Lue keskustelun säännöt.
Miten paranit vaikeasta masennuksesta?
10.12.2017 |
Mielellään vielä niin, että sinulla on ollut paljon itsetuhoisia ajatuksia? Mikä oli se hetki, kun halu tappaa itsensä muuttui siihen fiilikseen, että tästä voikin selvitä ja itsemurha ei olekaan ainut vaihtoehto?
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
En vielä mitenkään. 12 vuotta masennusta takana, välillä menee paremmin ja välillä ollaankin taas sairaalassa itsemurha-ajatusten takia.
Surullista. :( Kuitenkin jokin estää sua tappamasta itseäsi? Osaatko sanoa, mikä?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla auttoi terapia, aika ja lääkitys. Enää ei ole itsemurha-ajatuksia ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi terapia, aika ja lääkitys. Enää ei ole itsemurha-ajatuksia ollenkaan.
Hienoa! Osaatko sanoa, mikä terapiassa auttoi?
Ap
En tiedä, olenko varsinaisesti parantunut. Mitään itsensätappamisen hinkuja ja mustaa synkkyyttä yms. ei enää ole, mutteipä sitä ole juuri muutakaan ja tämä elämä on vain pelkkää intohimotonta olemista. Ennen tykkäsin harrastaa taiteilua musiikin inspiroimana, mutta nyt ei onnaa enää kirveelläkään.
Vierailija kirjoitti:
En vielä mitenkään. 12 vuotta masennusta takana, välillä menee paremmin ja välillä ollaankin taas sairaalassa itsemurha-ajatusten takia.
Pääsitkö sairaalahoitoon pelkkien ajatusten takia?
ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla varmasti suurin syy on ollut lääkitys. Terapiassakin kävin, mutten koe sen auttaneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lääkitys, työteko ja sosiaalinen aktivoituminen. Tietysti ihana perhe pisti jaksamaan
Vähän tuntuu siltä että terapia alkaa auttamaan.
Terapia on kerran viikossa, yksityinen ja potkii eteenpäin.
Joka kerta katsotaan, mitä uutta olen jaksanut tehdä ja miten viikko on mennyt ja suunnitellaan seuraavaa viikkoa. Terapeutti on empaattinen ja herttainen. Vielä on pitkä matka, mutta toivo on herännyt. Olen jaksanut tavata ihmisiä vapaa-aikana, enkä enää vain juopottele yksin kotona.
Toivoisin, että olisin jo ensi kesänä raitis ja pirteä. Saa nähdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eniten auttoi oma halu parantua. Kävin kyllä terapiassakin reilun kolme vuotta, mutta vain vanhempieni mieliksi (sairastuin 16 vuotiaana ja terapia alkoi 17vuotiaana), enkä siellä läheskään aina puhunut oikeista asioista vaan täytin aikaa turhalla horinalla kavereitteni kuulumisista tyyliin. Lääkkeet oli muutaman ekan vuoden mutta lopetin niiden syömisen lopulta salaa ennen aikojaan kun en kokenut apua.
16-17 vuotiaana yritin useamman kerran itsemurhaa, viimeisin kerta vei niin pitkäksi aikaa sairaalaan ja teon aikana tajusin etten edes halua kuolla. Vannoin että jos en kuole, en enää koskaan yritä tappaa itseäni. Siitä pidin sitten kiinni pahimmassakin olossa. 20 vuotiaaksi asti satutin kuitenkin itseäni eri keinoin, viillellen ja itseäni hakaten.
Pikkuhiljaa olo yksinkertaisesti helpottui, kai sitä alkoi oma suunta elämälle löytyä ja se helpotti oloa. Ja keksin myös suurimman haaveeni, lasten saaminen. Sen haaveen turvin päätin että minun täytyy parantua ja oppia erilainen suhtautuminen elämään. Alussa vain esitin lähipiirilleni parantuneeni, mutta joskus 21-22 vuotiaana huomasin että masennus oli oikeasti taittunut jo sille paremmalle puolelle.
Nyt 26 vuotiaana olen jo muutaman vuoden kokenut olevani ihan oikeasti terve. En enää osaa edes ymmärtää mitä päässäni on nuorempana liikkunut, joskus luen päiväkirjojani noilta ajoilta ja on hyvin vaikea käsittää sitä sumua mitä elämä oli. Niitä haaveilemiani lapsia en kylläkään ole yrityksestä huolimatta vielä tosin saanut, mutta ei onneksi vielä lapsettomuus ole takaisin siihen synkkyyteen ajanut...
Tärkein avain tähän on minulla ollut asioiden itsenäinen työstäminen ja halu parantua.
Itsestään, ajan kanssa. Yritin kyllä alkuun hakea apuakin mutta kun muutama kokeiltu lääke ei auttanut mitään ja terapiaa ei tarjottu tai suositeltu, luovutin. Ajattelin että ok, kai tähän täytyy sitten vaan kuolla pois. Olin ennen lääkkeiden aloitusta yrittänyt itsemurhaa kahdesti.
Kun lääkkeet lopetin olin niin heikko etten edes jaksanut miettiä aktiivisempaa itsemurhaa kuin se että hitaasit hiivun vaikka nälkään kun en jaksa edes ruokaa mennä ostamaan. Laihduinkin 56-kiloisesta 42-kiloiseksi, mutta jotenkin vaan ei kuolema millään tullut vaikka kuolemaan kotiini menin. Vähitellen ilman mitään ihmeellisempää syytä tuli sitten joku päivä hetki, jona ei ahdistanut yhtään - ensimmäinen vuosikausiin. Se oli todella outo tunne. Sitten niitä saattoi tulla useampi päivässä, ja kestot pitenivät. Noin vuodessa ensimmäisestä sekunnin hetkestä ilman jatkuvaa tuskaa ja ahdistusta olin jo niin hyvässä kunnossa että pystyin palaamaan töihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhoista kuvioista pois lähtemisellä. Muutin toiseen maahan.
Mirtazapin palautti ruokahalun ja unet. Oxamin auttoi ahdistukseen ja sain käytyä asioilla. Viimein pääsin mukavalle terveysaseman psykologille, joka auttoi, kunnes pääsin psykoterapiaan. Nyt kaksi vuotta kognitiivista/ratkaisukeskeistä terapiaa takana ja se kauhea henkinen ruuvipenkki, jossa olen ollut vuosikymmenet, on alkanut helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei auttanut yli 10 vuotta terapiaa. Eivät auttaneet lääkkeet; kokeilin jokaista, toisia kauemmin, toisia lyhyemmän aikaa. Lääkkeiden kanssa meni 20 vuotta. Aloin jossain vaiheessa säästää lääkkeitä tarkoituksenani päättää elämäni. Niitä oli lopulta sen verran, että sillä olisi muutamalta ihmiseltä henki lähtenyt.
Kokoajan huusin ja rukoilin tuskaa ja ahdistusta. En tiedä kävinkö keskustelua sisimpäni kanssa vai Jumalan kanssa, mutta jossain vaiheessa alkoi helpottaa.
En käytä mitään lääkkeitä nyt enkä käy terapiassa. Olo on ihan normaali. Tunnen eri tunteita samalla tavalla, kuin kuka tahansa. Sillon, kun lopetin lääkityksen, oli totaalinen shokki tuntea yht'äkkiä kaikki ne tunteet, jotka lääkkeet olivat pitäneet poissa. Tuntui siltä kuin 20 vuotta elämästä olisi hävinnyt jonnekin. Ihmissuhteet olivat jääneet siinä tunneköyhyydessä, jota koin lääkkeiden kanssa. Kaikki oli niin outoa.
Elän kuitenkin päivän kerrallaan.
En ole ihan varma, kuulunko tähän ketjuun, sillä masennukseni kesto oli vain vuoden verran ja selvisin ilman lääkkeitä ja terapiaa. Itsetuhoisia ajatuksia oli, ja vuosi meni käytännössä sängyssä maaten, mutta diagnoosia ei ole. Syynä oli raju työpaikkakiusaaminen. Pikkuhiljaa vaan alkoi itselläkin tulla niitä hyviä hetkiä, sitten useammin, sitten kestivät pidempään, päiviä. Aloin hahmottaa tulevaisuutta taas ja kokea mielihyvää asioista. Nyt voin melko hyvin, mutta alitajuntaan on jäänyt pieni pelko siitä, että milloin sukelletaan taas.
En huomannut muutosta, se vain hivuttautui salaa ja nyt ihmettelen, että taidan olla lopultakin ihan normaali ihminen, noin suurinpiirtein.
Kun ymmärsin että masennukseni on tukahdutettua kiukkua ja vihaa.
Ei se ollut mikään tietty hetki kun huomasin parantuneeni. Huomasin pitkällisen sairaalakierteen ja parin itsemurhayityksen jälkeen voivani hieman paremmin. Luulen että tähän auttoi oikean lääkityksen löytyminen. Paha sanoa tarkasti, koska muistikuvat vaikean masennuksen ajoilta ovat parhaimmillaankin häilyviä, pahimmillaan täysin sekavia, ja masennuksen aiheuttaman itseinhon vääristämiä. Tajusin vain jossain välissä jaksavani liikkua enemmän ihmisten ilmoilla, aloitin kuntoilun, ja huomasin jaksavani enemmän.
En toki vieläkään ole täysin parantunut, mutta masennustestien tulokset liikkuvat nyt lievän ja keskivaikean rajoilla. Tämä näkyy arjessa lähinnä surumielisyytenä ja heikkona itsetuntona. Se täydellinen synkkyys, luojan kiitos, puuttuu.
Ruokavalio kuntoon.
3 Kananmunaa päivässä alkuun, maksalaatikkoa, lohta, salaattia juureksia.
Lääkkeitä vain 3kuukautta. Oli Venlafaxin...
En vielä mitenkään. 12 vuotta masennusta takana, välillä menee paremmin ja välillä ollaankin taas sairaalassa itsemurha-ajatusten takia.