Onko miehillä ikinä sydänsuruja

Ei minulla ainakaan tuollaisia ole, enemmänkin eksistentialistista maailmantuskaa. Se ei kai ole tosin kovin miehekästä.

No ei tietenkään ole kun ei ole sydäntä, tunteita eikä aivoja. Sitten vielä kehdataan sanoa ettei ole tyhmiä kysymyksiä. Voi pyhä spagettihirviö...

Nuorempana hajosin yhden eron jälkeen pahasti. Sittemmin en ole oikein tuntenut mitään ketään kohtaan. Ja mäkin koen maailmantuskaa päivittäin.

Mutta totta kai miehet kokevat sydänsuruja, tosin en kyllä tiedä, sanooko kukaan niitä sydänsuruiksi. Ihmisillä on vain kommunikaatiovaikeuksia, eikä omia olojaan ole aina niin helppo ilmaista.

Omassa perheessäni naiset on aina tuntuneet kovemmilta kuin miehet. Koko suvussa miehet on aina ottaneet asiat jotenkin raskaammin lopulta, vaikkei se heti näy. Naiset käsittelee asian siinä paikassa, ja miehet hautoo sitä vuosikymmeniä itsekseen, eikä koskaan pääse yli tai puhu se kummemmin, kun ei se auttaisi. Naiset huutaa, itkee ja romahtaa siihen paikkaan. Sitten ne nousee ylös. Miehet menee metsään sitten myöhemmin, kun pääsee tai tarttuu pulloon.

Olen tehnyt tällaisia havaintoja omasta suvustani. Etenkin kun nyt oli kuolemantapaus. Naispuoliset pääosin reagoi heti. Itsekin hoidin siskon asioita, eikä siinä voinut kuin kestää. Muhun se iski vasta, kun kun huolehtinut siskon kuntoon. En pystynyt puhumaan. Nyhjäsin vaan kotona ja ryyppäsin, enkä ehkä koskaan tule ihan entiselleni, luulen.

Tämän kirjoittaminen oli hankalaa ja kesti pitkään. En enää tiedä, onko ketju edes elossa, mutta menköön.

Taisin sen ainoan oikean sydänsuruni kokea ensimmäisen ihastukseni kohdalla, sen jälkeen se on tainnut olla vaan lähinnä tuota "svidduku ei saanu pildee"-tasoa.

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana hajosin yhden eron jälkeen pahasti. Sittemmin en ole oikein tuntenut mitään ketään kohtaan. Ja mäkin koen maailmantuskaa päivittäin.

Mutta totta kai miehet kokevat sydänsuruja, tosin en kyllä tiedä, sanooko kukaan niitä sydänsuruiksi. Ihmisillä on vain kommunikaatiovaikeuksia, eikä omia olojaan ole aina niin helppo ilmaista.

Omassa perheessäni naiset on aina tuntuneet kovemmilta kuin miehet. Koko suvussa miehet on aina ottaneet asiat jotenkin raskaammin lopulta, vaikkei se heti näy. Naiset käsittelee asian siinä paikassa, ja miehet hautoo sitä vuosikymmeniä itsekseen, eikä koskaan pääse yli tai puhu se kummemmin, kun ei se auttaisi. Naiset huutaa, itkee ja romahtaa siihen paikkaan. Sitten ne nousee ylös. Miehet menee metsään sitten myöhemmin, kun pääsee tai tarttuu pulloon.

Olen tehnyt tällaisia havaintoja omasta suvustani. Etenkin kun nyt oli kuolemantapaus. Naispuoliset pääosin reagoi heti. Itsekin hoidin siskon asioita, eikä siinä voinut kuin kestää. Muhun se iski vasta, kun kun huolehtinut siskon kuntoon. En pystynyt puhumaan. Nyhjäsin vaan kotona ja ryyppäsin, enkä ehkä koskaan tule ihan entiselleni, luulen.

Tämän kirjoittaminen oli hankalaa ja kesti pitkään. En enää tiedä, onko ketju edes elossa, mutta menköön.

Voimia 💞 Jos haluat kertoa lisää, täällä on varmasti ihmisiä, jotka kuuntelevat. Minä ainakin :)

On todellakin, itse itkin erotuskan öisin omassa hiljaisuudessa jo aikaa sitten. Kun ero tuli, niin iso kivi vierähti sydämeltä. Olin helpottunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana hajosin yhden eron jälkeen pahasti. Sittemmin en ole oikein tuntenut mitään ketään kohtaan. Ja mäkin koen maailmantuskaa päivittäin.

Mutta totta kai miehet kokevat sydänsuruja, tosin en kyllä tiedä, sanooko kukaan niitä sydänsuruiksi. Ihmisillä on vain kommunikaatiovaikeuksia, eikä omia olojaan ole aina niin helppo ilmaista.

Omassa perheessäni naiset on aina tuntuneet kovemmilta kuin miehet. Koko suvussa miehet on aina ottaneet asiat jotenkin raskaammin lopulta, vaikkei se heti näy. Naiset käsittelee asian siinä paikassa, ja miehet hautoo sitä vuosikymmeniä itsekseen, eikä koskaan pääse yli tai puhu se kummemmin, kun ei se auttaisi. Naiset huutaa, itkee ja romahtaa siihen paikkaan. Sitten ne nousee ylös. Miehet menee metsään sitten myöhemmin, kun pääsee tai tarttuu pulloon.

Olen tehnyt tällaisia havaintoja omasta suvustani. Etenkin kun nyt oli kuolemantapaus. Naispuoliset pääosin reagoi heti. Itsekin hoidin siskon asioita, eikä siinä voinut kuin kestää. Muhun se iski vasta, kun kun huolehtinut siskon kuntoon. En pystynyt puhumaan. Nyhjäsin vaan kotona ja ryyppäsin, enkä ehkä koskaan tule ihan entiselleni, luulen.

Tämän kirjoittaminen oli hankalaa ja kesti pitkään. En enää tiedä, onko ketju edes elossa, mutta menköön.

Voimia 💞 Jos haluat kertoa lisää, täällä on varmasti ihmisiä, jotka kuuntelevat. Minä ainakin :)

Kiitos. :) Mä olen kyllä pohtinut, ettei tällainen perhekulttuuri tai kulttuuri ole ihan terve. En tiedä, millaista muissa suvuissa on. Muistan, etten itse saanut lapsena esim. itkeä kun siskojen itkuun suhtauduttiin ihan eri tavalla. Karseaa, kun olin vielä jostain syystä kova itkemään lapsena. Ei sille voinut mitään. Siskoihin osui sitten toisenlaiset odotukset. Yksi halusi harrastaa jääkiekkoa, mutta kuulemma se ei ollut tytöille sopivaa. Mulle taas akvarellimaalaus tuntui olevan epäsopivaa. Vanhemmat aina sanoi kohtelevansa meitä samalla tavalla, mutta ei se ihan niin mennyt ja kyllä se vaikuttaa.

Ihmisillä on tunteet, mutta niiden ilmaisu on joillekin hankalampaa. Mä olen koittanut opetella kommunikoimaan. Exille olen saattanut sanoa, että on ikävä olo, enkä osaa olla muuten kuin yksin, jos on ollut tarve vetäytyä kieriskelemään surkeudessa. Välillä niiden on ollut vaikea ymmärtää sitä. Joskus olen vain lakannut pitämästä yhteyttä, kun asiat kävi vaikeiksi, enkä ole siitä ylpeä. Toivon, etten enää sorru sellaiseen tyhmyyteen.

Mä luulen, että aika monet miehet on kasvatettu vähän samaan.

Miksi luulet, että miehet tekevät enemmän itsemurhia kuin naiset? Naiset voivat aina sydänsurunsa vuodattaa bestikselleen, mutta miehet eivät näin tee. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi luulet, että miehet tekevät enemmän itsemurhia kuin naiset? Naiset voivat aina sydänsurunsa vuodattaa bestikselleen, mutta miehet eivät näin tee. 

Mutta kun saisivat vuodattaa, vaikka ottaa naisbestiksen ihan sen takia, että voi vuodattaa.

Täällä yksi vaimo, jonka liitto on hajoamassa, kun mies ei osaa/pysty/halua kertoa, mikä vaivaa. Joku tuska sillä on päällä, kaivamalla joutuu kaivamaan vastauksia. Jää öiksi johonkin, ryyppäämään tai jotain. On itse myöntänyt, että on vaikea puhua. Olen voimaton tuon käytöksen edessä.

Ei enää, kun on luopunut kaikista unelmista. Oli niitä suruja avioliiton aikaan. 

Voi vittu kun miehiä pitää aina ymmärtää ja paapoa. En minäkään pienenä saanut itkeä tai turpaan tuli isältä. Ihan itse kasvatin itsestäni kelpo naisen. Empatia on eri asia kun itsesäälissä vellovien, vastuuta itsestään laistavien miesten hoivaaminen.

Tuskin on, ne menevät pippeli edellä muulla ei niin väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana hajosin yhden eron jälkeen pahasti. Sittemmin en ole oikein tuntenut mitään ketään kohtaan. Ja mäkin koen maailmantuskaa päivittäin.

Mutta totta kai miehet kokevat sydänsuruja, tosin en kyllä tiedä, sanooko kukaan niitä sydänsuruiksi. Ihmisillä on vain kommunikaatiovaikeuksia, eikä omia olojaan ole aina niin helppo ilmaista.

Omassa perheessäni naiset on aina tuntuneet kovemmilta kuin miehet. Koko suvussa miehet on aina ottaneet asiat jotenkin raskaammin lopulta, vaikkei se heti näy. Naiset käsittelee asian siinä paikassa, ja miehet hautoo sitä vuosikymmeniä itsekseen, eikä koskaan pääse yli tai puhu se kummemmin, kun ei se auttaisi. Naiset huutaa, itkee ja romahtaa siihen paikkaan. Sitten ne nousee ylös. Miehet menee metsään sitten myöhemmin, kun pääsee tai tarttuu pulloon.

Olen tehnyt tällaisia havaintoja omasta suvustani. Etenkin kun nyt oli kuolemantapaus. Naispuoliset pääosin reagoi heti. Itsekin hoidin siskon asioita, eikä siinä voinut kuin kestää. Muhun se iski vasta, kun kun huolehtinut siskon kuntoon. En pystynyt puhumaan. Nyhjäsin vaan kotona ja ryyppäsin, enkä ehkä koskaan tule ihan entiselleni, luulen.

Tämän kirjoittaminen oli hankalaa ja kesti pitkään. En enää tiedä, onko ketju edes elossa, mutta menköön.

Voimia 💞 Jos haluat kertoa lisää, täällä on varmasti ihmisiä, jotka kuuntelevat. Minä ainakin :)

Kiitos. :) Mä olen kyllä pohtinut, ettei tällainen perhekulttuuri tai kulttuuri ole ihan terve. En tiedä, millaista muissa suvuissa on. Muistan, etten itse saanut lapsena esim. itkeä kun siskojen itkuun suhtauduttiin ihan eri tavalla. Karseaa, kun olin vielä jostain syystä kova itkemään lapsena. Ei sille voinut mitään. Siskoihin osui sitten toisenlaiset odotukset. Yksi halusi harrastaa jääkiekkoa, mutta kuulemma se ei ollut tytöille sopivaa. Mulle taas akvarellimaalaus tuntui olevan epäsopivaa. Vanhemmat aina sanoi kohtelevansa meitä samalla tavalla, mutta ei se ihan niin mennyt ja kyllä se vaikuttaa.

Ihmisillä on tunteet, mutta niiden ilmaisu on joillekin hankalampaa. Mä olen koittanut opetella kommunikoimaan. Exille olen saattanut sanoa, että on ikävä olo, enkä osaa olla muuten kuin yksin, jos on ollut tarve vetäytyä kieriskelemään surkeudessa. Välillä niiden on ollut vaikea ymmärtää sitä. Joskus olen vain lakannut pitämästä yhteyttä, kun asiat kävi vaikeiksi, enkä ole siitä ylpeä. Toivon, etten enää sorru sellaiseen tyhmyyteen.

Mä luulen, että aika monet miehet on kasvatettu vähän samaan.

Vaikutat fiksulta :) Joo ei näin tyttönä poikien keskellä kasvaminenkaan helppoa ollut. Kaikkien olisi pitänyt kestää ja käsitellä asiat samalla tavalla. Oli aikamoinen sopeutuminen naisten maailmaan.

Sydänsuruissa on kyllä se jees, että kerrankun ne suree oikein kunnolla, ja rypee siinä surussa, mahdolliset tulevat erot ovat huomattavasti helpompia. Siis tietenkin, jos surutyö on tehty oikein. Siksi vähän huolettaakin tämä nykyisten poikien kasvatus. Kuinka paljon tikittäviä aikapommeja meidän suomalaisten lapsistakin löytyy.

Juu. Meni vähän jaaritteluksi. Yritetään silti pitää lippu korkealla. Ja, että kenenkään ei tarvitsisi surra tahtomattaan yksin :)

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi vaimo, jonka liitto on hajoamassa, kun mies ei osaa/pysty/halua kertoa, mikä vaivaa. Joku tuska sillä on päällä, kaivamalla joutuu kaivamaan vastauksia. Jää öiksi johonkin, ryyppäämään tai jotain. On itse myöntänyt, että on vaikea puhua. Olen voimaton tuon käytöksen edessä.

Ehkä miehesi ei osaa itselleenkään selittää.

Olen tuo aiemmin avautunut mies. Sunkaan ei pidä vaan kestää loputtomiin kuitenkaan. Hajoat itsekin siihen. Jos teillä ei ole lapsia, niin ei sitä tarvitse katsella, kun ei enää jaksa.

Jos kyseessä on puhtaasti vaan joku tuska, niin ehkä miehesi pitää vain yksin selvittää se. Mäkin joskus nuorena olin öitä pois kotoa. On vähän syyllinen olo siitä. Mutta roikuin baareissa ja jos tapasin jonkun tuntemattoman, jolle saatoin puhua, siinä meni koko yö. Olin huono mies exälle, mutta se suhde oli muutenkin ongelmainen. En mäkään osannut selittää itseäni edes itselleni. En ole koskaan pettänyt tai halunnut pettää. Se ei aina ole sitä.

Enempi kuin naisilla.

Kyllä kyllä on. Avioero jonka vaimo halusi vain muutaman vuoden avion jälkeen tuli minulle täysin puun takaa, en ollut millään lailla valmis tai älynnyt että hän haluaisi sitä.

Ihmetellessäni että "miksi?", hän vastaisi että "häntä ahdistaa ja hän haluaa erota".

Ennen kuin myöhemmin sitten minulle oli selvinnyt, että todellinen syy ahdistukseen oli se, että hän oli pettänyt minua yli vuoden ja useamman miehen kanssa, niin siinä välissä olevana aikana joka oli useampia kuukausia (asumuseron aikana) koin jopa fyysistä kipua kehossani. Nukuin huonosti, ruoka ei maittanut, en halunnut olla kenenkään seurassa ja sitä kesti kuukausia. Surin eroa ja todella olin maahan lyöty. Vasta avioeron tultua voimaan keväällä ja kesän myötä alon voida vähitellen paremmin.

Edes omien vanhempien menettäminen, joista pidin todella paljon ja tulimme hyvin toimeen aina, ei ole tuntunut niin pahalta kun tuo silloin kokemani.

Vierailija kirjoitti:

Voi vittu kun miehiä pitää aina ymmärtää ja paapoa. En minäkään pienenä saanut itkeä tai turpaan tuli isältä. Ihan itse kasvatin itsestäni kelpo naisen. Empatia on eri asia kun itsesäälissä vellovien, vastuuta itsestään laistavien miesten hoivaaminen.

Onneksi olet selvinnyt noin hyvin. Itsellenikin kävi pahempaa kuin se, ettei saanut itkeä. Ehkei se ole kaikkien kohtalona, mutta jotkut hajoaa helposti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana hajosin yhden eron jälkeen pahasti. Sittemmin en ole oikein tuntenut mitään ketään kohtaan. Ja mäkin koen maailmantuskaa päivittäin.

Mutta totta kai miehet kokevat sydänsuruja, tosin en kyllä tiedä, sanooko kukaan niitä sydänsuruiksi. Ihmisillä on vain kommunikaatiovaikeuksia, eikä omia olojaan ole aina niin helppo ilmaista.

Omassa perheessäni naiset on aina tuntuneet kovemmilta kuin miehet. Koko suvussa miehet on aina ottaneet asiat jotenkin raskaammin lopulta, vaikkei se heti näy. Naiset käsittelee asian siinä paikassa, ja miehet hautoo sitä vuosikymmeniä itsekseen, eikä koskaan pääse yli tai puhu se kummemmin, kun ei se auttaisi. Naiset huutaa, itkee ja romahtaa siihen paikkaan. Sitten ne nousee ylös. Miehet menee metsään sitten myöhemmin, kun pääsee tai tarttuu pulloon.

Olen tehnyt tällaisia havaintoja omasta suvustani. Etenkin kun nyt oli kuolemantapaus. Naispuoliset pääosin reagoi heti. Itsekin hoidin siskon asioita, eikä siinä voinut kuin kestää. Muhun se iski vasta, kun kun huolehtinut siskon kuntoon. En pystynyt puhumaan. Nyhjäsin vaan kotona ja ryyppäsin, enkä ehkä koskaan tule ihan entiselleni, luulen.

Tämän kirjoittaminen oli hankalaa ja kesti pitkään. En enää tiedä, onko ketju edes elossa, mutta menköön.

Voimia 💞 Jos haluat kertoa lisää, täällä on varmasti ihmisiä, jotka kuuntelevat. Minä ainakin :)

Kiitos. :) Mä olen kyllä pohtinut, ettei tällainen perhekulttuuri tai kulttuuri ole ihan terve. En tiedä, millaista muissa suvuissa on. Muistan, etten itse saanut lapsena esim. itkeä kun siskojen itkuun suhtauduttiin ihan eri tavalla. Karseaa, kun olin vielä jostain syystä kova itkemään lapsena. Ei sille voinut mitään. Siskoihin osui sitten toisenlaiset odotukset. Yksi halusi harrastaa jääkiekkoa, mutta kuulemma se ei ollut tytöille sopivaa. Mulle taas akvarellimaalaus tuntui olevan epäsopivaa. Vanhemmat aina sanoi kohtelevansa meitä samalla tavalla, mutta ei se ihan niin mennyt ja kyllä se vaikuttaa.

Ihmisillä on tunteet, mutta niiden ilmaisu on joillekin hankalampaa. Mä olen koittanut opetella kommunikoimaan. Exille olen saattanut sanoa, että on ikävä olo, enkä osaa olla muuten kuin yksin, jos on ollut tarve vetäytyä kieriskelemään surkeudessa. Välillä niiden on ollut vaikea ymmärtää sitä. Joskus olen vain lakannut pitämästä yhteyttä, kun asiat kävi vaikeiksi, enkä ole siitä ylpeä. Toivon, etten enää sorru sellaiseen tyhmyyteen.

Mä luulen, että aika monet miehet on kasvatettu vähän samaan.

Vaikutat fiksulta :) Joo ei näin tyttönä poikien keskellä kasvaminenkaan helppoa ollut. Kaikkien olisi pitänyt kestää ja käsitellä asiat samalla tavalla. Oli aikamoinen sopeutuminen naisten maailmaan.

Sydänsuruissa on kyllä se jees, että kerrankun ne suree oikein kunnolla, ja rypee siinä surussa, mahdolliset tulevat erot ovat huomattavasti helpompia. Siis tietenkin, jos surutyö on tehty oikein. Siksi vähän huolettaakin tämä nykyisten poikien kasvatus. Kuinka paljon tikittäviä aikapommeja meidän suomalaisten lapsistakin löytyy.

Juu. Meni vähän jaaritteluksi. Yritetään silti pitää lippu korkealla. Ja, että kenenkään ei tarvitsisi surra tahtomattaan yksin :)

Munkaan siskoilla ei ollut helppoa, ei sen helpompaa kuin mullakaan. Ei ihmisiä pitäisi lokeroida sukupuolen perusteella. Mun vanhemmat kasvoi itse perheissä, joissa isä oli sulkeutunut ja alkoholisoitunut sotaveteraani. Ehkä se näkyi munkin kasvatuksessa.

Onhan sukupuolilla eroja noin aivoissa muutenkin, siis keskimäärin. Yksilöt on erilaisia. Kommunikaatiossa on isoja eroja. Naiset ei mielestäni sano asioita tarpeeksi suoraan. Ja usein heidän mielestä he sanoi suoraan, mutta mä en ymmärtänyt kuitenkaan.

En tiedä, onko tämä jo ihan huuhaata, mutta ehkä se sota vaikuttaa meihin vieläkin jollain lailla. Omassa suvussani se oli aika katastrofaalinen juttu. Vanhat ihmiset ei yleensä tykkää puhua siitä, mutta mulla on ollut puheliaita sukulaisia.