Olin muka niin "kiireinen" etten mennyt katsomaan vaaria hänen syntymäpäivänään sairaalaan, nyt vaari on menehtynyt

Jossittelu ei auta.

Semmosta, -kohtaus Saiturin joulusta.

Osanotot vaarin poismenon johdosta ja paljon voimia.

Otat opiksiksi ja jatkossa jos vastaavanlainen tilanne tulee eteen, muistat varmasti kyseisen tilanteen ja toimit toisin.

💛 Voi sua, ymmärrän tuskasi. Yritä muistella hyviä hetkiä vaarisi kanssa. Otan osaa suruusi.

Sellaista se on kun ei läheisistään välitä pätkääkään!

Olin ulkomailla pitempään kun pappa kuoli.

Ei tuosta morkkiksesta mitenkään pääse, eikä tarvitsekaan päästä. Itsekkyydellä sen olet hankkinut.

Istunut ikkunassa, mutta kuoli? Miten niin hyvässä kunnossa ollut pääsi kuolemaan?

Joskus voi käydä niinkin, että sairaalasta ilmoitetaan lähestyvästä kuolemasta lähiomaiselle, joka ei sitten ilmoita asiasta eteenpäin esimerkiksi lapsille. Sellaista sattuu ja minkäs teet.

Aika karua kyllä jos kukaan ei käy edes syntymäpäivänä sairaalassa katsomassa.😕

Kuoli sydänsuruun?

Carpe diem ja sen sellaista. Koskaan ei tiedä milloin jonkun näkee / tapaa viimeistä kertaa.

Osanottoni

Sanoisiko hoitajat muka tuollaista? Vaikea uskoa.

Olen itse huomannut, että näin saattaa käydä senkin takia ettei uskota, että se viimeinen hetki todella on käsillä. Kuolema ei enää ole niin siinä lähellä mitä ennen on ollut, kun vanhukset hoidettiin omin voimin. Se mummu ja pappa on aina ollut olemassa, niin ei uskota, että se lähtö tulee heille ja joskus aika nopeastikin.

Nauti paskasta joulustasi ja jouluhömpästäsi nyt oikein olan takaa.

Sydän särkyy, kun ajattelee, että pappaa ei syntymäpäivänä ole kukaan käynyt katsomassa. Toivottavasti on edes soitettu onnitteluja.

Voimia ap, ymmärrän harmituksesi :( surullinen oli vaarin tilanne kieltämättä!

Ihan turhaa on huono omatunto ja paha mieli, ettet käynyt. Kukaan ei ole ajatusten lukija, jos ukki jaksoi istua ja odottaa ei kuolema ollut odotettavissa seuraavana yönä.

Isoäitini oli viimeisen puoli vuotta sairaalassa, kävin viikottain katsomassa, jostain syystä ennen hänen kuolemaansa jäi käynti väliin eli oli kaksi viikkoa kun olin hänet nähnyt. Hän oli kyllä ollut mielessäni, olin lämmöllä häntä ajatellut.

Jokainen meistä kuolee yksin vaikka ketä olisi viereillä, isoäitini aina sanoi että älkää itkekö minua, kun kuolen, olen päässyt pois kivusta ja särystä ja Jumalani luo. Vaikka itse en jumaliin usko, ajattelen että surussa ja ikävässä itseämme me itkemme. Me elämme niissä ihmisissä, jotka meidät muistavat, joiden elämää olemme koskettaneet ja tietenkin jälkipolvissa.