Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7965)
Vierailija kirjoitti:
Suhteellisen uusi asuinalue, uusia kerrostaloja. Muutettiin juuri valmistuneeseen asuntoon. Autopaikka oli kaksikerroksisessa hallissa, "kellarissa". Useimmiten olin kyytiläisenä kun sinne ajettiin. Joka kerta matkustajan puolelta viuhahti kovaa vauhtia auton keulan editse hölkkääjä kun ajettiin autohallin ajoluiskalle. Kauttaaltaan musta, varjomainen hahmo, selkeästi ihmismäinen. Samoja hahmoja näin aina seisomassa kolme kappaletta rinnakkain viereisen moottoritien rampin rinteessä kesät ja talvet, yötä päivää.
Silmissä todettu lasiaisirtauma, sitä kyllä syyttäisin ensimmäisenä, pieni epäilys kuitenkin jää aina kun en noita hahmoja muualla näe.
Joku valoista ja varjoista syntyvä illuusio, joka katoaa, kun yrittää katsoa tarkemmin.
Aina sopivassa iltavalossa, kun tulen mökilleni veneellä, näkyy naapurimökin rannassa tumma ihmishahmo, joka tarkkailee lähestymistäni. Kun menen lähemmäksi katsomaan, hahmo katoaa, paikalla on vain muutama kivi. Kivien väliin jää varjokohta, jopa kauempaa katsoen erottuu hyvin tummana ja sopivasti aalloista heijastuvan valon vuoksi näyttää toisinaan liikkuvan.
Ehkä tuo havaintosi hahmoista on saman tapainen hallin valojen ja liikkuvan auton valojen luoma illuusio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nähnyt silmäkulmasta hahmoja kotona. En aina, mutta välillä. Yksi tyypillinen tilanne on, kun tiskaan. Keittiön oviaukko on oikealla ja sen takana on hämärä eteinen. Välillä joudun katsomaan oviaukkoa kohti, kun näyttää siltä kuin siellä seisoisi aikuisen mittainen tummapukuinen hahmo katsomassa puuhaani. Kun sinne katsoo suoraan, näkee, ettei siinä ketään ole.
Toinen vastaava tilanne oli kerran, kun siivosin olohuonetta. Tuli äkkiä tunne, että olohuonern ovella seisoo joku katselemassa. Tuli ikävä tunne kuin tarkkailija olisi ivallinen ja jotenkin epäystävällinen. Kun katsoin ovelle suoraan, ei siellä ollut ketään. Olkkarissa olen myös usein iltaisin haistanut tupakan. Kukaan meillä ei polta eikä muu perhe sitä haista.
Ehkä se "Marja Aalto" oli kuollut jo kirjoittajan kohdatessa hänet portaikossa. Tuli sellainen mielikuva kertomuksesta. Tai tiesi kuolevansa. Ei halunnut olla sillä hetkellä yksin, vaan kohdata vielä jonkun ihmisen. Sai hymyn, kiitti kohtaamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se "Marja Aalto" oli kuollut jo kirjoittajan kohdatessa hänet portaikossa. Tuli sellainen mielikuva kertomuksesta. Tai tiesi kuolevansa. Ei halunnut olla sillä hetkellä yksin, vaan kohdata vielä jonkun ihmisen. Sai hymyn, kiitti kohtaamisesta.
Minäkin ajattelin heti, että hän oli jo kuollut ja halusi vielä ilmestyä naapurilleen ja kiittää tätä ystävällisydestään.
Näin netissä tällaisen screenshot-kuvasarjan, jossa poika istui sängyllä läppäri edessään ja televisio avoinna siinä edessä mutta kauempana seinää vasten, ehkä puolentoista metrin päässä sängystä. Yhtäkkiä televisiosta oli kuulemma kuulunut outo äännähdys, ja katseen televisioon nostaessaan poika oli huomannut että television näytöllä oli ollut epäselvästi kuva "pojan silmin" :D Eli siis kuva läppäristä sängyllä jonka takana kauempana kyseinen televisio. Sellainen kuva, millainen pojan ottama kuva näkymästään olisi ollut. Totta kai koska kyseessä on internet, on kuva varmaankin feikki, mutta kovasti kommenteissa ihmeteltiin ja spekuloitiin miten näin voisi tapahtua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nainenkaupungista kirjoitti:
Teininä asuin kaupungissa kerrostalossa lapsuuden kodissani. Kerran kun olin lähdössä kotoa johonkin, astuin ulos rapusta ja lähdin kävelemään kävelytietä pitkin. Pian ohitseni ajoi kävelykadulla kerrostalon edessä valkoinen pakettiauto, jonka repsikan puoleisesta avoimesta ikkunasta työntyi ulos käsi ja kamera. Joku otti minusta kuvia ja sitten auto kaahasi tiehensä. Minulle ei koskaan selvinnyt, kuka ja miksi joku otti kuvia minusta. Häiritsi, etten ehtinyt edes nähdä autossa istuvia.
Me lomaillaan säännöllisesti miehen kanssa pienellä paikkakunnalla itä-Suomessa. Käydään siellä myös joka kerta juoksulenkillä. Kevyen liikenteenväyliä siellä ei ole, vaan juostaan valtatiellä ihan tien reunassa.
Muutama vuosi sitten, kun oltiin taas juoksulenkillä, auto kääntyi sivutielle ja pysähtyi. Nainen tuli ulos autosta ja otti meistä valokuvia!
Mainittakoon, ettei kyse ollut mistään liikennerikkeestä, vaan juostiin ihan tien vasenta reunaa ihan pientareen puolella, jossa myös kevyt liikenne on sallittua.
Kyse on pikkupaikkakunnasta, jossa kaikki tuntee toisensa. Mieheni on sieltä kotoisin. Pariskuntaa hän ei kuitenkaan tuntenut.
Jos en väärin muista, kysessä oli ulkomaalainen rekisterikilpi, joten ehkä jotkut turistit ottivat meistä kuvia. Mikä ihmetytti kovasti, sillä emme ole ainoita juoksijoita tuolla seudulla.
Hmm, minusta ei ihan älyttömän outoa, jos kerran olivat ulkomaalaisia. Itsekin näpsin mielellään lomareissuilla kuvia paikallisista tekemässä jotain heille arkipäiväistä.
Ja toisaalta Suomessa turistit ovat ottaneet kuvia mm. minusta vetämässä talvella lastani pulkassa, minun autostani (musta, ei mikään uusi Audi A4, eli hyvin tavallinen) ja rivarista jossa asutaan.
Vierailija kirjoitti:
Lapsena heräsin keskellä yötä, kun äiti ravisteli ja sanoi että nyt lähdetään. Oli pimeä sateinen yö, isä ajoi ja äiti oli tietenkin etupenkillä isän kanssa, minä peiton sisässä torkkumassa takapenkillä . Ajoimme tätini luo kirkonkylälle, jonne meiltä matkaa noin 20 km ja äiti vei minut vierashuoneeseen nukkumaan sanoen tulevansa kohta . Aamulla lähdimme takaisin kotiin jonkinlaisella kiireellä, sillä söin autossa keksejä aamupalaksi ja äiti tuskaili aamukahvinsa perään.
Nyt aikuisena, kun olen asiasta kysynyt sekä äitini että isäni kiistävät mitään tälläistä ikinä tapahtuneen ! Tätini on jo kuollut, eli häneltä en voi kysyä.
Muistan lapsuudestani monia tapahtumia, joita vanhempani eivät muista. Esim. yhden tietyn paidan, jonka väristä käytiin usein keskustelua kun olin pieni, mutta vanhempani eivät muista enää sitä paitaa lainkaan. Ei ole mahdotonta, että vanhempasi ovat vain unohtaneet käynnin tädin luona, varsinkin jos yövierailun syynä on ollut jokin ihan viaton ja arkipäiväinen asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luokallani oli ekaluokalla eräs poika, joita ei tuon ensimmäisen kouluvuoden jälkeen enää näkynyt. Oli muistaakseni ihan normaali, ei mitenkään omituinen tai häirikkö. On mukana luokkakuvassammekin, joten en ainakaan ole kuvitellut häntä. Tokaluokan alkaessa hän oli vain hävinnyt jonnekin, opettaja ei kertonut tästä mitään eikä siitä muistaakseni muutenkaan puhuttu. En silloin ajatellut asiaa sen enempää, mutta myöhemmin on ihmetyttänyt. Todennäköisesti hän on tietysti vain vaihtanut koulua tai muuttanut muualle.
Puhuin tästä vähän aikaa sitten ystäväni - joka oli samalla luokalla hänkin - kanssa, eikä hän edes muistanut koko poikaa. Hän ei tosin muista monia muitakaan juttuja lapsuudestamme ja onhan tuosta lähes 20 vuotta aikaa, mutta kyllä minä ainakin edelleen muistan kaikkien luokkalaistemme nimet.
Minulla oli kaikkien 12 lapsenlapseni valokuvat esillä kirjahyllyssä siihen asti, kunnes yksi heistä yllättäen keväällä vauvana kuoli lyhyen, mutta ankaran sairauden vuoksi. Hänen kuolemansa jälkeen hänen valokuvansa kääntyi aina hyllyssä väärinpäin eli kuva päin hyllyn takaosaa ja valokuvakehys kohti olohuonetta. Monta kertaa se käännettiin oikeinpäin, mutta aina se kääntyi väärinpäin heti kun joku ei ollut näkemässä. Sitten kuva alkoi lentämään pois hyllystä. Aluksi se vain tippui lattialle hyllyn eteen, mutta lopulta se lensi kuin tykin suusta ammattuna päin vastapäätä olevaa seinää monen ihmisen ollessa paikalla. Sen jälkeen sitä ei uskallettu laittaa takaisin hyllyyn, varsinkin kun minä näin toden tuntuisen unen tästä lapsesta, jossa hän itki ja sanoi, että "Mummi, en halua olla kuvana hyllyssä näkemässä kun sinä ja pappa surette minua". Sitten selvisi, että lapsen vanhemmat olivat molemmat nähneet samana yönä unen, jossa lapsi itki ja sanoi, että "En halua katsella mummilan hyllyssä olevassa kuvassa kun mummi ja ukki surevat kuolemaani. Miksi he eivät anna minulle rauhaa, että saisin levätä rauhassa haudassani". Erityisen kummallista tässä oli se, että lapsi ei osannut vielä todellakaan noin monimutkaisia lauseita puhua kun hän kuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsena heräsin keskellä yötä, kun äiti ravisteli ja sanoi että nyt lähdetään. Oli pimeä sateinen yö, isä ajoi ja äiti oli tietenkin etupenkillä isän kanssa, minä peiton sisässä torkkumassa takapenkillä . Ajoimme tätini luo kirkonkylälle, jonne meiltä matkaa noin 20 km ja äiti vei minut vierashuoneeseen nukkumaan sanoen tulevansa kohta . Aamulla lähdimme takaisin kotiin jonkinlaisella kiireellä, sillä söin autossa keksejä aamupalaksi ja äiti tuskaili aamukahvinsa perään.
Tai sinun yö oli todellisuudessa vaikka 19.30 ja kyseessä sovittu vierailu. Ei vaan jäänyt vanhemmillesi mieleen. Saatat myös sekoittaa kaksi eri vierailua.
Nyt aikuisena, kun olen asiasta kysynyt sekä äitini että isäni kiistävät mitään tälläistä ikinä tapahtuneen ! Tätini on jo kuollut, eli häneltä en voi kysyä.
Muistan lapsuudestani monia tapahtumia, joita vanhempani eivät muista. Esim. yhden tietyn paidan, jonka väristä käytiin usein keskustelua kun olin pieni, mutta vanhempani eivät muista enää sitä paitaa lainkaan. Ei ole mahdotonta, että vanhempasi ovat vain unohtaneet käynnin tädin luona, varsinkin jos yövierailun syynä on ollut jokin ihan viaton ja arkipäiväinen asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se "Marja Aalto" oli kuollut jo kirjoittajan kohdatessa hänet portaikossa. Tuli sellainen mielikuva kertomuksesta. Tai tiesi kuolevansa. Ei halunnut olla sillä hetkellä yksin, vaan kohdata vielä jonkun ihmisen. Sai hymyn, kiitti kohtaamisesta.
Minäkin ajattelin heti, että hän oli jo kuollut ja halusi vielä ilmestyä naapurilleen ja kiittää tätä ystävällisydestään.
Henkiolennot ei tartu kenenkään käteen, jos yrittävät koskettaa niin menevät läpi, vrt. seinien läpi kulkeminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se "Marja Aalto" oli kuollut jo kirjoittajan kohdatessa hänet portaikossa. Tuli sellainen mielikuva kertomuksesta. Tai tiesi kuolevansa. Ei halunnut olla sillä hetkellä yksin, vaan kohdata vielä jonkun ihmisen. Sai hymyn, kiitti kohtaamisesta.
Minäkin ajattelin heti, että hän oli jo kuollut ja halusi vielä ilmestyä naapurilleen ja kiittää tätä ystävällisydestään.
Henkiolennot ei tartu kenenkään käteen, jos yrittävät koskettaa niin menevät läpi, vrt. seinien läpi kulkeminen.
Niin, vanhoissa tarinoissa.
Tosielämässä kyseessä on läpäisyharha.
Vanhempieni luona on maalaus äitini lapsuudenkodista ja se on asianmukaisesti kiinnitetty seinään. Se kuitenkin putosi eräänä yönä yllättäen niin, että raamit hieman rikkoutuvat. Samoihin aikoihin lapsuudenkodissa asunut sukulaisemme kuoli. Tästä on yli 20 vuotta aikaa. Tuntuu edelleen oudolle, että juuri se taulu putosi.
Muutenkin täysin järjissään olevat vanhempani uskovat asunnossaan tapahtuneen kaikenlaista. Itse myös lapsena tuntui siltä usein että siellä oli ns. muitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mummin sydän itkee aina verta.... kirjoitti:
Minulla oli kaikkien 12 lapsenlapseni valokuvat esillä kirjahyllyssä siihen asti, kunnes yksi heistä yllättäen keväällä vauvana kuoli lyhyen, mutta ankaran sairauden vuoksi. Hänen kuolemansa jälkeen hänen valokuvansa kääntyi aina hyllyssä väärinpäin eli kuva päin hyllyn takaosaa ja valokuvakehys kohti olohuonetta. Monta kertaa se käännettiin oikeinpäin, mutta aina se kääntyi väärinpäin heti kun joku ei ollut näkemässä. Sitten kuva alkoi lentämään pois hyllystä. Aluksi se vain tippui lattialle hyllyn eteen, mutta lopulta se lensi kuin tykin suusta ammattuna päin vastapäätä olevaa seinää monen ihmisen ollessa paikalla. Sen jälkeen sitä ei uskallettu laittaa takaisin hyllyyn, varsinkin kun minä näin toden tuntuisen unen tästä lapsesta, jossa hän itki ja sanoi, että "Mummi, en halua olla kuvana hyllyssä näkemässä kun sinä ja pappa surette minua". Sitten selvisi, että lapsen vanhemmat olivat molemmat nähneet samana yönä unen, jossa lapsi itki ja sanoi, että "En halua katsella mummilan hyllyssä olevassa kuvassa kun mummi ja ukki surevat kuolemaani. Miksi he eivät anna minulle rauhaa, että saisin levätä rauhassa haudassani". Erityisen kummallista tässä oli se, että lapsi ei osannut vielä todellakaan noin monimutkaisia lauseita puhua kun hän kuoli.
Olen jostakin huuhaa-kirjasta joskus lukenut, etteivät edesmenneet halua, että heitä surraan kovasti ja pitkään. Siksi he usein ilmoittavat omaisille (unessa tai muuten), että heillä on kaikki hyvin. Se sureminen vie heiltä energiaa, koska he joutuvat lohduttamaan surevaa ja koska heillä o n kaikki hyvin, se on turhaa.
Sama juttu haudalla käynnissä: henget eivät käy omalla haudallaan ainakaan kovin usein, koska se materiaalinen osa, joka jää, on yhtä turha kuin UFF:iin heitetty takki.
Kaveri kävi meediolla ja sitä kautta minun äidilleni lähetettiin viesti, että X:n on lopetettava sureminen, kaikki on minulla hyvin. Se viesti oli äitini äidiltä.
Vierailija kirjoitti:
Lapsena heräsin keskellä yötä, kun äiti ravisteli ja sanoi että nyt lähdetään. Oli pimeä sateinen yö, isä ajoi ja äiti oli tietenkin etupenkillä isän kanssa, minä peiton sisässä torkkumassa takapenkillä . Ajoimme tätini luo kirkonkylälle, jonne meiltä matkaa noin 20 km ja äiti vei minut vierashuoneeseen nukkumaan sanoen tulevansa kohta . Aamulla lähdimme takaisin kotiin jonkinlaisella kiireellä, sillä söin autossa keksejä aamupalaksi ja äiti tuskaili aamukahvinsa perään.
Minun piti herättää oma lapseni todella aamuisella, kun mieheni vei minut sairaalaan sovittuun toimenpiteeseen. Pientä lasta ei voinut jättää yksin kotiin nukkumaan. Mahtaako hänkin nyt muistella isompana kuinka keskellä yötä hänet herätettiin ja ajoimme pitkän matkan ym :D ehkä tädilläsi oli joku juttu ja tarvitsi vanhempasi apua
Vierailija kirjoitti:
Olin nuorena töissä vanhainkodin keittiössä.
Tuolloin ei oltu vielä niin tarkkoja hygieenisyydestä tai rooleista työpaikalla, joten käytännössä päivittäin juoksin potilaiden huoneissa asiassa jos toisessakin.
Kerran eräs vanha mummo pyysi tuomaan vettä.
Veinkin ja mummo joi sitä tyytyväisenä.
Hän katsahti jotenkin viereeni, ja kysyi: otatko sinäkin pikkulikka?(olin siis yksin, eikä vieressäni ollut ketään)
Jatkoi vielä selittäen, että pikkulikalla on varmasti kova jano.
En osannut sanoa tuohon mitään, ja taisin laittaa vanhuuden piikkiin.
Kuitenkin kuukautta myöhemmin aloin odottaa ensimmäistä lastani, joka oli tyttö.
Sattumaa varmasti, mutta jotenkin mieleenpainuva juttu.
Muistisairaan näköharhoista kyse, luulen näin.
T. sh
Ehkä kiitti kun joku hymyili hänelle
Vierailija kirjoitti:
Luokallani oli ekaluokalla eräs poika, joita ei tuon ensimmäisen kouluvuoden jälkeen enää näkynyt. Oli muistaakseni ihan normaali, ei mitenkään omituinen tai häirikkö. On mukana luokkakuvassammekin, joten en ainakaan ole kuvitellut häntä. Tokaluokan alkaessa hän oli vain hävinnyt jonnekin, opettaja ei kertonut tästä mitään eikä siitä muistaakseni muutenkaan puhuttu. En silloin ajatellut asiaa sen enempää, mutta myöhemmin on ihmetyttänyt. Todennäköisesti hän on tietysti vain vaihtanut koulua tai muuttanut muualle.
Puhuin tästä vähän aikaa sitten ystäväni - joka oli samalla luokalla hänkin - kanssa, eikä hän edes muistanut koko poikaa. Hän ei tosin muista monia muitakaan juttuja lapsuudestamme ja onhan tuosta lähes 20 vuotta aikaa, mutta kyllä minä ainakin edelleen muistan kaikkien luokkalaistemme nimet.
Joo tää on jännä, itse en muista yhdenkään ekaluokalla kanssani olleen nimeä ja vain pari kasvoa + opettajan (hänen nimenkin jopa). Olin kyseisessä koulussa vain sen ensimmäisen luokan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni yritti itsemurhaa vuosia sitten tien varressa. Eräs mies oli huomannut tämän jostain syystä jo ennen tapahtuman alkua ja oli seurannut isääni. Mies oli sanonut isälleni "älä tee sitä" vaikka isäni ei vielä siinä vaiheessa ollut tehnyt mitään itsetuhoisuuteen viittaavaa. Oli ilmeisesti soittanut 112 koska poliisi tuli ennen kuin isäni ehti tehdä hommaa loppuun asti.
Miehen henkilöllisyyttä ei saatu selville enkä tänäkään päivänä tiedä kuka hän oli ja miten voisin häntä kiittää. Sanat eivät riitä kertomaan.
Eräs tuttava meni todella tiheääseen ja pimeään kuusimetsään tehdäkseen itsemurhan rauhassa kaataen purkista pillereitä suuhunsa ja viinaa päälle, minkä kerkesi.
Halusi kuolla äkkiä, mutta sitä ei suotu - siihen äärimmäisen tiheään ja syrjäiseen metsään tuli yhtäkkiä mies koirineen joka otti nuo pillerit pois tuolta tutulta ja raahasi hänet tielle ja soitti ambulanssin.
Sitten sitä miestä ei näkynyt enää missään, mutta tuttuni pelastui kuolemalta tuon muukalaisen kautta.
Liekö enkeli? Raamatussa sanotaan, että enkelit voivat ottaa ihan tavallisen ihmisen muodon, kun ovat ihmisten auttamistehtävissä.
Kerropa missä kohtaa Raamattua sanotaan noin?
Tässä yksi jae johon itse olen törmännyt, tämä ei nyt suoranaisesti sano että enkelit voivat ottaa ihmisen muodon mutta sellaisen käsityksen tästä voi saada mielestäni. Voin olla väärässäkin:
Kirje heprealaisille 13:2: ''Älkää unhottako vieraanvaraisuutta; sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan.''
Minulle tulee mieleen, että jos äitisi sai vaikka keskenmenon, ja isäsi käytti häntä sairaalassa?
Siksikään siitä ei haluta puhua?