Lastensuojeluilmoitus tehdään

Juuri niin. En todellakaan ymmärrä, miksi (jotkut) ihmiset ei näe sitä positiivisena asiana yhteiskunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Juuri niin. En todellakaan ymmärrä, miksi (jotkut) ihmiset ei näe sitä positiivisena asiana yhteiskunnassa.

Niin, vähän sama suhtautuminen kuin rikollisilla poliisiin näyttäis jollain olevan. Miksiköhän?

Vierailija kirjoitti:

Juuri niin. En todellakaan ymmärrä, miksi (jotkut) ihmiset ei näe sitä positiivisena asiana yhteiskunnassa.

Ehkä siksi, että turhan ilmoituksen kohteeksi joutuvat näyttävän kokevan turhaan ylimääräistä stressiä asian vuoksi. Kaikki ovat kuulleet tarinoita laittomista huostaanotoista ja se voi pelottaa, että osuuko omalle kohdalle. Lastensuojelussa näyttää olevan myös paljon ongelmia ja epäpäteviä työntekijöitä.

Muutenhan asiassa ei mitään vikaa ole.

Itselläni on erittäin huonoja kokemuksia lastensuojelusta 2000-luvun alusta, kun olin näiden "suojelutoimenpiteiden" kohteena. Asiat menivät vain huonompaan suuntaan lastensuojelun astuttua mukaan kuvioihin enkä minkäänlaista apua saanut, päinvastoin. Tästä syystä itse kammoksuisin asiaa yli kaiken, jos minulla olisi lapsia.

Teidän ajattelutavan perusongelma on läpipääsemätön moralismi. Että kun kaikki on hyvin ja normaalisti, ei ole mitään pelättävää. Mutta kun näin harvemmin on - jotain on aina epänormaalisti ja epähyvin.

Mietitäänpä, moniko täällä syö lääkkeitä masennukseen, ahdistukseen tai uupumukseen, tai monellako on liitto karilla tai hyvin liki sitä, huolta ja stressiä omista vanhemmista, lemmikistä, työstä, työttömyydestä, muuten vain rahasta - moniko täällä kokee olevansa täysin turvassa, noin siis ihan asiaperusteillakaan?

Jos lapsella on ongelmia, pelkokerroin moninkertaistuu välittömästi. Aika monen lapsella on - takana riitaisia eroja, uusperheongelmia, vaikeuksia koulussa, kasvatusongelmia, yksinäisyyttä, sairautta.

Nyt vielä kun huoliperusteisen lastensuojelun tueksi on värvätty kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot lääkäreitä ja terapeutteja myöten ja vielä kovin painostamalla, avun hakemista mietitään monta kertaa.

Alemmassa sosiaaliluokassa on lisäksi paljon kokemusta siitä, että porvarillisen hyväätarkoittavan puuttumisen takana piilee kaikenlaista vallankäyttöä, jota ei kohtuullista minkäänlainen inhimillinen myötätunto. Empatiakin vääristyy sääliksi ja väärintulkinnoiksi, samaan aikaan kun tietää, että itse ei osaa puhua oikeaa kieltä vakuuttaakseen tarkkailijat, että kaikki on kunnossa.

Lisätään tähän muut psyykkiset heikkoustekijät, ja mietitään, että vaikka riski olisi pieni, että väkisin tyrkytetty apu pilaa kaiken ja hajottaa perheen ja vie sinulta lapset, niin toteutuessaan se on niin kova pommi, että pientäkin riskiä on hyvin vaikea olla pelkäämättä.

Oikeastaan meistä, jotka mihinkään noista kategorioista putoamme, vaikuttaa olevan niin päin, että ihmisen pitää olla joko yksinkertainen, etuoikeutettu tai nuoruuttaan kokematon, jos ei ollenkaan pelkää. Ei tarvitse olla mitenkään erityisen paranoidi persoona, että katsoo viisaammaksi vastata kaikkiin kyselyihin, että hyvin menee.

Tarkoitus on siis auttaa, mutta samalla systeemi kuormitetaan niin, että asiallista apua on vaikea saada, ja sitä on pelottavaa hakea. Tämä ei voi olla kenenkään etu. Työtä pitäisi voida tehdä niin, että oikeasti tunnettaisiin autettavat senverran hyvin, että aikaa ei jouduttaisi käyttämään paperinpyörittelyyn ja näennäistodellisuuden luomiseen arvailemalla.

En ymmärrä miten joku voi nähdä sen negatiivisena, että hänen lapsestaan tehdään lastensuojeluilmoitus.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miten joku voi nähdä sen negatiivisena, että hänen lapsestaan tehdään lastensuojeluilmoitus.

Mitä tätä palstaa on tullut luettua, niin jos 5 prosenttia on ollut tyytyväisiä lastensuojeluilmoitukseen, niin nekään eivät ole olleet sitä alussa. Miksi pitäisikään olla?

Miksi leuhkit ymmärtämättömyydelläsi? On varmasti parempi, että meillä on olemassa lastensuojelua kuin että ei olisi, mutta lähtökohtaisesti yksittäisen perheen on silti varmasti hyvin vaikea ajatella asiaa positiivisena. Kyllä sitten pitäisi olla jo harras usko valtion pelastavaan voimaan.

Lastensuojeluilmoitus on hyvä asia. Tarkoitus on suojella lasta niin että ei tule uusia Vilja-Eerikan kaltaisia tapauksia. Kaikista äideistä ja isistä ei ole vanhemmiksi viinankäytön, narkomanian, mielisairauden yms. syiden vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Teidän ajattelutavan perusongelma on läpipääsemätön moralismi. Että kun kaikki on hyvin ja normaalisti, ei ole mitään pelättävää. Mutta kun näin harvemmin on - jotain on aina epänormaalisti ja epähyvin.

Mietitäänpä, moniko täällä syö lääkkeitä masennukseen, ahdistukseen tai uupumukseen, tai monellako on liitto karilla tai hyvin liki sitä, huolta ja stressiä omista vanhemmista, lemmikistä, työstä, työttömyydestä, muuten vain rahasta - moniko täällä kokee olevansa täysin turvassa, noin siis ihan asiaperusteillakaan?

Jos lapsella on ongelmia, pelkokerroin moninkertaistuu välittömästi. Aika monen lapsella on - takana riitaisia eroja, uusperheongelmia, vaikeuksia koulussa, kasvatusongelmia, yksinäisyyttä, sairautta.

Nyt vielä kun huoliperusteisen lastensuojelun tueksi on värvätty kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot lääkäreitä ja terapeutteja myöten ja vielä kovin painostamalla, avun hakemista mietitään monta kertaa.

Alemmassa sosiaaliluokassa on lisäksi paljon kokemusta siitä, että porvarillisen hyväätarkoittavan puuttumisen takana piilee kaikenlaista vallankäyttöä, jota ei kohtuullista minkäänlainen inhimillinen myötätunto. Empatiakin vääristyy sääliksi ja väärintulkinnoiksi, samaan aikaan kun tietää, että itse ei osaa puhua oikeaa kieltä vakuuttaakseen tarkkailijat, että kaikki on kunnossa.

Lisätään tähän muut psyykkiset heikkoustekijät, ja mietitään, että vaikka riski olisi pieni, että väkisin tyrkytetty apu pilaa kaiken ja hajottaa perheen ja vie sinulta lapset, niin toteutuessaan se on niin kova pommi, että pientäkin riskiä on hyvin vaikea olla pelkäämättä.

Oikeastaan meistä, jotka mihinkään noista kategorioista putoamme, vaikuttaa olevan niin päin, että ihmisen pitää olla joko yksinkertainen, etuoikeutettu tai nuoruuttaan kokematon, jos ei ollenkaan pelkää. Ei tarvitse olla mitenkään erityisen paranoidi persoona, että katsoo viisaammaksi vastata kaikkiin kyselyihin, että hyvin menee.

Tarkoitus on siis auttaa, mutta samalla systeemi kuormitetaan niin, että asiallista apua on vaikea saada, ja sitä on pelottavaa hakea. Tämä ei voi olla kenenkään etu. Työtä pitäisi voida tehdä niin, että oikeasti tunnettaisiin autettavat senverran hyvin, että aikaa ei jouduttaisi käyttämään paperinpyörittelyyn ja näennäistodellisuuden luomiseen arvailemalla.

En ole omassa tuttavapiirissäni törmännyt yhteenkään perheeseen, omani mukaanlukien, joka pelkäisi jotain lasua! Ei olla kovin nuoria, emmekä yksinkertaisia ja lapsiakin eri ikäisiä. Täysin absurdia. Onko tuo siis alempien sosiaaliluokkien "ongelma"? Vai mitä tarkoitat etuoikeutetulla?

Kyllä te ihme piireissä pyöritte, jos jotain lasua on ihan normaalia "pelätä", niin kuin tuo yksi runoilija tuossa väittää.

Vierailija kirjoitti:

Teidän ajattelutavan perusongelma on läpipääsemätön moralismi. Että kun kaikki on hyvin ja normaalisti, ei ole mitään pelättävää. Mutta kun näin harvemmin on - jotain on aina epänormaalisti ja epähyvin.

Mietitäänpä, moniko täällä syö lääkkeitä masennukseen, ahdistukseen tai uupumukseen, tai monellako on liitto karilla tai hyvin liki sitä, huolta ja stressiä omista vanhemmista, lemmikistä, työstä, työttömyydestä, muuten vain rahasta - moniko täällä kokee olevansa täysin turvassa, noin siis ihan asiaperusteillakaan?

Jos lapsella on ongelmia, pelkokerroin moninkertaistuu välittömästi. Aika monen lapsella on - takana riitaisia eroja, uusperheongelmia, vaikeuksia koulussa, kasvatusongelmia, yksinäisyyttä, sairautta.

Nyt vielä kun huoliperusteisen lastensuojelun tueksi on värvätty kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot lääkäreitä ja terapeutteja myöten ja vielä kovin painostamalla, avun hakemista mietitään monta kertaa.

Alemmassa sosiaaliluokassa on lisäksi paljon kokemusta siitä, että porvarillisen hyväätarkoittavan puuttumisen takana piilee kaikenlaista vallankäyttöä, jota ei kohtuullista minkäänlainen inhimillinen myötätunto. Empatiakin vääristyy sääliksi ja väärintulkinnoiksi, samaan aikaan kun tietää, että itse ei osaa puhua oikeaa kieltä vakuuttaakseen tarkkailijat, että kaikki on kunnossa.

Lisätään tähän muut psyykkiset heikkoustekijät, ja mietitään, että vaikka riski olisi pieni, että väkisin tyrkytetty apu pilaa kaiken ja hajottaa perheen ja vie sinulta lapset, niin toteutuessaan se on niin kova pommi, että pientäkin riskiä on hyvin vaikea olla pelkäämättä.

Oikeastaan meistä, jotka mihinkään noista kategorioista putoamme, vaikuttaa olevan niin päin, että ihmisen pitää olla joko yksinkertainen, etuoikeutettu tai nuoruuttaan kokematon, jos ei ollenkaan pelkää. Ei tarvitse olla mitenkään erityisen paranoidi persoona, että katsoo viisaammaksi vastata kaikkiin kyselyihin, että hyvin menee.

Tarkoitus on siis auttaa, mutta samalla systeemi kuormitetaan niin, että asiallista apua on vaikea saada, ja sitä on pelottavaa hakea. Tämä ei voi olla kenenkään etu. Työtä pitäisi voida tehdä niin, että oikeasti tunnettaisiin autettavat senverran hyvin, että aikaa ei jouduttaisi käyttämään paperinpyörittelyyn ja näennäistodellisuuden luomiseen arvailemalla.

Tämä oli erittäin hyvä kirjoitus. Kiitos siitä! Se kyllä omituisinta, jos sossussa työskentelevä ei tajua, miksi ihmiset ei innosta hihku lasun takia. Jokaisen elämästä löytyy korjattavaa ja aina on mahdollista että joutuu mielivallan alle, jos he niin päättävät. Kun ei ole mitään standardeja millainen on tarpeeksi hyvä perhe, niin on ihan normaalia vähän pelätä, että syystä tai toisesta tulee ongelmia heidän kanssaan. Luulisi että heidän ammatissaan olisi sen verran ymmärrystä ettei tarvitsisi tätäkään rautalangasta vääntää. Puuttuu varmaan se kuuluisa empatiataito kun päästään päsmäröidään toisten tontille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teidän ajattelutavan perusongelma on läpipääsemätön moralismi. Että kun kaikki on hyvin ja normaalisti, ei ole mitään pelättävää. Mutta kun näin harvemmin on - jotain on aina epänormaalisti ja epähyvin.

Mietitäänpä, moniko täällä syö lääkkeitä masennukseen, ahdistukseen tai uupumukseen, tai monellako on liitto karilla tai hyvin liki sitä, huolta ja stressiä omista vanhemmista, lemmikistä, työstä, työttömyydestä, muuten vain rahasta - moniko täällä kokee olevansa täysin turvassa, noin siis ihan asiaperusteillakaan?

Jos lapsella on ongelmia, pelkokerroin moninkertaistuu välittömästi. Aika monen lapsella on - takana riitaisia eroja, uusperheongelmia, vaikeuksia koulussa, kasvatusongelmia, yksinäisyyttä, sairautta.

Nyt vielä kun huoliperusteisen lastensuojelun tueksi on värvätty kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot lääkäreitä ja terapeutteja myöten ja vielä kovin painostamalla, avun hakemista mietitään monta kertaa.

Alemmassa sosiaaliluokassa on lisäksi paljon kokemusta siitä, että porvarillisen hyväätarkoittavan puuttumisen takana piilee kaikenlaista vallankäyttöä, jota ei kohtuullista minkäänlainen inhimillinen myötätunto. Empatiakin vääristyy sääliksi ja väärintulkinnoiksi, samaan aikaan kun tietää, että itse ei osaa puhua oikeaa kieltä vakuuttaakseen tarkkailijat, että kaikki on kunnossa.

Lisätään tähän muut psyykkiset heikkoustekijät, ja mietitään, että vaikka riski olisi pieni, että väkisin tyrkytetty apu pilaa kaiken ja hajottaa perheen ja vie sinulta lapset, niin toteutuessaan se on niin kova pommi, että pientäkin riskiä on hyvin vaikea olla pelkäämättä.

Oikeastaan meistä, jotka mihinkään noista kategorioista putoamme, vaikuttaa olevan niin päin, että ihmisen pitää olla joko yksinkertainen, etuoikeutettu tai nuoruuttaan kokematon, jos ei ollenkaan pelkää. Ei tarvitse olla mitenkään erityisen paranoidi persoona, että katsoo viisaammaksi vastata kaikkiin kyselyihin, että hyvin menee.

Tarkoitus on siis auttaa, mutta samalla systeemi kuormitetaan niin, että asiallista apua on vaikea saada, ja sitä on pelottavaa hakea. Tämä ei voi olla kenenkään etu. Työtä pitäisi voida tehdä niin, että oikeasti tunnettaisiin autettavat senverran hyvin, että aikaa ei jouduttaisi käyttämään paperinpyörittelyyn ja näennäistodellisuuden luomiseen arvailemalla.

En ole omassa tuttavapiirissäni törmännyt yhteenkään perheeseen, omani mukaanlukien, joka pelkäisi jotain lasua! Ei olla kovin nuoria, emmekä yksinkertaisia ja lapsiakin eri ikäisiä. Täysin absurdia. Onko tuo siis alempien sosiaaliluokkien "ongelma"? Vai mitä tarkoitat etuoikeutetulla?

Sun täytyy olla jotenkin vajaa, jos et tuosta ymmärrä miksi moni pelkää lasua. Eiköhän niissä ylemmissäkin sosiaaliluokissa ole ongelmia, kuten vaikeita eroja, kouluongelmia, sairauksia, päihteiden käyttöä jne. On normaalia pelätä että joutuu eroon lapsistaan jonkun mielivaltaisen sossun takia. Täydellistä perhettä ei ole, ei edes niillä sossuilla itsellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teidän ajattelutavan perusongelma on läpipääsemätön moralismi. Että kun kaikki on hyvin ja normaalisti, ei ole mitään pelättävää. Mutta kun näin harvemmin on - jotain on aina epänormaalisti ja epähyvin.

Mietitäänpä, moniko täällä syö lääkkeitä masennukseen, ahdistukseen tai uupumukseen, tai monellako on liitto karilla tai hyvin liki sitä, huolta ja stressiä omista vanhemmista, lemmikistä, työstä, työttömyydestä, muuten vain rahasta - moniko täällä kokee olevansa täysin turvassa, noin siis ihan asiaperusteillakaan?

Jos lapsella on ongelmia, pelkokerroin moninkertaistuu välittömästi. Aika monen lapsella on - takana riitaisia eroja, uusperheongelmia, vaikeuksia koulussa, kasvatusongelmia, yksinäisyyttä, sairautta.

Nyt vielä kun huoliperusteisen lastensuojelun tueksi on värvätty kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot lääkäreitä ja terapeutteja myöten ja vielä kovin painostamalla, avun hakemista mietitään monta kertaa.

Alemmassa sosiaaliluokassa on lisäksi paljon kokemusta siitä, että porvarillisen hyväätarkoittavan puuttumisen takana piilee kaikenlaista vallankäyttöä, jota ei kohtuullista minkäänlainen inhimillinen myötätunto. Empatiakin vääristyy sääliksi ja väärintulkinnoiksi, samaan aikaan kun tietää, että itse ei osaa puhua oikeaa kieltä vakuuttaakseen tarkkailijat, että kaikki on kunnossa.

Lisätään tähän muut psyykkiset heikkoustekijät, ja mietitään, että vaikka riski olisi pieni, että väkisin tyrkytetty apu pilaa kaiken ja hajottaa perheen ja vie sinulta lapset, niin toteutuessaan se on niin kova pommi, että pientäkin riskiä on hyvin vaikea olla pelkäämättä.

Oikeastaan meistä, jotka mihinkään noista kategorioista putoamme, vaikuttaa olevan niin päin, että ihmisen pitää olla joko yksinkertainen, etuoikeutettu tai nuoruuttaan kokematon, jos ei ollenkaan pelkää. Ei tarvitse olla mitenkään erityisen paranoidi persoona, että katsoo viisaammaksi vastata kaikkiin kyselyihin, että hyvin menee.

Tarkoitus on siis auttaa, mutta samalla systeemi kuormitetaan niin, että asiallista apua on vaikea saada, ja sitä on pelottavaa hakea. Tämä ei voi olla kenenkään etu. Työtä pitäisi voida tehdä niin, että oikeasti tunnettaisiin autettavat senverran hyvin, että aikaa ei jouduttaisi käyttämään paperinpyörittelyyn ja näennäistodellisuuden luomiseen arvailemalla.

En ole omassa tuttavapiirissäni törmännyt yhteenkään perheeseen, omani mukaanlukien, joka pelkäisi jotain lasua! Ei olla kovin nuoria, emmekä yksinkertaisia ja lapsiakin eri ikäisiä. Täysin absurdia. Onko tuo siis alempien sosiaaliluokkien "ongelma"? Vai mitä tarkoitat etuoikeutetulla?

Runoilija vastaa itse. Etuoikeutetulla tarkoitan sitä porukkaa, josta itsekin olen alunperin lähtöisin, ja joka ei tiedä mitään omalta ylevältä oksaltaan putoamisesta. Ei tule mieleen pelätä, koska omaa niin paljon sellaisia tunnusmerkkejä, jotka turvaavat kaikelta epäluulolta sekä itsen että mahdolliset tarkkailijat. Status suojelee.

Vilja Eerikan kohtaloksi ei koitunut se, että ilmoituksia tehtäisiin liian vähän. Hänestä niitä tehtiin enemmän kuin tarpeeksi. Se, mihin ne kilpistyivät, oli nimenomaan etuoikeutettujen suojamuuri.

Miksi laitat ongelman sitaatteihin?