Sinä, jonka kotona ei puhuttu paljon tunteista tai saanut osaksesi empatiaa. Millainen sinusta kasvoi aikuisena?

Itseriittoinen ja suhteellisen epäempaattinen. Esim. Onettomuudet ja katastrofit ei herätä mitään tunnereaktiota. Joku voisi sanoa, että olen kylmä ja kova. Itse ajattelen olevani looginen ja järkevä. Mieheni luulee, että rakastan häntä ja lapsia. Lähinnä olen kiintynyt ja tottunut heihin, niin että tunnen olevani heistä vastuussa.

Erakkoluonteinen, jota ei isommin kiinnosta minkäänlainen kommunikaatio muiden ihmisten kanssa. Tähän tosin vaikuttavat enemmän muut elämässä tapahtuneet asiat: muilta ihmisiltä ei voi odottaa mitään hyvää. Yllätyn joka kerta, jos joku on jollain tavalla ystävällinen niissä vähissä ihmiskontakteissa, mitä on. Ei ne muutamat yllätykset kuitenkaan poista sitä perus-epäluuloa ja kontaktien välttelyä.

Epävakaa, masentumaan taipuvainen ylisuorittaja, jonka parisuhteet eivät onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Tunteeton en ole, toisinaan liiankin helläsydäminen. Mun on helppo auttaa muita, mutta avun pyytäminen on melkein ylivoimaista, itkuni itken yksin (olen oppinut, että lohdutusta ei tipu), kuori on aika kova, en tykkää, että ihmiset näkevät mut heikkona.

Näin minullakin. Lisäksi olen epävakaa persoona mutta se näkyy vain läheisille

Superempaattinen, välillä liiankin ymmärtäväinen. Hukutan lapseni hellyydenosoituksiin ja sanon joka päivä että rakastan. Masennukseen on kyllä taipumusta.

Mitä te oikein tarkoitatte tunteista puhumisella?

Ei meillä mistään tunteista puhuta, tosin meillä näytetään niitä.  Mitä niistä pitäis puhua? 

Ei minun lapsuudenkodissanikaan puhuttu. Ihan normaali minusta tuli sen suhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Tunteeton en ole, toisinaan liiankin helläsydäminen. Mun on helppo auttaa muita, mutta avun pyytäminen on melkein ylivoimaista, itkuni itken yksin (olen oppinut, että lohdutusta ei tipu), kuori on aika kova, en tykkää, että ihmiset näkevät mut heikkona.

Samastun täysin. En puhu ongelmistani ikinä kenellekään. Joskus puhuin puolisolle, mutta olen lopettanut sen, koska joko siitä tulee aina riita tai muuten vaan koen että hän ei ota minua ja tunteitani vakavasti.

Minusta tuli ihan tavallinen! Jokainen lapsi pitää kotiaan normaalina ja uskoo, että muillakin on suunnilleen näin. Meillä ei tunteista lässytetty, koska teot olivat tärkeämpiä. Ihan turha höpöttää, että olet äidille rakas, jos ei kykene tarjoamaan lapselle rauhallista kotia, kunnon ruokaa ja tarpeeksi unta. Mieluummin siis vanhempi, joka huolehtii täydestä jääkaapista kuin vanhempi, joka analysoi tunteitaan.

Lähetä sama kysymys Kokoomuksen piiritoimistoille.

Vierailija kirjoitti:

Rauhallinen, tasainen, asiallinen. En draamaile enkä tunteile. En myöskään pidä erityisesti kosketuksesta, en halaile mielelläni, ja vieraita en ollenkaan. En tosin tiedä johtuuko tuo mitenkään lapsuuskodistani, vai onko se vain oma luonteeni.

Olisin voinut kirjoittaa tuon saman itsestäni. Lisäksi luotan vain itseeni. Olen erakkoluonne. En välitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tunnen silti olevani tasapainoinen ja onnellinen.

Tasainen järkevä ihminen mutta itseriittoinen. Nuorena oli vaikeaa ymmärtää toisen tunteita. En ole kovinkaan empaattinen. Taidan olla tunne-elämältäni miesten kaltainen vaikka olen nainen. Viihdyn yksin ja keskityn mieluummin asioihin enkä ihmisiin. En itke juuri milloinkaan. En tunne tarvetta puhua tunteistani.

Vierailija kirjoitti:

Tunteeton en ole, toisinaan liiankin helläsydäminen. Mun on helppo auttaa muita, mutta avun pyytäminen on melkein ylivoimaista, itkuni itken yksin (olen oppinut, että lohdutusta ei tipu), kuori on aika kova, en tykkää, että ihmiset näkevät mut heikkona.

Anteeksi, mutta oletkohan sinä minä?:D

Tunteista puhuminen ainakin minulle tarkoittaa sitä, että osataan esim. pyytää anteeksi, jos on toimittu väärin. Lapsi oppii empatiaa ja tunteiden säätelyä aikuisen esimerkin avulla ei yksin. Jos lapsi ei saa positiivista mallia, seuraa ongelmia myöhemmin elämässä esim. ahdistus, masennus, ylisuorittaminen, päihteet, uniongelmat ym. Omat vanhempani olivat tunne-elämältään kypsymättömiä ja empatiakyvyttömiä. Omasta aikuisuudesta meni noin 20 vuotta lapsuudesta "toipumiseen", mutta tein sen ja pystyn omille lapsilleni tarjoamaan nyt parempaa vanhemmuutta.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei puhuttu tunteista eikä myöskään näytetty niitä, ei varsinkaan kiintymystä, hellyyttä ja yleensäkin positiivisuutta ilmaisevia. Negatiivisia tunteita ja ilmauksia jonkin verran viljeltiin, kuten että joku asia inhottaa tai joku on typerä jne. Heikko ei saanut olla. Äiti varsinkaan ei sietänyt heikkoutta, hän ei pystynyt käsittelemään tunteita ylipäänsä, vaan hän suuttui, jos joku esim. herkistyi jostain asiasta.

Minusta kasvoi hyvin kaksijakoinen persoona: ulos päin olen ollut vahvan muurin suojassa enkä ole pystynyt näyttämään tunteitani. Kuitenkin sisältä olen aina ollut hyvin herkkä ja ujo, mutta kaikki tuo oli piilotettava sinne muurin taakse. Onneksi sentään on elämän varrella löytynyt niitäkin ihmisiä, jotka ovat osanneet katsoa muurin yli tai läpi, mutta jotkut ovat aina pitäneet kovana.

Kerronpa esimerkin: Joskus töissä keskusteltiin kotieläimistä ja siitä, onko kissa- vai koiraihmisiä. Minä en ole oikein kumpaakaan, mutta kerroin sitten, että on olemassa yksi koirarotu, joka puhuttelee minua erityisesti. Siihen yksi kollega, vieläpä psykologiaa opiskellut, tokaisi, että onhan sinussakin näköjään edes yksi pehmeä paikka. Se loukkasi aikalailla. Jos sen olisi sanonut joku ihmismieltä tuntematon, en olisi niin välittänyt, mutta että jonkinlainen asiantuntija sanoi sen, tuntuu se vielä vuosienkin jälkeen pahalta. Harva päästelee suustaan noin suoria arvioita ihmisestä, jota ei edes kunnolla tunne.

Nyt menee ohi, mutta pakko kommentoida tuosta asiantuntija-meiningistä.

Mieheni sai persoonallisiushäirö-diagnoosin psykologilta ja psykiatrilta. Häntä hoitanut psykologi oli eri kuin kumpikaan diagnoosin tehneistä. No, tämäpä psykologi yritti saada miestäni vakuuttuneeksi siitä, ettei hänessä oikeasti ole mitään vikaa kahden eri ammattilaisen tekemistä testeistä huolimatta. Kun mieheni oli kertonut minusta, että miksi hän oli minusta alunperin kiinnostunut, oli hän kertonut, että olin empaattisin ihminen mitä hän oli elämässään tavannut. Tältä pohjalta (siis yksi lause!) ko. psykologi teki minusta diagnoosin, että olen näitä kilttejä ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsee terapeutin apua. Eli mies + 3 testiä ja tulosta = ei pidä paikkaansa vs. minä + yksi lause (eivät keskustelleet, mitä taustaa vasten moinen kommentti on edes tehty) = tarvitsen apua, olen häiriintynyt (kiltteys ja empatiakyky ovat siis häiriintyneen käytöstä).

Älä ota itseesi, kertoo mahdollisesti enemmän kommentoijasta kuin sinusta? Toisaalta...narsisti reagoi itseensä kohdistuneeseen kritiikkiin loukkaantumalla syvästi... Minä en loukkaantinut, mutta mietin kyllä, että millä ammattitaidolla tämä ko. terapeutti oikeasti toimii?! Mitä tuhoa hän saa aikaan, jos oikeasti persoonallisuushäiriöiselle yrittää vakuuttaa, ettei hänessä ole mitään vikaa???

Masennusta, ei kavereita eikä muitakaan sosiaalisia suhteita. Joissain asioissa tunnekylmä. Luonteeltaan kuitenkin kiltti.

Jos jotain hyvää asiasta etsin, niin tiedän ainakin millä tavalla en itse kasvata lapsiani.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli ihan tavallinen! Jokainen lapsi pitää kotiaan normaalina ja uskoo, että muillakin on suunnilleen näin. Meillä ei tunteista lässytetty, koska teot olivat tärkeämpiä. Ihan turha höpöttää, että olet äidille rakas, jos ei kykene tarjoamaan lapselle rauhallista kotia, kunnon ruokaa ja tarpeeksi unta. Mieluummin siis vanhempi, joka huolehtii täydestä jääkaapista kuin vanhempi, joka analysoi tunteitaan.

Ok. Oli mullakin lapsuudessa ruokaa, rauhallinen koti ja unta. Silti olen tajunnut nyt itse äitinä että jotain todella ratkaisevaa lapsuudenkodista puuttui. Hellyys, rakkaus, läsnäolo. Oli vain masentunut äiti joka ei ikinä oikeesti jutellut mun kanssa mistään muusta kuin jostain arkisista jutuista. En todellakaan koskaan sanonut sille mitään mun tunteista tai ajatuksista, koska oli tunne että se torppais ne kuitenkin. Että ei niillä ollu mitään väliä, kunhan nyt jotenkin vaan pärjätään niin se saa riittää. En puhunut mun unelmista tai peloista tai pahasta olosta, eikä multa koskaan niistä kysyttykään. Parhaiten selviydyin olemalla vaan hiljaa ja touhuamalla omiani niin etten häiritse ketään. Ei ihme että oon niin syrjäänvetäytyvä ja vaatimaton edelleen, en osaa pistää itseäni etusijalle oikein missään. En osaa pyytää saati vaatia itselleni mitään.

Kovempi kuori kuin annan ymmärtää. Kuitenkin oikeasti olen herkkä, huonoitsetuntoisempi kuin vaikutan ja pidän itseäni epäarvokkaana. Tuntuu, ettei kukaan voi rakastaa minua sillä ainutlaatuisella tavalla.

Minäkin olen valmis auttamaan muita, mutta avun pyytäminen on vaikeaa. Alitajuisesti on asenne, että yksin on pärjättävä. Kuitenkin olen nyt joutunut nyörtymään masennuksen, paniikkihäiriön ja niistä aiheutuvan terapian takia. Terapiassakin kuitenkin vaikeaa puhua, kun tuntuu, etten ole uskottava juttujeni kanssa. Että olen vain sekava. Ja se tuntuukin siltä ettei moni ymmärrä tuntemuksiani tarpeeksi hyvin, kun en osaa niitä sanoiksi muodostaa. Moni on yllättynyt vaikeuksistani.

Olen myös aina ollut hyvä koulussa ja olen tietynlsinen suorittaja. Ujokin, minun on hankalaa luoda ihmissuhteita ja ystävystyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rauhallinen, tasainen, asiallinen. En draamaile enkä tunteile. En myöskään pidä erityisesti kosketuksesta, en halaile mielelläni, ja vieraita en ollenkaan. En tosin tiedä johtuuko tuo mitenkään lapsuuskodistani, vai onko se vain oma luonteeni.

Olisin voinut kirjoittaa tuon saman itsestäni. Lisäksi luotan vain itseeni. Olen erakkoluonne. En välitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tunnen silti olevani tasapainoinen ja onnellinen.

Täällä toinen. Halaamiset tuntuvat oudolle enkä muista, että olisin koskaan halannut ystäviäni tai vanhempiani omasta aloitteestani.Tai sisaruksiani. Mutta sitten kun lämpimän halauksen saa niin tulee tunne - olisinpa kokenut tätä enemmän elämässäni.

Olen nyt 24-vuotias, eivätkä omat vanhempani ole koskaan kertoneet rakastavansa minua. Eli kuitenkin suhteellisen onnellisen lapsuuden, vaikka vanhempani eivät esim. halailleet minua ollenkaan. Myös itkeminen tuomittiin suuresti, ja esimerkiksi itkiessäni lapsena isoäitini hautajaisissa kielsi äitini minua lopettamaan välittömästi.

Nykyään koen olevani jopa yliherkkä, ja itku on lähellä jopa silloin kun joku kehuu minua. Olen myös todella hellyydenkipeä ja haluan avomieheni usein ihan vain pitelevän minua tai muuta vastaavaa. Tuntuu siis, että kaipaan nykyään ehkä avomieheltäni sellaista huolenpitoa ja lohdutusta mitä en lapsena saanut. Vieraille pyrin olemaan kuitenkin melko kylmä, en halua minkäänlaista kosketusta ja esimerkiksi ystävän itkiessä koen oloni hieman vaivaantuneeksi.

Minusta kasvoi rohkea, oikeudenmukainen ja heikompien asioita ajava.