Muita joilla sos.tilanteidenpelko mutta ei päde töihin

Mä olen tällainen. Olen it-alalla esimiestehtävissä ja koko työni on käytännössä ihmisten kanssa kommunikointia, usein vieläpä tiukoissa tilanteissa joissa olen "puun ja kuoren välissä" ja joka puolelta syytetään minua: koodareiden mielestä olen paskamainen orjapiiskuri, talon ylemmän johdon mielestä taas en piiskaa alaisiani tarpeeksi, asiakkaiden mielestä kaikki menee yleensä huonosti ja ovat hyvin kriittisiä. Olen hyvinkin sinnikäs ja peloton kun pitää hoitaa työasioita ihmisten kanssa. Näin siksi, että tiedän mikä on asia jota käsitellään ja miksi.

Mutta minua ahdistaa esim. tilanne jossa joutuisin samaan aikaan taloyhtiön roskakatokseen toisen ihmisen kanssa. Saatan jopa kääntyä paniikissa takaisin ja juosta karkuun jos huomaan että siellä olikin joku. Yleensä yritän toki etukäteen vaania hetken jolloin saan käydä yksin törmäämättä keneenkään. Ja jos joku tervehtii minua, menen ihan puihin kun en tiedä miten reagoida. Haluaisin juosta karkuun ihan fyysisesti.

Mulla ihan sama ja tätä ei terapeutit tunnu ymmärtävän. Koulussa esitelmien pito ei koskaan tuottanut ongelmaa ja kykenen työskentelemään asiakaspalvelutehtävissä.

Olen itse ajatellut sen jotenkin niin, että selviän sos. tilanteista kun minulla on jokin selkeä rooli. Työpaikalla työasiat kykenen hoitamaan, mutta vapaamuotoinen keskustelu on tuskaa. Voin pitää esitelmän, mutta naapuriin törmääminen rappukäytävässä on ihan kauhea tilanne.

Sellaiset tilanteet, joissa pitää olla ns. oma itsensä ovat minulle vaikeita. Tähän varmasti liittyy huono itsetunto ja kuvitelma siitä, että ihmiset ajattelee minusta negatiivisesti.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ihan sama ja tätä ei terapeutit tunnu ymmärtävän. Koulussa esitelmien pito ei koskaan tuottanut ongelmaa ja kykenen työskentelemään asiakaspalvelutehtävissä.

Olen itse ajatellut sen jotenkin niin, että selviän sos. tilanteista kun minulla on jokin selkeä rooli. Työpaikalla työasiat kykenen hoitamaan, mutta vapaamuotoinen keskustelu on tuskaa. Voin pitää esitelmän, mutta naapuriin törmääminen rappukäytävässä on ihan kauhea tilanne.

Sellaiset tilanteet, joissa pitää olla ns. oma itsensä ovat minulle vaikeita. Tähän varmasti liittyy huono itsetunto ja kuvitelma siitä, että ihmiset ajattelee minusta negatiivisesti.

Täällä yksi kaltaisesi.

Töissä on työrooli päällä ja olen itsevarma ja sosiaalinen kanssakäyminen ei ole ollenkaan vaikeata. Mutta jos työkaveri rupeaa juttelemaan jostain muusta kuin työasioista niin jäädyn.

Puolituttujen ihmisten kanssa kuulumisten vaihtaminen on minulle aivan kamala tapahtuma. Tai vaikkapa vieraan miehen kanssa baarissa rupattelu tuntuu aivan hirveältä kärsimykseltä. Mutta jos tapaisin nämäkin ihmiset työroolissani niin mitään ongelmaa ei olisi. Kumma juttu ja todella kiusallinen ongelma että olen näin kömpelö sosiaalisilta taidoiltani.

Mulla taas toisinpäin. Olen vapaa-ajan sosiaalisissa tilanteissa ihan ässä, ylläpidän keskustelua, saan ihmiset pitämään itsestäni, osaan tehdä asioita ja minulla on mielipiteitä. Mutta heti kun olen töissä, jäädyn joutuessani ottamaan vastuuta ja muutun lamaantuneeksi idiootiksi. Pärjään edelleen suorissa asiakastilanteissa hyvin, mutta niiden ulkopuolella olen ihan paineessa ja lamaantunut ja tehoton ja pelkään puhelinta ja sähköpostia.

Sosiaalisten tilanteiden pelkoa on monenlaista. Joillekin uusien ihmisten tapaaminen on aivan kauheaa, joillekin ahdistusta syntyy tuttujen edessa... Joillekin kaikki sosiaalinen kanssakayminen on todella vaikeaa, toisia ahdistaa lahinna puhelimessa puhuminen.

Toissa monilla on varmaan eraanlainen rooli paalla, joka tuntuu aika turvalliselta. Esimerkiksi: toissa on tietynlaiset odotukset siita, miten siella kayttaydytaan, mista puhutaan, mita tehdaan milloinkin yms. Potilaiden kanssa toimimisessa on myos tietynlainen epatasapaino vallan suhteen: hoitaja on asiantuntija ja potilas tarvitsee tata tietoa voidakseen paremmin. Noin niinkuin karjistettyna.

Kylla niita alalla toimivia terapeutteja sun muita pitaisi loytya, jotka asian ymmartaa. :)

-

Minä myös.

Kiva kuulla että meitä on muitakin.

Pärjään töissä, mutta olen sellaisessa työssä, mikä on osaksi itsenäistä. Asiakkaita tapaan päivän mittaan, mutta se on aika pieni osa tätä työtä. Pärjään töissä paremmin kuin koulussa aikoinaan. Olen ajautunut ammattiin, mihin ei sisälly esiintymistä ja muuta esillä oloa. Koulussa pelkäsin aivan kamalasti esitelmiä, ääneen lukemista, kiertävää tehtävien/läksyjen tarkastusta, nimenhuutoa, liikuntatunteja ja kaikkea mahdollista. Sosiaalisten tilanteiden lisäksi on paniikkihäiriö ja yleistä ahdistusta. 

Töissä ei tule vastaan mitään tilanteita, joihin joutui koulussa. Joskus haluaisin lähteä uudelle alalle, mutta en ikimaailmassa kykenisi enää mihinkään opiskeluun. Ahdistaa ajatuskin. Ammattikoulussa minulla oli sosiaalisten tilanteiden pelon ja paniikkihäiriön takia oikein HOJKS. 

Töissä olen aika hiljainen ja en ole kahvipöydän puheliain ihminen ja kestää tutustua uusiin ihmisiin, mutta esim. kahden kesken juttelen työkavereiden kanssa. Töihin meno ei ahdista ja tykkään olla töissä. Vapaa-ajalla ahdistaa enemmän kaikki mahdolliset ihmiskontaktit, kassalla asioiminen yms. En harrasta mitään ryhmäliikuntaa tai ohjattuja harrastuksia. Luulen, että töissä on päällä joku työrooli ja sen takia siellä on helpompaa. 

No mulla sama. Olen vielä myyntialalla ja pärjännyt töissä tosi hienosti, mutta auta armias jos menen kauppaan. Tärisen jo kassajonossa ja sitä ennen on ahdistanut tietty se, että onko tuttuja ja jos on niin mitä niiden kanssa pitäisi oikein jutella. Myös ravintolassa tai subwayssä käyminen on hankalaa kun en tiedä mikä on oikea tapa toimia. Töissä on jotenkin selvät sävelet, siellä kyllä pärjään lukuunottamatta kahvipöytäkeskusteluita... eivät ole vahvuuteni.