Lue keskustelun säännöt.
Miksi itsemurha koetaan järkyttävänä asiana?
29.11.2017 |
Jos joku sellaisen tekee todennäköisesti tyyppi kärsi tässä elämässä liikaa eikä enää jaksanut.
Muutenkin tuntuu että kuolema on tabu, siitä ei puhuta tarpeeksi vaikka kyseessä on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä.
Jos kuolemasta puhuttaisiin enemmän tajuaisi ihmiset että elämä on tässä ja nyt se kannattaisi elää juuri niinkuin itse haluaa koska se voi loppua koska tahansa.
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät tuntemattomien ihmisten itsemurhat minua (juuri) järkytäkään. Mutta kun oma puolisoni teki itsemurhan lyhyehkön psyykkisen sairauden jälkeen, se suisti minut raiteiltani vuosiksi. Siinä piti samalla kertaa käsitellä äkillisen kuoleman aiheuttama suru, syyllisyydentunne siitä etten kyennyt tekoa estämään, "omaishoitajuuden" jälkeensä jättämä syvä uupumus ja järkytys siitä että hän saattoi tekotavan valinnallaan sivullisetkin hengenvaaraan. En toivoisi kellekään sitä henkistä myllerrystä, jonka jouduin käymään läpi. Tajusin silloin ensimmäistä kertaa, miksi sitä kutsutaan itse_murhaksi_, eräänlaiseksi henkirikokseksi. En halua moralisoida, mutta sivullisillekin aiheutuu itsemurhasta hyvin usein valtava painolasti siitä huolimatta, että moni hyväksyy teoriassa ihmisen oikeuden päättää oman elämänsä.
Minusta on kovin mautonta pieninkin moralisoinnin ja syyllistäminen vihjaus silloin, kun ihminen on ajautunut niinkin rankkaan ratkaisuun kuin itsensä ottamiseen hengiltä. Se ei yleensä ole hetken mielijohteesta syntynyt päätös, edes silloin kuin siltä vaikuttaa.
Itsemurha on itsekäs ratkaisu? Näin kuulee todettavan. Jumala heidät ymmärtämättömyydessään armahtakoon.
Aloituksessa kysyttiin, miksi itsemurha koetaan järkyttävänä asiana. Vastauksena siihen pyrin tuomaan rehellisesti esille sitä, millaisia vaikutuksia läheisen itsemurhalla on minun elämässäni ollut. Olisi valheellista väittää, että kokemuksesta ei ole ollut minulle suurta haittaa. Jos tämän toteaminen on sinusta mautonta, olkoon niin. Ajattelen asian sillä tavalla, että tämä kuollut läheiseni ei enää kärsi mistään, mitä minä hänen teostaan sanon. Minulle tarinani kertominen puolestaan tuo helpotusta.
En suinkaan kuvittele, että itsemurhaan päädyttäisiin kevein perustein ja ilman kärsimystä. En välttämättä pidä itsemurhaa edes itsekkäänä ratkaisuna, mitä se sitten tarkoittaakin. Kun käy läpi läheisen itsemurhan, sitä tulee käytyä läpi koko yhteinen elämänhistoria ja muodostettua vainajaan lopulta uudenlainen suhde. Olen saavuttanut sisäisen rauhan suhteessa hänen tekoonsa. Siitä huolimatta jäljelle jää se totuus, että hänen päätöksensä on jättänyt minuun pysyvän jäljen, halusin sitä tai en.
Valoisaa joulunaikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täysi-ikäisen tekemä itsemurha on henkilön oma päätös, voimmeko siitä häntä tuomita?
Nämä jotka kehoittavat hakemaan apua niin kertokaa mitä se apu sitten oikeasti on?
Monesti itsemurhaan johtaneet syyt ovat niin monitahoisia ja vaikeita ettei siinä keskustelut psyk sh:n luona ole mitään apua. Psyk puolen tarjoama apu on vain lääkkeitä, diagnooseja, sähkö- tms hoitoa.
Ei siinä raskaansarjan mt diagnoosit ja/tai vahva lääkitys apua anna, jos perusongelma on työttömyys, velkaantuminen, avioero, somaattiset sairaudet, ystävien puute, yksinäisyys, ujous, elämässä tapahtuneet kriisit jne.
Yhteiskunnan pitäisi ottaa toisenlainen tyyli tukea.. olkoonkin se holhoava ote, mutta tietynlainen elämänhallinnan puute / kurittomuus johtaa huonoihin ratkaisuihin ja sitä kautta voidaan päätyä itsemurhiin (?)
Ja lopuksi totean ettei kaikkia voida auttaa.
Ps. Monet itsemurhaan päätyneet tai sitä yrittäneet / miettineet eivät halua kuolla, he eivät vain koe pääsevänsä muutoin pois sen hetkisestä ikävästä tilanteesta.
Vierailija kirjoitti:
Itsemurhan tehneen henkilön läheiset ovat itsekäitä ja haluaisivat vain hyötyä ko. henkilön olemassaolosta eivätkä auttaa häntä. Kun hän on kuolut, hänestä ei ole enää hyötyä heille ja he ovat hänelle vihaisia siitä että tämä jätti heidät.
Olet sinä melkoinen humoristi. XD Vaan vakavissaan, et sinä voi tietää, miten paljon yritin puolisoani auttaa. Olisi mukava, jos jättäisit tällaiset puheet vähemmälle. Tätä palstaa saattaa nimittäin tälläkin hetkellä lukea ihmisiä, joille läheisen itsemurha on tuore trauma. Heidät säästäisin mielelläni syytesanoilta, koska heillä on riittävästi lautasellaan muutenkin. Kaikkea hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän väliin pakollinen sukupuolinäkökulma. (jopa lain mukaan sellainen tulee ottaa huomioon asiassa kuin asiassa)
Miehet tekevät valtaosan itsemurhista. Kolme neljästä eli peräti 75 prosenttia itsemurhista on miesten tekemiä kaikkialla länsimaissa. Itsemurha on siis vahvasti sukupuolittunut ilmiö. Tästä kuitenkin rumasti vaietaan - koska se ei sovi feministien agendaan.
Jos naiset tekisivät valtaosan itsemurhista, koko maailma pysähtyisi siksi aikaa kunnes ongelma on korjattu.
Feministit vaikenevat asiasta, koska silloin paljastuu karu ideologian vastainen todellisuus; ne ovatkin miehet jotka ovat yhteiskunnassa altavastaajan asemassa. Itsemurhatilasto on karu ja ultimaatinen todiste siitä, että miehet voivat länsimaissa naisia huonommin. Miehet ovat sorrettuja, eivät naiset.
Marxismi, mitä feminismi oppeineen kutakuinkin sataprosenttisesti edustaa, on aina pohjautunut valheelle. Eli siinä mielessä he toimivat täysin johdonmukaisesti.
Eivät miehet voi huonommin. He eivät vain kestä saman verran kuin naiset. Joko miehet alkavat ottaa itseään niskasta kiinni, ja vahvistua henkisesti, tai sitten heidät luokitellaan kehareiksi, jotka asetetaan naisen holhouksen alle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsemurhan tehneen henkilön läheiset ovat itsekäitä ja haluaisivat vain hyötyä ko. henkilön olemassaolosta eivätkä auttaa häntä. Kun hän on kuolut, hänestä ei ole enää hyötyä heille ja he ovat hänelle vihaisia siitä että tämä jätti heidät.
Olet sinä melkoinen humoristi. XD Vaan vakavissaan, et sinä voi tietää, miten paljon yritin puolisoani auttaa. Olisi mukava, jos jättäisit tällaiset puheet vähemmälle. Tätä palstaa saattaa nimittäin tälläkin hetkellä lukea ihmisiä, joille läheisen itsemurha on tuore trauma. Heidät säästäisin mielelläni syytesanoilta, koska heillä on riittävästi lautasellaan muutenkin. Kaikkea hyvää.
Olet ns. poikkeus joka vahvistaa säännön. Olen nähnyt kun tuttavani moittivat läheistään jokaisesta itsemurhayrityksestä eivätkä yritäkään auttaa häntä. Olen tässä asiassa sivullinen enkä voi sekaantua siihen. Toivoisin että he ja heidän kaltaisensa lukisivat tämän ja tajuaisivat oman itsekkyytensä. Mutta en oikein jaksa uskoa että heillä on sydäntä sellaiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä laajennetun itsemurhan tekeminen (rekkaa päin perheen kanssa tai ylipäänsä, tuhopoltto, mikä vaan mikä vaarantaa tai tuhoaa muita) tai ruumiinsa jättäminen läheisten, jopa alaikäisten löydettäväksi on minusta hirmuteko ja pahempaa kuin itsekkyys.
Suomesta puuttuu määritelmä kunniallisesta, siististä itsemurhasta, mutta sellaista suosittelen jos itsensä pakko on tappaa.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä itsemurha on siksi järkyttävää, että miten tässä maailmassa voi olla sellaisia henkilöitä, joilla on niin paha olla, että päätyvät itsemurhaan? Miksi eivät saa apua?
Onpa sulla ollut hieno elämä, jos ei koskaan ole ollut synkkää kautta. Silloin mielessä pyöri vain sen kivuttomimman tavan miettiminen jolla lopettaa itsensä. Usein siinä taitaa kuitenkin käydä niin, ettei olekaan pokkaa tehdä sitä ja joutuu tyytyä kitumaan ja luonnollisen lopun odotteluun. Toisaalta eipä paljoa vakavat sairaudet yms. huoleta, kun tulisivat helpotuksena. Ja sitä ottaa tietyissä arkitilanteissa myös riskejä, missä näkee mahdollisuuden (muita vahingoittamatta) elämänsä lopulle jos jokin menee pieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä itsemurha on siksi järkyttävää, että miten tässä maailmassa voi olla sellaisia henkilöitä, joilla on niin paha olla, että päätyvät itsemurhaan? Miksi eivät saa apua?
Onpa sulla ollut hieno elämä, jos ei koskaan ole ollut synkkää kautta. Silloin mielessä pyöri vain sen kivuttomimman tavan miettiminen jolla lopettaa itsensä. Usein siinä taitaa kuitenkin käydä niin, ettei olekaan pokkaa tehdä sitä ja joutuu tyytyä kitumaan ja luonnollisen lopun odotteluun. Toisaalta eipä paljoa vakavat sairaudet yms. huoleta, kun tulisivat helpotuksena. Ja sitä ottaa tietyissä arkitilanteissa myös riskejä, missä näkee mahdollisuuden (muita vahingoittamatta) elämänsä lopulle jos jokin menee pieleen.
Olen tuon alkuperäisen kommentin kirjoittaja. Moni tuntuu ymmärtäneen pointin väärin. Tarkoitinkin nimenomaan sitä, että miten voi olla, että vieläkään ei ole keksitty toimivaa auttamiskeinoa niille, joilla menee huonosti. Ei kenelläkään pitäisi olla niin huono olla, että itsemurha on ainoa ratkaisu. Enkä tarkoita nyt, että ei SAA olla tai että näin ei ikinä tapahtuisi, mutta että miksi näiden ihmisten annetaan olla pahassa olossaan niin kauan, että itsemurha tapahtuu. Kaikilla ei ole läheisiä, sen ymmärrän, eivätkä läheiset aina voi edes auttaa, mutta miksi meidän kehittyneessä yhteiskunnassamme ei ole sellaista ammattimaista apua, joka oikeasti auttaa näitä pohjalla olevia tai sinne itsensä tuntevia?
Se on vaikeaa kuvitella miltä se tuntuu kun läheinen ihminen tekee itsemurhan jos sitä ei ole kokenut itse. Juuri se, että se saattaa tulla lähipiirille täytenä yllätyksenä ja jättää vuosiksi aukkoja ja kysymyksiä joihin ei koskaan välttämättä saa vastausta koska ei ole esimerkiksi jätetty kirjettä ja kyseinen ihminen ei ole enää tässä maailmassa niihin vastaamassa. Ja vaikka jäisikin kirje jossa ehkä selitetään miksi henkilö päätyi ratkaisuunsa niin silti läheinen saattaa jäädä hirveän syyllisyyden ja kysymysten pariin josta ei aina välttämättä meinaa löytyä ulospääsyä. Itsemurhan tehnyt on jonkun lapsi, puoliso, sisko, veli, ystävä, äiti, isä, työkaveri jne. Miettikää tilannetta, että löydätte vaikka puolisonne hirttäytyneenä omaan kotiinne tai poliisi saapuu ovelle kertomaan että puolisonne on hypännyt kerrostalon katolta alas? Ja teillä ei ollut hajuakaan, että hänellä edes on ollut jokin hätänä? Tai vaikka olisikin ollut tietoa, että on ollut masennusta niin silti se järkyttää syvästi.
Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, kohta mennyt jo 10 vuotta enkä ole asian kanssa vieläkään hyvällä pohjalla, että läheiseni päätti elämänsä oman käden kautta. Vaikka "ymmärrän" hänen tekonsa ja haluan uskoa hänellä olevan asiat paremmin näin, niin silti tapahtuma vaikutti elämääni hyvin vahvasti negatiivisella tavalla ja veti minua pohjalle. Jos jotain positiivista siitä voisi keksiä niin se, etten pidä mitään kovin mustavalkoisena ja yritän nähdä asioiden toisen puolen ennen tuomitsemista.
Älkää ihmetelkö ihmisen suremisen pituutta että mitä se vielä suree, siitähän on jo niin kauan aikaa. Suru voi tulla aalloissa, eikä ole mikään vuoden juttu vaan siihen voi mennä oikeasti vuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tuomitse itsemurhaajia, mutta olen pohjattoman surullinen aina kun kuulen jonkun siihen päätyneen. Oma veljeni teki itsemurhan ja minulle oli hyvin vaikeaa selvitä siitä, meni vuosia ennenkuin olin entiselläni. Vanhempamme eivät oikeastaan selvinneet, isä sairastui pian veljeni kuoleman jälkeen ja meni itse perässä. Äitini sairastui vakavaan masennukseen ja hänen loppuelämänsä on ollut enimmäkseen kärsimystä. Me kaikki sisarukset kärsimme, mutta uskon, että minä eniten, sillä minä olin veljeni läheisin ihminen ja hänen auttajansa ja tukijansa.
Syyllistin itseäni pitkään; miksi en osannut ja jaksanut enemmän? Muistui mieleen kaikki ne pahat sanat joita väsymyksen hetkellä veljelleni sanoin, en pienten lasten äitinä jaksanut aina auttaa ja kuunnella riittävästi. Veljeni oli myös ammattiavun piirissä, mutta ei tuntenut saavansa sieltä apua, lääkkeitä kylläkin, joilla tilanne meni vain huonommaksi ja joilla hän lopulta riisti henkesäkin.
Veljeni viimeinen vuosi oli pelkkää painajaista, itsemurhayrityksiä, lääketokkuraa, kodin muuttumista sikolätiksi, itkua, riitaa, pitkiä painajaismaisia keskusteluita. Olin mukana kaikessa tuossa ja uskoin, että voin auttaa...sitten kun veljeni kuoli ja tajusin, että en voinutkaan...se tuska yhdessä menettämisen kanssa oli sanoinkuvaattoman kamalaa. Samalla piti yrittää selvitä arjesta oman perheen kanssa ja olisi pitänyt vielä tukea vanhempiakin. Omat voimat oli aika vähissä ja nyt tajuan, että olisin tarvinnut kipeästi apua itsekin. Lapsemme joutuivat kärsimään tilanteesta ja avioliittomme oli romahduspisteessä. Selvisimme kuitenkin, mutta arpia se on jättänyt.
Kaikenlaiset tunteet olen läpikäynyt, myös veljeni syyttämisen ja vihaamisen, katkeruuden, pelon. Mitään hyvää asiaan ei liity. Nyt olen jo sinut asian kanssa, mutta en välitä puhua siitä, koska vanhat tunteet nousevat pintaan ja jään päiväkausiksi niiden valtaan. Eli läheisen itsemurha on usein hirveän tuskallinen pitkään ja siihen on monia syitä. Nuori, terve ihminen lähtee, vaikka olisi todennäköisesti voinut kokea vielä hyvän elämän, se on sääli ja surullista ja omaiset kokevat valtavan surun ja tuskan, koska eivät osanneet auttaa rakastaan.
Miesten itsemurhayrityksistä ei ehkä ole kunnollista tietoa. En mäkään ole omiani mihinkään raportoinut. Olen mies.