Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ero vai ei?
29.11.2017 |
En tiedä mitä tehdä. Pitkä parisude takana, teinistä asti yhdessä. Kaksi pientä lastakin siunaantunut. Meillä oli aina selvä visio siitä mitä elämältä halutaan. Ei osattu odottaa, että mies sairastuisi masennukseen ja koko perheen pyörittäminen jäisikin minun vastuulleni. Olen väsynyt, turhautunut ja poden jatkuvasti paskamutsi-fiilistä.
Meillä on avoin suhde ollut kesästä asti. Olen tavannut yhden vanhan tuttavan pari kertaa ja huomasin, millaista sen läheisyyden pitäisi olla(ei olla harrastettu seksiä vielä). Tämä ihminen ei minua kiinnosta muussa kuin seksi mielessä, ihan erilaiset arvot kun minulla. Mieheni tietää kaikesta ja se, että tapaan tätä miestä välillä on hänelle ok.
Olen laihtunut huomattavasti ja alkanut pitää ulkonäöstäni huolta, minulla on parempi itsetunto kuin koskaan aiemmin. Mieheni ei tätä huomaa, eikä näe minua naisena (On panseksuaali, löysi seksuaalisuutensa vasta aikuisena). Hän ei siis vain kykene näkemään minua niinkuin minä kaipaan puolisolta.
Nyt viimeaikoina mies on herännyt siihen, että ehkä meidän suhde ei olekkaan niin vakaalla pohjalla kuin hän ajatteli. Mies on jatkuvasti kimpussani, halailee, pussailee, kyselee työpäivän aikana minun vointiani jne. Itse tarvitsen aikaa ja omaa tilaa, tuollainen vain ahdistaa kun lapset jo itsessään vaatii jatkuvaa huomiota ja läsnäoloa, nyt sitä pitäisi miehellekkin antaa tauotta. Sittenhän loukkaantuu jos sanon, että en pysty nyt huomiomaan häntä kun omat ajatukset on kaikessa muussa.
Todella ristiriitaista, miksi se toisen miehen huomio on ihanaa, mutta oman tuntuu lähinnä vastenmieliseltä? Olen jo useita vuosia järjestänyt kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, silloinkin se some vei voiton ja jäin huomiotta. Jossain vaiheessa luovutin ja annoin olla.
Meillä on häät ensi kesänä ja sekin ajatus ahdistaa aivan järkyttävän paljon. En halua mennä naimisiin, kun olo on jo valmiiksi erossa. Mies halusi prinsessahäät, minulle olisi riittänyt vihkiminen maistraatissa. Tikkua ristiin häiden eteen hän ei ole tehnyt, olen kaasojen kanssa hoitanut kaiken. Tuntuu tosi inhottavalta, jos tässä vaiheessa peräännytään kun kaikki on jo sovittu ja ostettu ja varattu..
Onko tässä enää mitään pelastettavaa? Onko kukaan saanut apua pariterapiasta?
Kommentit (22)
Joo älkää menkö naimisiin. Kadut sitä loppuelämäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuollainen tilanne ja olette häitä järjestämässä? Ei hyvää päivää...
Sanoppa muuta. Näin jälkeenpäin kun ajattelen, ollaan aina tehty jokin iso ratkaisu kun suhteessa on ollut kriisi. Esikoisen syntymä, kuopus heti perään ja nyt häät. Ei kai olla haluttu myöntää, että ei tästä mitään tuu. Siirretty vain ajatuksia erosta johonkin "projektiin".
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Tuollainen tilanne ja olette häitä järjestämässä? Ei hyvää päivää...
No mitenhän ne prinsessabileet nyt mitään tuosta todellisuudesta muuttaa? Kaksi lasta ja avoliitto kuitenkin. Vartti alttarilla ei muuta kuin juridisen aseman (paremmaksi). Mutta ap:lle: ei se pariterapia ainakaan mitään pahennna tuossa tilanteessa. Olette molemmat masentuneita ja pieniä lapsia, kannattaa kokeilla kaikki, ennen kuin tekee mitään lopullisia päätöksiä minkään suhteen.
Huomaa, että olet nyt todella hakoteillä elämäsi kanssa. Järkevintä on perua häät. Kutsuja tuskin on lähetetty ja vaikka olisikin niin olisi silkkaa hulluutta menmä naimisiin jos ajatus siitä ahdistaa ja mietit eroa. Avoimeen suhteeseen juuri ennen häitä, miten tämän nyt sanoisi... haluat muita ja samalla järkkäät häitä. Olet sekaisin! Nyt siirrät sen himoitsevasi toisen miehen pois elämästäsi ja annat omalle miehellesi aikasi ja ajatukset, ehkä saatte vielä suhteenne toimimaan. Menkää terapiaan. Jos ei muutu parempaan niin sitten suosittelen eroa.
Vierailija kirjoitti:
Jätä se luuska tai lapset.
Lapsia en miehelle jättäisi, ei hän kykenisi heistä huolehtimaan. On sen myöntänyt itsekkin.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et tietenkään mene naimisiin. Oletko sekaisin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä se luuska tai lapset.
Lapsia en miehelle jättäisi, ei hän kykenisi heistä huolehtimaan. On sen myöntänyt itsekkin.
-Ap
Jätä edes joku. Vaikka kaverisi tai työsi.
Kokeilappa sä jättää tää palsta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et tietenkään mene naimisiin. Oletko sekaisin?
Olen, en kai mä muuten täältä neuvoa kysyisi?
-Ap
Tähän on helppo vastata, kun esittää itselleen yhden kysymyksen...haluatko elää tuollaista elämää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosi sekavalle kuulostaa... Oma mies on vastemielinen, toinen mies on kiinnostavampi ja häät tulossa? Mitä vittua?
Tee tälle touhulle stop! Ja mieti mitä aidosti haluat... Kohta oot kusessa, jos jatkat tätä draamaa
Vierailija kirjoitti:
Tähän on helppo vastata, kun esittää itselleen yhden kysymyksen...haluatko elää tuollaista elämää?
En. Haluan tuntea olevani rakastettu ja haluttu ja haluan rakastaa ja haluta puolisoani. Joskus näin oli ja se on se miksi vielä haluaisin taistella. Onko mahdollista saada kipinää enää syttymään jos se on kertaalleen sammunut? Tai onko lapsia mahdotonta kasvattaa kämppismeiningillä?
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosi sekavalle kuulostaa... Oma mies on vastemielinen, toinen mies on kiinnostavampi ja häät tulossa? Mitä vittua?
Tee tälle touhulle stop! Ja mieti mitä aidosti haluat... Kohta oot kusessa, jos jatkat tätä draamaa
Olen ihan hukassa siitä mitä oikeasti haluan. Nyt jos jätän omat tarpeeni taas huomiotta ja menemme naimisiin niin jossain vaiheessa huomaan olevani todellakin kusessa. Pahinta tässä on se, että mies aidosti minua rakastaa! Kumpa vain itse löytäisin sen tunteen taas.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän on helppo vastata, kun esittää itselleen yhden kysymyksen...haluatko elää tuollaista elämää?
En. Haluan tuntea olevani rakastettu ja haluttu ja haluan rakastaa ja haluta puolisoani. Joskus näin oli ja se on se miksi vielä haluaisin taistella. Onko mahdollista saada kipinää enää syttymään jos se on kertaalleen sammunut? Tai onko lapsia mahdotonta kasvattaa kämppismeiningillä?
-Ap
Tällä hetkellä asiat muutoin ok, mutta et itse jaksa syttyä puolisostasi, kurjaa, mutta ei se vielä sitä tarkoita, etteikö sitä kipinää voi löytyä, mutta sen eteen tosiaan pitää vähän nähdä vaivaa. Parisuhdeterapia ei ollenkaan huono ole, mutta seksuaaliterapeuttikin voisi olla kohdallasi hyvä.
Saako miehesi apua siihen masennukseen? Se olisi oleellinen tieto.
Itseäni ainakin loukkaisi, jos mies olisi minut jättänyt masennukseni vuoksi aikanaan. Kun ei siitä hetkessä parannuta, vaikka miten niin tahtoisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän on helppo vastata, kun esittää itselleen yhden kysymyksen...haluatko elää tuollaista elämää?
En. Haluan tuntea olevani rakastettu ja haluttu ja haluan rakastaa ja haluta puolisoani. Joskus näin oli ja se on se miksi vielä haluaisin taistella. Onko mahdollista saada kipinää enää syttymään jos se on kertaalleen sammunut? Tai onko lapsia mahdotonta kasvattaa kämppismeiningillä?
-Ap
Tällä hetkellä asiat muutoin ok, mutta et itse jaksa syttyä puolisostasi, kurjaa, mutta ei se vielä sitä tarkoita, etteikö sitä kipinää voi löytyä, mutta sen eteen tosiaan pitää vähän nähdä vaivaa. Parisuhdeterapia ei ollenkaan huono ole, mutta seksuaaliterapeuttikin voisi olla kohdallasi hyvä.
Saako miehesi apua siihen masennukseen? Se olisi oleellinen tieto.
Itseäni ainakin loukkaisi, jos mies olisi minut jättänyt masennukseni vuoksi aikanaan. Kun ei siitä hetkessä parannuta, vaikka miten niin tahtoisi.
Mies on nyt 3 vuotta hoitanut masennustaan lääkkein ja terapialla. Suunta on ylöspäin. Silti tuntuu, että on paljon asioita joita ei pysty korjaamaan meidän välillä. Olen katkera monesta asiasta, enkä tiedä miten voisin antaa anteeksi. Ehkä minunkin pitäisi käydä terapiassa?
-Ap
Onko paikalla pikkulapsiaikaan eronneita? Miten se käytännössä onnistuu? Miten erosta saisi mahdollisimman kivuttoman lapsille? Minulla on jonkin verran tukiverkostoa joihin tukeutua eron tullen. Tiedän vain sen jo ennakkoon, että äitini ei eroa hyväksy eikä ymmärrä. Hänen mielestään minulla on niin täydellinen mies. En myöskään haluaisi menettää miehen sisaruksia ja heidän lapsiaan, ovathan he olleet minulle perhettä kohta kuluneen 10v ajan.
-Ao
Ap, tulet katumaan, jos menet naimisiin. Jos eroat ja rakastut, kadut ettet eronnut jo aikaisemmin. Suurin osa, ketkä ovat noin nuorena yhteen menneet, ovat olleet todella tyytyväisiä ja paljon onnellisempia uuteen elämään ja rakkauteen, jonka suhteen jälkeen voi saada. Ei ole mitään järkeä - eikä mitään syytä - yrittää tekohengittää tuota suhdetta eloon. Se on ihan sama miten sitä tekohengität, mutta se ei sinua tule koskaan tyytymättämään.
Elämällä on oikeasti niin paljon enemmän annettavaa. Älä tuhlaa ainoata elämääsi. Mieti miten kadut sitten "kuolinvuoteella" sitä, ettet uskaltanut. Itsekin erosin. Ei ole väliä, onko joskus rankkaa, koska sain elämältäni niin paljon enemmän kuin koskaan uskalsin edes odottaa.
Vierailija kirjoitti:
Onko paikalla pikkulapsiaikaan eronneita? Miten se käytännössä onnistuu? Miten erosta saisi mahdollisimman kivuttoman lapsille? Minulla on jonkin verran tukiverkostoa joihin tukeutua eron tullen. Tiedän vain sen jo ennakkoon, että äitini ei eroa hyväksy eikä ymmärrä. Hänen mielestään minulla on niin täydellinen mies. En myöskään haluaisi menettää miehen sisaruksia ja heidän lapsiaan, ovathan he olleet minulle perhettä kohta kuluneen 10v ajan.
-Ao
Helppohan se sun äidin huudella kun se ei ole hänen elämänsä, mikä tässä uhrataan. Eron voi hoitaa lapsille mahdollisimman kivuttomasti miin, että pysty exän kanssa väleissä, ei hauku eikä pelaa mitään pelejä. Henkilökohtaiset tunteet pitää jättää sivuun, vaikka olisi ollut millaista pettämistä. Olisi myös hyvä, ettei esitellä uusia puolisoita heti.
Onhan se kriisi, mutta ei siihen kukaan kuole. Ihan normaaleja lapsia ja aikuisia heistä tulee. Lisäksi hyvä nähdä, että elämää voi muuttaa, muutkin perhemuodot ovat yhtä hyviä ja arvokkaita (ydinperhe ei onneksi ole enää mikään ideaali. Itse kasvoin ydinperheessä eikö siinä ollut todella mitään hienoa tai parempaa). Elämä on tehty elettäväksi.
Voiko se vastenmielisyys johtua vain siitä, että sulla on nyt uusi kiinnostuksen kohde ja vanha ärsyttää? Avoimet ja polyamoriset suhteet voi myös toimia ja niitä toteuttaville on kaikenlaisia facebook-ryhmiä jne. Mutta jos päähän ei mahdu ihastumisvaiheessa kuin yksi ihminen, niin se kannattaa tiedostaa.
Ei millään pahalla ap, mutta elämä on välillä tuollaista. Et edes halua rakastaa omaa miestäsi vaan keksit nyt joo itsellesi tekosyyksi hänen masennuksen.
Mene itseesi.
Alue: Aihe vapaa
Tuollainen tilanne ja olette häitä järjestämässä? Ei hyvää päivää...