Voimaton 4-vuotiaan kanssa

Meillä 4,5-vuotias poika koettelee vanhempien hermoja todella tarmokkaasti. Mikään puhe ei välillä tunnu tehoavan. Kiusaa 2-v. pikkuveljeä vähän väliä.

Nurkkaanlaittamista olemme käyttäneet melko paljon, esim. juuri pikkuveljen kiusaamisesta tai jos ei tottele.



Omien hermojen hallintaa olen treenannut tosissani laskemalla ensin kymmeneen sitten toiseen kertaan sama juttu. Tosin ihan aina en muista ja kerkeä, kun jo jyrähdän ja räjähdän. Tässä asiassa ei taida olla mitään oikotietä onneen. Onneksi mennään kesää kohden ja runsas ulkoilu taitaa auttaa sekä minua että poikaa! ;-)



Tulin muuten tälle palstalle kysyäkseni aivan samaa kuin sinä! Samassa veneessä, siis. Toivottavasti vene ei uppoa! ;-)

on jaksoja kun menee loistavasti tytön kans . mut myös jaksoja kun on tosi vaikee tapaus... nyt on keksinyt saada huomiota kakkaamalla housuunsa. vaikka osaa käydä jo vessassa tyttö kohta 5v...

no tää on taas joku vaihe kyl se koht menee taas ohi...

4-vuotias poika myös väittää vastaan ihan järjettömällä logiikalla ja sinnikkyydellä. Viimeksi eilen nukkumaan mennessä poika ei suostunut millään hiljenemään vaan teki kuperkeikkoja sängyssä. Kun käskin rauhoittumaan, vastaus kuului: sinä et mua komenna. Kun sanoin, että kyllä komennan ja nyt on sinun nukkumaanmenoaika, oli vastaus: Ei, vaan sääntö on, että jos mä valvon, mä valvon. Jne. Oven kiinni vetäminen aiheuttaa itkua ja huutoa ja surkeaa voivottelua: ¿Mä olen täällä taas ihan yksin. Miksi kukaan ei ole koskaan mun kanssa?¿ Joo, näin jälkikäteen voin ajatella, että ihanaa, kun on verbaalisesti lahjakas ja dramatiikantajuinen lapsi, mutta eilen ei paljon naurattanut...



Kiellot unohtuu hetkessä ja kun niistä muistuttaa, voi vastaukseksi saada joko räkäisen naurun tai loukkaantunen tuhahduksen, jota seuraa kädet puuskassa pois marssiminen. Siinä eilisessä epätoivossani muistin yhtäkkiä, että esikoisen kanssa oli joskus samanlaista. Silloinkin olin varma, että kasvatus on mennyt täysin pieleen enkä pärjää tuon ipanan kanssa. Mutta jotenkin siitä päästiin yli, välillä yhteen ääneen huutaen ja välillä tyylikkäämmin, ja nyt esikoinen on mallikas ekaluokkalainen. Kaipa tämä tosiaan on taas yksi vaihe, joka on kestettävä ja hoidettava parhaan kykynsä mukaan.



Sen verran voisin yrittää neuvoa, että pyytäminen ei ehkä ole hyvä keino jos haluat lapsen tekevän jotain. Meidän poika väittää siis vastaa käskyynkin, mutta olen varma että vääntö olisi vielä pahempaa jos vain pyytäisin häntä tekemään jotain. Usein se tehokkain keino on, että käsken jotain ikään kuin ohimennen: " Siivoapas lelut ja tule sitten syömään välipala" tehoaa paremmin kuin " Nyt kyllä siivoat heti!" tai " Voisitko kerrankin siivota lelut itse?" Kun vaan jaksaisikin itse aina etukäteen miettiä miten asiaa kannattaa lähestyä...

..ja taistelua meilläkin. Meillä myös ilmenee housuun kakkaamista ja pissaamista. Sekin riippuu päivästä, joskus menee neljätkin housut päivässä. Onko kellään tähän vinkkiä? Sitä on jo kestänyt meillä yli puoli vuotta.



Nuorempi on melkein 9 kk ja aika ei meinaa riittää molemmille millään. Illalla väsyttää kun tuntu että on tullut huudettua koko päivän.



Olen todennut että pyynnöt (voisitko, jne) ei tosiaan auta, tiukat käskyt vielä vähemmän. Kaikessa pitäisi käyttää diplomatiaa, kun vain jaksaisi. " Pue ensin pyjama päälle ja sitten pestään yhdessä hampaat' " on tosiaan tehokkaampi kuin " nyt pyjama päälle ja äkkiä" . Tai kaksi vaihtoehtoa, joista saa valita tyyliin: " pue pyjama päälle ja luetaan yhdessä satu, tai jätät pukematta ja äiti lähtee alakertaan jolloin saat itse lukea kirjan (ja pukea pyjaman)" . Lapselle tuntuu olevan tärkeää ettei ns. " menetä kasvoja" ja saa sellaisen tunteen että hänellä on itsellään jonkunlainen päätösvalta asiassa (vaikkei todellisuudessa näin olisikaan). Välillä on kyllä aika diktaattorimainen olo ja se hirvittää...



PS. Oletteko huomanneet että sama diplomatia toimii myös miehiin kun sitä vaan muistaa käyttää...?

Joskus tehoaa se, että sanoo: " nyt sanon viimeisen kerran nätisti, sitten suutun" . Meidän nelivuotias on kyllä varsin kiltti, mutta oma määräysvalta kyllä nostaa päätään. " Minä teen niin kuin mä itte haluan" .



Myös näennäinen valinnan vapaus voisi auttaa joissain tilanteissa: laitatko tämän ei-niin-kivan haalarin vai tämän vielä ikävämmän? Nyt kun haluaisi jo mennä pelkässä takissa...

...hyvinkin tuttuja, lähinnä viime syksynä, kun olin itse kipeänä, enkä olisi tosiaankaan jaksanut sitä kaikkea vastustusta ja rimpuilua.



Meillä homma " aukeni" selkeästi, kun sain käsiini Saara Kinnusen kirjan " Anna mun olla lapsi" .Siellä luvussa Opeta minut tottelemaan oli mielestäni monia hyviä pointteja, jotka on myös meidän perhe-elämässä toimineet. Mielenkiintoistahan on tarkkailla näitä tilanteita myös toisen vanhemman toimiessa kyseisissä tilanteissa.



Hyviä käytäntöön sovellettavissa olevia perusjuttuja siellä oli enemmänkin, mutta mun kohdalla auttoi erityisesti tämä juttu: Kurinpalautus tulee alkaa suhteen korjaamisella.

" Kun lapsi muuttuu kovakouraiseksi, kurinpalautus ei ala perinteisistä keinoista; kiristyksestä, uhkailemisesta tai lahjonnasta eikä edes siitä, että huudamme entistä lujemmin.



Tottelemattomaksi muuttuneen lapsen kohdalla meidän on mietittävä, miten vahvistan suhdetta häneen....Se vaatii vauhdin hiljentämistä ja pysähtymistä.Aloitetaan lapsen katseen kohtaamisesta, silmiin katsomisesta, lisätään syliä ja muuta kosketuskontaktia, puhutaan lapselle, kysytään häneltä. Viivytään lapsen kanssa" .



Meillä ainakin etsin auktoriteettia rangaistuksista (mitkä toki kuuluvat tarvittaessa asiaan) ja olin turhautunut, kun " sana ei tehoa" .

Ajattelin, että meillä lapsi ainakin saa rakkautta, suorastaan ui siinä. Ollaan enemmänkin liian lepsuja.Todellisuudessa, kun itse on voimaton, saattaa sylihetket unohtua ja etsitään ratkaisua pikaisista ja hätäisistä rangaistuksista.



Muutaman kuukauden kokemuksella olen havainnut, että meillä lempeän läheisyyden lisääminen on helpottanut tilannetta (vaikka tosiaankin kuvittelin aiemmin, että s i t ä nyt ainakin meiltä löytyy).



PS: suosittelen tosiaankin kirjaa yleisestikin. Itseäni on mietityttänyt myös Kinnusen maininnat siitä, että tottelemattomuus on erityisesti suomalaislasten ongelma. Ulkomailla asuessani olen tosiaankin havainnut sen aivan käytännössä. Ja läheisyyden antaminen ja lapsen huomioiminen ei tietenkään tarkoita sitä, että lapsi on perheen kuningas, vaan vanhempien tehtävänä on kantaa vastuu perheestään, asettaa selkeät rajat yms.. Mutta siis, lapsi kaipaa ja janoaa vanhempansa aikaa ja huomiota ja jollei saa sitä hyvällä alkaa hakea tehokkaampia keinoja.

Olipa hyvä avaus ja fiksuja vastauksia tässä keskustelussa. Tuossa yllä nämä kyllä tuli niin hienosti, että totean vain olevani samaa mieltä ja kirjoittelen samat uudelleen. (Mitähän hyötyä tästä kirjoituksesta siis?)



- Kasvojen menettäminen tekee lapsesta vain hankalamman. Ja on helposti vähän alistavaakin lasta kohtaan minun mielestäni.



- Tuo diplomaattinen tai puolihuolimaton käskeminen toimii parhaiten myös meillä. Pyynnön tai kysymyksen (pukisitko jo?) lapsi ymmärtää pyyntönä tai kysymyksenä. Niihin saa vastata ei, ja se on sitten sillä selvä. Liian tehokas käsky aiheuttaa myös vastarintaa.



- Allekirjoitan täysin tuon sylittely- ja silmiinkatsomisjutun, jonka tajusin selkeästi vasta tuosta kirjoituksesta, kiitos siitä! Olen kyllä huomannut, että sellaisina iltoina, kun vanhempien huomio on jäänyt vähälle, nukkumaanmeno on yhtä tuskaa. En vain ole jotenkin jäsentänyt sitä tarkemmin. Samoin tuntuu, että lapsen aikaansannoksia saa ja pitää ihailla koko ajan. Ikäänkuin lapsi varmistelisi, että " olenhan mä varmasti teidän mielestä maailman paras ja ihanin" ja se ei lapselle selviä pelkästään sillä, että äiti ja isä sanoo niin, vaan se vaatii konkreettisia tekoja.

Koko kirjoitus oli hyvä, täytyypä lukaista se vielä.



Äh, koko ketju oli niin hyvä, että lukaisenpa sen vielä kokonaan.

En voisi sanovani olevani vahingon iloinen mutta todella helpottunut. Olen jo miettinyt että meidän neljävuotias on jotenkin " päästään viallinen" . Tyttö on kyllä hyvänä hetkenä aivan ihana mutta huonona... Nykyään kyllä tuntuu että huonoja hetkiä on enemmän kuin hyviä. Jatkuvaa itkua, kiukuttelua, kitinää, narinaa jne. Mitään ei enää ymmärretä ennekuin äiti oikein todella suuttuu. Arestit on kokeiltu, samoin karkkipäivän menetykset. Tappelut eikun jatkuu. Neuvolassa asiaa kysyin kun pikkuveljen kanssa käytiin. Täti kehui normaaliksi ikäisekseen eli kait se on kaikilla samaa. Voimia siinä vaan kaivataan. kolmelapsisessa perheessä yhden lapsen jatkuva kiukuttelu kiristää myös muiden hermoja ja usein kiukku tuntuu tarttuvan sisaruksiin... No ei muuta kuin jaksamisia kaikille kiukkupussien äideille!!!!