Epäempaattiset vanhemmat

Up

Onhan se ihan oikeasti paha tilanne sun kannalta mutta ei siinä muua auta kuin kehittää itseäsi ja sisäisiä voimavarojasi. Toivottavasti vanhempasi eivät sentään ole takertuvaa sorttia vaan päästävät sinut itsenäistymään.

Up

Siis tunneyhteyttä ei heihin oikein ole, ainostaan silloin jos on joku vakava poikkeustilanne mistä tietenkin olen kiitollinen. Muuten käyttäytyvät välinpitämätttömästi. Mutta odottavay itse kuitenkin erilaista kohtelua.

Voisin aiheesta kirjoittaa vaikka kirjan eli periaatteessa meillä normiperhe, mutta täysin tunnekylmiä. Paha tapa on mennä esim. oman lapsen väärinkäyttäjän puolelle, tästä eivät luovu koskaan. Nostin vaan tämän yhden omituisuuden esille. Kuvaavaa on, kun luin vanhoja päiväkirjoja niin niistä käy ilmi, että toivoin ettei minua kukaan raiskaisi, koska en kestäisi asian käsittelyä kotona (syyylliseksi minut leimattaisiin ja kutsuttaisiin varmaan raiskari kotiin kahville).

Lähestymiskiellossa oleva eksä kutsuttiin kahville lapsen syntymäpäivänä, silloin olimme mummolassa, ja "viisas" siskoni sanoi, että normaaliltahan tuo eksä näytti. Tähän aikaan oli oikeuden päätös lähestymiskiellosta ja asiantuntijoiden suositus valvotuista tapaamisista.

Vaikea ollut rakentaa muihin oikeita siteitä kun kotona on annettu ymmärtää että olen väärässä ja vääränlainen. Pitkää nuorempana yritinkin miellyttää kaikkia ja olla jotain muuta.

Siis kun sitä myötä elämistä on tullut niin vähän. Tunnen että on vaan torjuttu ja isketty vyön alle. Haluaisin vaan olla kykenevä ihmissuhteisiin jotenkin kokonaisvaltaisesti , ei vain pinnallisesti. Sitten kun olen yrittänyt, olenkin vain hämmentänyt toisia näyttämällä liikaa?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vaikea ollut rakentaa muihin oikeita siteitä kun kotona on annettu ymmärtää että olen väärässä ja vääränlainen. Pitkää nuorempana yritinkin miellyttää kaikkia ja olla jotain muuta.

Siis kun sitä myötä elämistä on tullut niin vähän. Tunnen että on vaan torjuttu ja isketty vyön alle. Haluaisin vaan olla kykenevä ihmissuhteisiin jotenkin kokonaisvaltaisesti , ei vain pinnallisesti. Sitten kun olen yrittänyt, olenkin vain hämmentänyt toisia näyttämällä liikaa?

Ap

tuttu tunne. 

Vierailija kirjoitti:

Voisin aiheesta kirjoittaa vaikka kirjan eli periaatteessa meillä normiperhe, mutta täysin tunnekylmiä. Paha tapa on mennä esim. oman lapsen väärinkäyttäjän puolelle, tästä eivät luovu koskaan. Nostin vaan tämän yhden omituisuuden esille. Kuvaavaa on, kun luin vanhoja päiväkirjoja niin niistä käy ilmi, että toivoin ettei minua kukaan raiskaisi, koska en kestäisi asian käsittelyä kotona (syyylliseksi minut leimattaisiin ja kutsuttaisiin varmaan raiskari kotiin kahville).

Lähestymiskiellossa oleva eksä kutsuttiin kahville lapsen syntymäpäivänä, silloin olimme mummolassa, ja "viisas" siskoni sanoi, että normaaliltahan tuo eksä näytti. Tähän aikaan oli oikeuden päätös lähestymiskiellosta ja asiantuntijoiden suositus valvotuista tapaamisista.

Joo, sama juttu toisen vanhempani kanssa! Jos kerron jonkun kohdellee, n minua väärin, löytyy vika aina minusta ja vanhemman ymmärryksen saa väärintekijä. Ja että minun pitäisi vain osata suhtautua, olla erilainen ja tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Tai sitten jos teko ei ole mitenkään puolusteltavissa, sanotaan ehkö että minä voin itse katsoa asiaa yläpuolelta ja voi kun suhtaudut ikävästi toiseen?

Koin jo lapsena ettei minusta välitetä. Ei ihan pienenä mutta ala-asteikäisenä. Ruokaa kyllä oli pöydässä, ja normi harrastukset jne. Ei kovaa fyysistä väkivaltaa, vaikka joskus uhattiinkin että nyt tulee tukkapölly. Mutta se joku välinpitämättömyys. Tai joku vihamielinen suhtautuminen tunteisiini. Jäin sitten yksin miettimään niitä loukkauksia ja pahaa mieltä, oikeastaan muistan että melkein aina.

Ap

Tätä oli jo lapsena (väärinkohdelleen puolelle menemistä):, Muistan kun minua kiusattiin koulussa, niin sisko ja vanhempani tuumasi ettei sulla tule olemaan  koskaan kaveria. Kiusaaminen oli fyysistä. Sitten kun puolustauduin niin alkoi nillittäminen väkivaltaisuudesta. Tosin kiusaaminen loppui,  siihen.

Ja on ollut kavereita ankeasta ennustuksesta huolimatta.. Ja tätä mitätöintiä on jatkunut koko aikuisiän, tosin en kerro heille asioistani,mutta joskus joutuu haluamattaan tilanteisiin, että hyysätään eksääl. kerroin aikaisemmin, en voinut puolustautua, koska en omistanut/hallinnut kiinteistöä , johon tämä eksä tunki itsensä. Ymmärrän kyllä hyvin näissä tilanteissank. pienemmän riesan tien, mutta juridiikan kannalta asia on hieman kyseenalainen.

Äitini oli järkevä, pisti ruotuun nämä eksät, mutta ehkä oli liian alistettu. Luulen, että perheessäni oli jotakin sovinisti juttuja,. Isäni väheksyy tyttäriään, vaikka ovat menestyneitä. Vain pojan "menestys" kiinnostaa. Ja koska tyttäret ovat "pahoja"  niin totta kai vävytkin saavat osansa nsa.. Vain pojan "morsmaikku" on hyväksytty. Sain kauheat haukut kun laitoin huulipunaa, ja samalla isoveljeni pornolehdet olivat ihan näkyvillä koko asunnossa. 

Ja muistan kun tarvitsin kipeästi kuitenkin huomiota vanhemmiltani. En tiedä nauttivatko sitten siitä että koko ajan sitä hain ja heillä on valta huomioida tai olla huomioimatta.

Meni aika ennen kuin ymmärsin että sitä huomiota ei tarvitse erikseen hakea kun normaalisti yleensä otetaan muut huomioon ilman erityistä syytä, ollaan kiinnostuneita toisista jne??

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin aiheesta kirjoittaa vaikka kirjan eli periaatteessa meillä normiperhe, mutta täysin tunnekylmiä. Paha tapa on mennä esim. oman lapsen väärinkäyttäjän puolelle, tästä eivät luovu koskaan. Nostin vaan tämän yhden omituisuuden esille. Kuvaavaa on, kun luin vanhoja päiväkirjoja niin niistä käy ilmi, että toivoin ettei minua kukaan raiskaisi, koska en kestäisi asian käsittelyä kotona (syyylliseksi minut leimattaisiin ja kutsuttaisiin varmaan raiskari kotiin kahville).

Lähestymiskiellossa oleva eksä kutsuttiin kahville lapsen syntymäpäivänä, silloin olimme mummolassa, ja "viisas" siskoni sanoi, että normaaliltahan tuo eksä näytti. Tähän aikaan oli oikeuden päätös lähestymiskiellosta ja asiantuntijoiden suositus valvotuista tapaamisista.

Joo, sama juttu toisen vanhempani kanssa! Jos kerron jonkun kohdellee, n minua väärin, löytyy vika aina minusta ja vanhemman ymmärryksen saa väärintekijä. Ja että minun pitäisi vain osata suhtautua, olla erilainen ja tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Tai sitten jos teko ei ole mitenkään puolusteltavissa, sanotaan ehkö että minä voin itse katsoa asiaa yläpuolelta ja voi kun suhtaudut ikävästi toiseen?

 henkistä väkivaltaa. Mä muistan, kun joku sekosi meidän pikkupaikkakunnalla ja lähti puukon kanssa ihmisten perään juosten toivossa, että johonkuhunosuisi , Tämä siis 80-l. Olin vasta n. 12-v ja lähdin tottakai pakoon. Kauhuissaan kerroin vanhemille, kun pääsin kotiin niin muistan, että ne sanoi "Jaa" ja jatkoivat iltapuuhiaan. Toki muistuttivat, että mitä minä tein kun sain puukkomiehen perääni. Tämä tapaus oli vankilakundi, jonka kaikki tiesivät.Olin vähän hölmö, kun luulin, että ainakin kehutaan, kuinka kovaa juoksi kotiin,

Up

Mun sisko näki jonkun pahan auto-onnettomuuden, jossa kuoli pari nuorta. Muistan vieläkin kun hän tuli kotiin, oli teini-ikäinen, järkyttyyneenä ja kertoi yksityiskohtia, heräsin siis tähän, olin pieni silloin, niin kumpikaan vanhemmista ei jaksanut nousta sängystä, ja olivat siis selväpäisiä ja normaalin kirjoissa, sisko sai paasata kokemustaan aikansa ja minä yritin pikkusiskona lohduttaa. Ei edes kysytty, että kävikö sairaalassa itse. Tämä oli aikaa ennen kriisiapua.

Siis mikä tällaisia vanhempia oikeasti vaivaa?