kännykättömyys johtunut siitä, että olitte niin nuoria silloin.
Mieheni vapautui vankilasta vuonna 1996 ja osti ensi töikseen kännykän, koska kaikilla tutuilla oli jo sellainen. Eivät ne silloin olleet lasten leluja, mutta suurin osa nuorista aikuisista käytti niitä, ja monet vanhemmatkin ihmiset.
1998 oli kaikilla kavereilla kännykkä, ainakin jonkinlainen halko, mutta oli kuitenkin.
Isällä oli kännykkä joskus 90-luvun alkupuolella ja äidillä oli ensimmäinen kännykkä viimeistään vuonna 1998. Mutta minä ja sisareni saimme yhteisen kännykän muistaakseni vuonna 2000.
Eikö voitaisi jo lopettaa nämä viestit, että minä vuonna kukin on saanut kännykän. Pointti on tullut jo selväksi. Kännykkämuistot ovat kyllä mukavia, mutta niitä voisi jakaa jossain muussa ketjussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tällä palstalla joku viesti saa alapeukkuja, samalla kun toinen vastaava viesti saa yläpeukkuja. Esim. tuossa edellä: Ensin on annettu pelkkää alapeukkua kun kerrotaan että monilla oli vuonna 1996 kännykkä, sitten monta yläpeukkua sille että monilla oli vuonna 1998 kännykkä. Toki eri vuosiluku, mutta siinä on vain parin vuoden ero. Ja molemmat viestit samalla sivulla, joten ei selity silläkään että kaikki eivät lue kaikkia keskustelun sivuja.
Ei sillä viestin sisällöllä ole mitään väliä, vaan sillä kuinka ärsyttävällä/miellyttävällä tavalla sen kertoo. Elämän perusasioita.
Mitä eroa noiden kahden "kännykkäviestin" miellyttävyydessä sitten on? Molemmissa vain asiallisesti todetaan, että kännyköitä oli silloin paljon, ja molemmissa mukana on hieman perusteluakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun aloitin lukion eräässä sisäoppilaitoksessa syksyllä 2003, samaan kouluun tuli kymppiluokalle eräs henkilö, joka asui tämän lukuvuoden samassa soluasunnossa kuin minä. Tulin hänen kanssaan aluksi hyvin toimeen ja hän oli minulle ystävällinen, mutta jo saman lukuvuoden keväällä hän oli minulle ilkeä suunnilleen joka toinen kerta, kun sanoin hänelle jotain eikä pyytänyt enää minua mukaan mihinkään. Kun kysyin, miksi hän ei enää pyydä minua mukaan mihinkään kivaan, hän vastasi, että koska vastaan aina pyyntöön kieltävästi. Sanoin sitten monta kertaa, että kyllä minä nyt haluan lähteä ja olin aivan tosissani, mutta se ei auttanut. Tämä henkilö myös oli tekemisissä niiden henkilöiden kanssa, joihin olin tutustunut ollessani itse kymppiluokalla edellisenä vuonna. Olisin halunnut olla myös näidenkin kanssa tekemisissä, ja heidän kanssaan olin tullut myös hyvin toimeen eivätkä he kuitenkaan koskaan olleet ilkeitä minulle. Olin kuitenkin luonteeltani sellainen, että en jaksanut olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa etenkään toisten samanikäisten kanssa hirveän paljon, mutta olisin halunnut opetella sitä, mutta en sitten saanut enää olla tämänkään kaverin kanssa tekemisissä muuten kuin oppitunneilla, vaikka hän tiesi varsin hyvin, että olisin halunnut olla. Ihmettelen vain, että miksi hän ei enää pyytänyt minua mukaan, vaikka tolkutin monta kertaa, että haluan. Mielestäni tuokin on kyllä kiusaamista, jos tietää, että toinen haluaa tulla mukaan, mutta silti jättää pyytämättä.
Jos muutit mielesi vain sen takia, että hän sanoi syyn siihen, miksei pyydä enää mukaan, niin ei se ole aitoa haluamista.
En muuttanut. Olin kyllä ihan ajatellut, että olisi mukavaa olla kaveriporukassa ja kehittää sosiaalisia taitoja.
Vierailija kirjoitti:
Viime yönä en saanut unta. Vielä kello 3 pyörin sängyssä unettomana. Juuri silloin alkoi korvan juuressa soida "nyt toivotus hyvän joulun"-sävelmä. Kuin soivan postikortin kilkutus, samaan tyyliin. Pomppasin istumaan, laitoin valot ja katselin aivan hämmästyneenä yöpöytää, josta ääni tuli.
En ymmärrä. Unta se ei ainakaan ollut ja paikalla ei ollut mitään, josta ääni olisi tullut.
Selittäkää! Tämä ei ole vitsi eikä provo.
Aivot väsyneenä teki. Osa ihmisistä kuulee väsyneenä jo unta, vaikkei olisi vielä ollenkaan muuten nukahtanut.
Tapahtui 90-luvun alussa. Meillä oli talossa sellainen kylmä ullakko, ei missään käytössä ja sinne pääsi kiipeämään hankalasti luukusta yläkerrassa. Ullakolla ei säilytetty mitään, eristeet vaan roikkuu eikä ikkunoitakaan ole.
Oltiin äidin kanssa kotona, nuorin sisarus oli ihan vauva, minä 5 ja isosisko 10. Ullakolta alkoi kuulua kolistelua, raskaita askelia. Niinkuin siellä kävelisi mies saappaat jalassa ees taas. Kuultiin kaikki tämä ihan selkeästi. Isä oli töissä 60km päässä ja äiti hätääntyi, kaitsi meidät ylipirteästi naapuriin. Haettiin sieltä äidin veli joka tuli halon kanssa meille. Eno sitten kiipesi vintille mysteeristä lompsiaa etsimään - ei löytynyt ketään. Ihmeteltiin tuota juttua ja isä meni seuraavana päivänä ullakkoa tutkimaan. Sieltä löytyi kissanpentu!
Tänäkin päivänä ihmetellään tuota koska miten kissanpentu voisi pitää sellaista kolinaa ja saapastelun ääntä. Ja miten se kissa oli päässyt suljetulle ullakolle kun sinne ei ulkokautta edes ole reittiä? Ainoa ovi meni talon sisältä ja oli tiivis ja raskas kun ullakkoa ei ole kunnolla eristetty. Aivan käsittämätön juttu. Ei ollut emokissaa eikä muita pentuja. Mikälie kummitus kolistellut kissanpennulle apua, koko jutussa on monta osaa mitkä vaivaavat näin jälkikäteen.
Äiti ei ole voinut väsyneenä kuvitella asiaa koska myös eno kuuli kolinaa ja minä ja sisko molemmat muistetaan se kävelyn ääni. Joukkohysteria?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tapahtui 90-luvun alussa. Meillä oli talossa sellainen kylmä ullakko, ei missään käytössä ja sinne pääsi kiipeämään hankalasti luukusta yläkerrassa. Ullakolla ei säilytetty mitään, eristeet vaan roikkuu eikä ikkunoitakaan ole.
Oltiin äidin kanssa kotona, nuorin sisarus oli ihan vauva, minä 5 ja isosisko 10. Ullakolta alkoi kuulua kolistelua, raskaita askelia. Niinkuin siellä kävelisi mies saappaat jalassa ees taas. Kuultiin kaikki tämä ihan selkeästi. Isä oli töissä 60km päässä ja äiti hätääntyi, kaitsi meidät ylipirteästi naapuriin. Haettiin sieltä äidin veli joka tuli halon kanssa meille. Eno sitten kiipesi vintille mysteeristä lompsiaa etsimään - ei löytynyt ketään. Ihmeteltiin tuota juttua ja isä meni seuraavana päivänä ullakkoa tutkimaan. Sieltä löytyi kissanpentu!
Tänäkin päivänä ihmetellään tuota koska miten kissanpentu voisi pitää sellaista kolinaa ja saapastelun ääntä. Ja miten se kissa oli päässyt suljetulle ullakolle kun sinne ei ulkokautta edes ole reittiä? Ainoa ovi meni talon sisältä ja oli tiivis ja raskas kun ullakkoa ei ole kunnolla eristetty. Aivan käsittämätön juttu. Ei ollut emokissaa eikä muita pentuja. Mikälie kummitus kolistellut kissanpennulle apua, koko jutussa on monta osaa mitkä vaivaavat näin jälkikäteen.
Äiti ei ole voinut väsyneenä kuvitella asiaa koska myös eno kuuli kolinaa ja minä ja sisko molemmat muistetaan se kävelyn ääni. Joukkohysteria?
Kissa pääsee uskomattoman pienistä koloista sisään, etenkin pieni pentu.
Ehkä se liikutti kävellessään jotain, joka kolisi tyhjässä tilassa ja pitkin talon rakenteita.
Viime viikolla oli päivä, erikoinen sikäli, ettei ollut tarvetta soittaa tai tekstata kellekkään, eikä kukaan minullekaan päin soittanut. Oudosta numerosta soitettiin tasan klo kaksi ja vastatessani sieltä kuului vain pianomusiikkia nauhalta.
Jos joku tietää mikä homma tuo oli, kertokaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies 37v kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin joskus nuorena ryyppäämässä kavereiden kanssa , olimme sellaisella metsän ympäröimällä uimarannalla jonne vie kapea hiekkatie, parin kilsan päässä taloja. Puhuimme mm. Salaista kansioista, ufoista ym ja naureskelimme että oispa kivaa nähdä uhvomies tai kummitus . Menin sitten pissalle puiden sekaan ja samassa alkoi sellainen Mörkömäinen huuto, juoksin kirkuen housut nilkoissa kavereiden luo ja kaikki olivat ihan paniikissa että mitä vi""ua tuo on? Kukaan ei jälkeenpäin edes kuittallut siitä ,että minä juoksin metsästä esiin bilde paljaana tai että porukkamme kovin kundi lähti niin vauhdilla karkuun että kaljat jäi. Eikä muuten enää ryypätty siinä rantsussa!
Suomen metsissä kulkee ilmeisesti jonkinlainen Muumien Mörön kaltainen olento. Itse en ole koskaan tosin nähnyt (ja toivon, että en koskaan näekään), mutta olen lukenut luotettavista lähteistä, kuten Suomi24:n keskustelupalstoilta, että sellainen olento todella on olemassa täällä ja että ilmeisesti se on vuosisatoja vanha. Ihme kyllä, että sitä ei ole otettu kiinni, ammuttu tms.
Se , tai ne sillä vaikea uskoa että otuksia olisi vain yksi! ilmeisesti vartijoivat reviiriään sillä ahdistelevat marjanpoimijoita, lenkkeilijöitä ja ryyppääviä teinejä. Tarkoitus tuntuu olevan ajaa pois, ei satuttaa sillä uskon kyllä että saisivat ihmisen kiinni jos tahtoisivat, eivät vain tahdo. Ne tyytyvät mörisemään ja kirkumaan näkymättömissä tai kulkemaan perässä ja jos joku siinä saa sydärin niin voi voi.
Kiitos Toven näitä tarinoita ei oteta vakavasti. Ihmiseen, joka väittää nähneensä Mörön suhtaudutaan kuin kuin tämä väittäisi nähneensä Freddy Kruegerin " se on vain satuhahmo".
Tästä tuli mieleen kun ystävän kanssa oltiin yökävelyllä. Oltiin teinejä ja vuosi oli ehkä 2007. Mentiin yhdelle rannalla olevalle leikkipuistolle ja keinuttiin siellä hetki, päätettiin lähteä kotiin kun alkoi takapuolet paleltumaan ja lunta tihkuttamaan. (Oli muistaakseni tammikuu) käveltiin sitten rantaa pitkin ja yhtäkkiä kaverini pysähtyi. Hän jäi tuijottamaan merelle ja siellä olevaan saareen päin. Minäkin katsoin sinne ja saaren puiden seasta jäälle "liukui" iso musta hahmo, sellainen leveä ja todella aavemainen. Samalla mereltä tuli todella vahva tuulenpuuska ja kuului sellaista mouruavaa matalaa ääntä. Lähdettiin yhtäaikaa juoksemaan poispäin rannasta, ei puhuttu mitään juostiin vaan tuhatta ja sataa n.3 kilometriä minun talolle. Kun päästiin perille kaveri kysyi mikä helvetti se oli ja näinkö minä kun se liikkui. Kaveri ei uskaltanut lähteä kävelemään kotiinsa, "jos se liikkuu tuolla ja vaikka seuraa". Laitettiin ovet lukkoon ja mentiin minun huoneeseen ihan vainoharhaisissa tunnelmissa. Kurkittiin jostain säleverhojen raosta pihalle, ei oikein saatu rauhoituttua nukkumaan.
Ei muuten menty enää ikinä yöllä sinne luodolle, minulle on ihan sama mikä karhu tai otus siellä asuu, en halua nähdä sitä enää koskaan. Se luihin ja ytimiin menevä kauhu oli ihan liikaa. Ei kerrottu asiasta kenellekään, edes muille ystävillemme koska Muumien mörön kaltainen olento on ajatuksena jo niin naurettava ettei kukaan meitä olisi uskonut. Olisi kai luultu että kuviteltiin koko juttu mutta molemmat näki saman asian ja lähdettiin karkuun yksissätuumin mitään huutelematta/osoittelematta.
Kyllähän tuuli pitää jäällä vaikka mitä ääntä mutta tuommoista mourua en ole kuullut sitä ennen enkä jälkeen. Se möykky tosiaan liukui saarelta rantaa kohti, ei jääty paikalle asiaa selvittämään niinkuin amerikkalaiset teinit kauhuelokuvassa.
Joku kertoi saavansa mieshenkilöitä haihtumaan ilmaan talviaikaan, voin liittyä kerhoon 😁 Vuosia sitten asuin vielä lapsuuden kodissa "maalla", n. 9km kaupungin keskustasta. Odottelin bussia aamulla, oli pimeää ja kovat pakkaset, puut paukkuivat kilpaa. Jouduin kulkemaan bussilla joka lähti n. 5.50, tällä ehdin kahdeksaksi kouluun Tampereelle. Oli siis hiljaista, ei juurikaan liikennettä. Teputin paikallani, oli tosiaan niin kylmä että mp3-soitin mykistyi joten laitoin sen reppuun. Sitten aloin kuulla askeleita, kuulin kuinka hanki petti askeleiden alta. Ketään ei kuitenkaan näkynyt.. Sitten askeleet loppuivat kun seinään. Sitten kuului oksan rasahdus, ihan korvan vierestä! Bussipysäkki oli sellainen hyvin suojattu katos, mutta taakseen ei voinut kurkkia jos oli katoksen sisällä. Mieleen tuli ensimmäisenä pikemminkin rusakko kuin ihminen, sain itseni hyvin rauhoitettua vaikka hypähdin kyllä ilmaan säikähdyksestä 😂 Askeleet alkoivat taas kuulua, mutta kauempaa. Sitten kuulin kun joku selvitti kurkkuaan, selkeä käheä köhäisy. Mutta ketään ei vieläkään ollut näköpiirissä. Sitä köhimistä kuului vähän väliä, tuntui että se tuli aina eri suunnasta, välillä läheltä, toisinaan taas kaukaa... Sitten bussi tuli ja hyppäsin kyytiin. Kun istuin penkille ja katsoin ulos, oli tien reunassa mies. Lyhyt, hieman kyyryssä oleva vanhempi mies. Oli pimeetä mutta näytti kun ukko tuijottaisi suoraan minua! Bussi lähti liikkeelle ja uteliaana katsoin vielä ikkunasta taakseni, mutta ukkoa ei näkyny! Nyt vuosia myöhemmin olen ajatellut että toivottavasti ei ollut mikään eksynyt muistisairas... Mahdollista sekin että ukko halusi jekuttaa nuorta liikkaa. Sai kyllä ihon kananlihalle! Onneksi kaveri rupesi kulkemaan kanssani samalla bussilla niin ei tarvinnut miestä jännittää 😁 Toiste en tätä ukkoa nähnyt, eikä ollut mitenkään tuttu vaikka meidän kylällä oli kyllä kaikkien naamat käyny tutuksi. Tosin oli niin pimeää että ehkä en vain tunnistanut miestä. Se olisi aika noloa että olisin väittänyt naapuruston pappaa aaveeksi 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Laitanpa ensimmäistä kertaa viestin tähän ennätyspitkään ketjuun.
Vuonna 1996 tuli jääkiekon Euroopan mestaruus Stadiin. Voitto ratkesi vasta rankkarikisassa ja siihen nimettiin ensin viisi laukojaa. Tilanne oli tämän jälkeen tasan, nimettiin viisi laukojaa lisää. Ensimmäiset kaksi laukojaa olivat samat kuin viidestä ensimmäisestä. Tämän jälkeen mestaruus ratkesi ja kolme seuraavaa nimettyä rankkarin laukojaa jäivät pimentoon. Tarkennettakoon, että mainitussa tasatilanteessa nimetään uudestaan viisi laukojaa. Olen miettinyt yli 20 vuotta, oliko nimilista sama jatkokierroksilla. Turha kysymys tällä palstalla, mutta olisin jopa hieman valmis maksamaan saadakseni tietää tämän.
No soita Hannu Aravirralle, ehkä hän muistaa. Siis ihan oikeasti. Tuo ottelu on muuten nähtävissä Youtubessa.
Vierailija kirjoitti:
Pääsenpä itsekin nyt kommentoimaan, olen seuraillut tätä ketjua jo pitkään. En tosin tiedä johtuuko tämä sattumus imetyksen pehmittämistä aivoista vai mistä mutta outo juttu kuitenkin.. Ostin uuden d-vitamiinipurkin ja annoin siitä eräänä aamuna tabletin miehelle. Muistan hyvin kuinka avasin purkin, otin sieltä ruskean värisen pienen tabletin ja annoin sen miehelle. Muistan myös hyvin miehen kysyneen, pitääkö tabletti purra vai vaan niellä (meillä oli aiemmin purutabletteja, tämä piti niellä). No tuossa ei nyt mitään ihmeellistä mutta seuraavana aamuna otin jälleen purkin kaapista ja yritin avata sitä mutta huomasin, että purkin suulla on vieläkin ns. suojakalvo tms päällä mikä pitää aina ensin poistaa ennen kuin purkkia saa ollenkaan auki. Miten kuitenkin olin pystynyt edellisenä aamuna saamaan purkista tabletin? Tätä en ole oikein pystynyt itselleni selittämään.
Olet antanut miehellesi ihan jotain muuta, toisesta purkista. Mulla on muuten aina D-vitamiinitabletit olleet valkoisia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pääsenpä itsekin nyt kommentoimaan, olen seuraillut tätä ketjua jo pitkään. En tosin tiedä johtuuko tämä sattumus imetyksen pehmittämistä aivoista vai mistä mutta outo juttu kuitenkin.. Ostin uuden d-vitamiinipurkin ja annoin siitä eräänä aamuna tabletin miehelle. Muistan hyvin kuinka avasin purkin, otin sieltä ruskean värisen pienen tabletin ja annoin sen miehelle. Muistan myös hyvin miehen kysyneen, pitääkö tabletti purra vai vaan niellä (meillä oli aiemmin purutabletteja, tämä piti niellä). No tuossa ei nyt mitään ihmeellistä mutta seuraavana aamuna otin jälleen purkin kaapista ja yritin avata sitä mutta huomasin, että purkin suulla on vieläkin ns. suojakalvo tms päällä mikä pitää aina ensin poistaa ennen kuin purkkia saa ollenkaan auki. Miten kuitenkin olin pystynyt edellisenä aamuna saamaan purkista tabletin? Tätä en ole oikein pystynyt itselleni selittämään.
Jos avasit suojakalvon vain osittain ja se tarttui sitten uudelleen kiinni?
Mulla on värilliset jouluvalot ulkona pensaassa. Aina kun ne osuu silmiin tai näkyy heijastuksena ikkunassa mulle tulee mieleen se edellä ollut tarina kahdesta punaisesta 'silmästä' rappukäytävässä. Hrrrr....!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 8-vuotias 1990-luvun laman aikaan. En uskonut enää Joulupukkiin ja minulle oltiin selitelty, että kovin montaa lahjaa ei ole varaa ostaa eikä kalliisiin lahjoihin ole varaa. Sitten tuli jouluaatto ja lahjat jaettiin. Minä olin ihmeissäni, kun sain ison paketin, jossa oli iso ja kaunis nukke, josta lapsikin pystyi näkemään, että se oli kallis. Olin ihmeissäni, että sain sellaisen kalliin lahjan, vaikka sellaiseen ei pitänyt olla varaa, mutta olin nukesta onnellinen ja leikin sillä koko illan. Illalla otin nuken viereeni nukkumaan nuken sänkyyn. Aamulla nuken sänky oli tyhjä eikä nukkea löytynyt mistään. Kysyin asiasta vanhemmiltani, mutta he sanoivat, että en minä ollut saanut mitään nukkea lahjaksi. Kuitenkin tiesin saaneeni sen, mutta vanhemmat kielsivät asian. Sitten vanhemmat veivät kamerasta filmirullan kehitettäväksi ja kun kuvat saatiin, niin niiden joukossa oli kuva minusta jouluna istumassa kuusen edessä tuolilla se nukke sylissä. Kun vanhemmat näkivät kuvan, niin he olivat todella hämmästyneen näköisiä. Muistan sen tilanteen yhä niin selvästi, että olen varma, että se hämmästys oli aitoa eikä näyteltyä, joten olin saanut sen nuken lahjaksi, mutta se oli mystisesti kadonnut eivätkä vanhemmat vain muista sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun aloitin lukion eräässä sisäoppilaitoksessa syksyllä 2003, samaan kouluun tuli kymppiluokalle eräs henkilö, joka asui tämän lukuvuoden samassa soluasunnossa kuin minä. Tulin hänen kanssaan aluksi hyvin toimeen ja hän oli minulle ystävällinen, mutta jo saman lukuvuoden keväällä hän oli minulle ilkeä suunnilleen joka toinen kerta, kun sanoin hänelle jotain eikä pyytänyt enää minua mukaan mihinkään. Kun kysyin, miksi hän ei enää pyydä minua mukaan mihinkään kivaan, hän vastasi, että koska vastaan aina pyyntöön kieltävästi. Sanoin sitten monta kertaa, että kyllä minä nyt haluan lähteä ja olin aivan tosissani, mutta se ei auttanut. Tämä henkilö myös oli tekemisissä niiden henkilöiden kanssa, joihin olin tutustunut ollessani itse kymppiluokalla edellisenä vuonna. Olisin halunnut olla myös näidenkin kanssa tekemisissä, ja heidän kanssaan olin tullut myös hyvin toimeen eivätkä he kuitenkaan koskaan olleet ilkeitä minulle. Olin kuitenkin luonteeltani sellainen, että en jaksanut olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa etenkään toisten samanikäisten kanssa hirveän paljon, mutta olisin halunnut opetella sitä, mutta en sitten saanut enää olla tämänkään kaverin kanssa tekemisissä muuten kuin oppitunneilla, vaikka hän tiesi varsin hyvin, että olisin halunnut olla. Ihmettelen vain, että miksi hän ei enää pyytänyt minua mukaan, vaikka tolkutin monta kertaa, että haluan. Mielestäni tuokin on kyllä kiusaamista, jos tietää, että toinen haluaa tulla mukaan, mutta silti jättää pyytämättä.
Jos muutit mielesi vain sen takia, että hän sanoi syyn siihen, miksei pyydä enää mukaan, niin ei se ole aitoa haluamista.
En muuttanut. Olin kyllä ihan ajatellut, että olisi mukavaa olla kaveriporukassa ja kehittää sosiaalisia taitoja.
Halusit kehittyä sosiaalisesti -> sosiaaliset taitosi olivat puutteelliset -> kämppis ei jaksanut sosiaalista kömpelyyttäsi
Ei pidä paikkaansa että ei olisi jaksanut. Miksi hän muuten olisi pyytänyt minua ollenkaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun aloitin lukion eräässä sisäoppilaitoksessa syksyllä 2003, samaan kouluun tuli kymppiluokalle eräs henkilö, joka asui tämän lukuvuoden samassa soluasunnossa kuin minä. Tulin hänen kanssaan aluksi hyvin toimeen ja hän oli minulle ystävällinen, mutta jo saman lukuvuoden keväällä hän oli minulle ilkeä suunnilleen joka toinen kerta, kun sanoin hänelle jotain eikä pyytänyt enää minua mukaan mihinkään. Kun kysyin, miksi hän ei enää pyydä minua mukaan mihinkään kivaan, hän vastasi, että koska vastaan aina pyyntöön kieltävästi. Sanoin sitten monta kertaa, että kyllä minä nyt haluan lähteä ja olin aivan tosissani, mutta se ei auttanut. Tämä henkilö myös oli tekemisissä niiden henkilöiden kanssa, joihin olin tutustunut ollessani itse kymppiluokalla edellisenä vuonna. Olisin halunnut olla myös näidenkin kanssa tekemisissä, ja heidän kanssaan olin tullut myös hyvin toimeen eivätkä he kuitenkaan koskaan olleet ilkeitä minulle. Olin kuitenkin luonteeltani sellainen, että en jaksanut olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa etenkään toisten samanikäisten kanssa hirveän paljon, mutta olisin halunnut opetella sitä, mutta en sitten saanut enää olla tämänkään kaverin kanssa tekemisissä muuten kuin oppitunneilla, vaikka hän tiesi varsin hyvin, että olisin halunnut olla. Ihmettelen vain, että miksi hän ei enää pyytänyt minua mukaan, vaikka tolkutin monta kertaa, että haluan. Mielestäni tuokin on kyllä kiusaamista, jos tietää, että toinen haluaa tulla mukaan, mutta silti jättää pyytämättä.
Jos muutit mielesi vain sen takia, että hän sanoi syyn siihen, miksei pyydä enää mukaan, niin ei se ole aitoa haluamista.
En muuttanut. Olin kyllä ihan ajatellut, että olisi mukavaa olla kaveriporukassa ja kehittää sosiaalisia taitoja.
Halusit kehittyä sosiaalisesti -> sosiaaliset taitosi olivat puutteelliset -> kämppis ei jaksanut sosiaalista kömpelyyttäsi
Ei pidä paikkaansa että ei olisi jaksanut. Miksi hän muuten olisi pyytänyt minua ollenkaan?
Ja miksi hän sitten sanoi syyksi, että en koskaan lähde minnekään. Ja miten kenenkään sosiaaliset taidot voisivat kehittyä, jos kukaan ei jaksaisi toisen sosiaalista kömpelyyttä? Tässäkin nähdään se, että kärsivällisyys on hyve. Sitten kun toisen sosiaaliset taidot ovat kehittyneet, niin odotus on palkittu eikä enää ole niin hankalaa kuin aiemmin.
Vierailija kirjoitti:
Olin 8-vuotias 1990-luvun laman aikaan. En uskonut enää Joulupukkiin ja minulle oltiin selitelty, että kovin montaa lahjaa ei ole varaa ostaa eikä kalliisiin lahjoihin ole varaa. Sitten tuli jouluaatto ja lahjat jaettiin. Minä olin ihmeissäni, kun sain ison paketin, jossa oli iso ja kaunis nukke, josta lapsikin pystyi näkemään, että se oli kallis. Olin ihmeissäni, että sain sellaisen kalliin lahjan, vaikka sellaiseen ei pitänyt olla varaa, mutta olin nukesta onnellinen ja leikin sillä koko illan. Illalla otin nuken viereeni nukkumaan nuken sänkyyn. Aamulla nuken sänky oli tyhjä eikä nukkea löytynyt mistään. Kysyin asiasta vanhemmiltani, mutta he sanoivat, että en minä ollut saanut mitään nukkea lahjaksi. Kuitenkin tiesin saaneeni sen, mutta vanhemmat kielsivät asian. Sitten vanhemmat veivät kamerasta filmirullan kehitettäväksi ja kun kuvat saatiin, niin niiden joukossa oli kuva minusta jouluna istumassa kuusen edessä tuolilla se nukke sylissä. Kun vanhemmat näkivät kuvan, niin he olivat todella hämmästyneen näköisiä. Muistan sen tilanteen yhä niin selvästi, että olen varma, että se hämmästys oli aitoa eikä näyteltyä, joten olin saanut sen nuken lahjaksi, mutta se oli mystisesti kadonnut eivätkä vanhemmat vain muista sitä.
Joulupukki on olemassa sittenkin ainakin lapsille, taika vain loppui seuraavana päivänä. 😊🎁🎄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tällä palstalla joku viesti saa alapeukkuja, samalla kun toinen vastaava viesti saa yläpeukkuja. Esim. tuossa edellä: Ensin on annettu pelkkää alapeukkua kun kerrotaan että monilla oli vuonna 1996 kännykkä, sitten monta yläpeukkua sille että monilla oli vuonna 1998 kännykkä. Toki eri vuosiluku, mutta siinä on vain parin vuoden ero. Ja molemmat viestit samalla sivulla, joten ei selity silläkään että kaikki eivät lue kaikkia keskustelun sivuja.
Ei sillä viestin sisällöllä ole mitään väliä, vaan sillä kuinka ärsyttävällä/miellyttävällä tavalla sen kertoo. Elämän perusasioita.
Tarkoitatko, että väliä on kertomistavalla, mutta ei sillä, onko kerrottu asia todennäköisesti tosi?
Vierailija kirjoitti:
Olin 8-vuotias 1990-luvun laman aikaan. En uskonut enää Joulupukkiin ja minulle oltiin selitelty, että kovin montaa lahjaa ei ole varaa ostaa eikä kalliisiin lahjoihin ole varaa. Sitten tuli jouluaatto ja lahjat jaettiin. Minä olin ihmeissäni, kun sain ison paketin, jossa oli iso ja kaunis nukke, josta lapsikin pystyi näkemään, että se oli kallis. Olin ihmeissäni, että sain sellaisen kalliin lahjan, vaikka sellaiseen ei pitänyt olla varaa, mutta olin nukesta onnellinen ja leikin sillä koko illan. Illalla otin nuken viereeni nukkumaan nuken sänkyyn. Aamulla nuken sänky oli tyhjä eikä nukkea löytynyt mistään. Kysyin asiasta vanhemmiltani, mutta he sanoivat, että en minä ollut saanut mitään nukkea lahjaksi. Kuitenkin tiesin saaneeni sen, mutta vanhemmat kielsivät asian. Sitten vanhemmat veivät kamerasta filmirullan kehitettäväksi ja kun kuvat saatiin, niin niiden joukossa oli kuva minusta jouluna istumassa kuusen edessä tuolilla se nukke sylissä. Kun vanhemmat näkivät kuvan, niin he olivat todella hämmästyneen näköisiä. Muistan sen tilanteen yhä niin selvästi, että olen varma, että se hämmästys oli aitoa eikä näyteltyä, joten olin saanut sen nuken lahjaksi, mutta se oli mystisesti kadonnut eivätkä vanhemmat vain muista sitä.
Nukke ei tainnut olla tarkoitettu sinulle, eli vanhemmat hakivat sen yöllä pois. Ehkä paketit olivat menneet sekaisin esim. naapurin pakettien kanssa, nukke olikin tarkoitettu jollekin toiselle tmv. Kun vanhemmat ällistyivät valokuvasta, he ällistyivät luultavasti siitä että joku erehtyi vahingossa ottamaan nukesta kuvan epämieluisaksi todisteeksi.
Alue: Aihe vapaa
Me mentiin miehen kanssa naimisiin -88, aluksi soiteltiin opiskelija-asuntolan rapusta kolikkopuhelimesta. Ensimmäinen lankapuhelin meidän huusholliin tuli v. -90. Ensimmäinen (yhteinen) kännykkä hankittiin -96, ja syy oli se, että se tuli halvemmaksi kuin lankapuhelin. Huvittavaa asiassa on, että oikein korostimme kavereille, että "ei me tätä mukana kuljetella, se on vain lankapuhelimen korvike." Ja tosiaan kaikki kotimaan lomareissut tehtiin ilman kännykkää. Naureskeltiin jupeille, jotka kävi lenkillä kännykkä verkkahousujen takataskussa "Eikö nuo voi koskaan olla tavoittamattomissa, ovatko niin tärkeitä olevinaan?"