Lue keskustelun säännöt.
On kauheaa kun ei pysty elättämään itseään eikä oikein huolehtimaankaan itseään
28.11.2017 |
Olen taistellut erinäisten terveysongelmien kanssa kahdeksan vuotta. On vikaa sekä ruumiissa että ajukopassa, jälkimmäisessä enemmän. On käytynä terapatiat ja kuntoutukset, syön terveellisesti, meditoin ja liikun päivittäin ja josmitä.
Tajusin juuri että loppuelämäni on erittäin todennäköisesti tätä kituuttamista. Ennen olen kai jotenkin toivonut että asiat muuttuisi parempaan päin mutta kun työkyvyttömyyseläkehakemus evättiin toistamiseen ja joudun nostamaan työmarkkinatukea että jollain saisin elää ja mieheni käytännössä elättää minua, loppui toivo. Ennen kuvittelin että ehkä voisin uudelleenkouluttautua johonkin vähemmän stressaavaan ammattiin, että voisin ehkä pystyä edes osa-aikatöitä tekemään.
Nyt tiedän ettei siitä tule mitään. Sekä kroppa että mieli prakaavat pienestäkin ylikuormituksesta niin että olen toimintakyvytön. Elimistöni stressireaktiot ovat kaikesta vitun meditaatiosta huolimatta aivan äärimmäisiä, saatan oksentaa aamulla jos päivällä on liian jännittävä tilanne tiedossa -minulle esim. lääkärikäynti saattaa olla sellainen. Lääkkeitä olen syönyt vaikka kuinka ja niissä kaikissa sivuvaikutukset ovat isommat kuin haitat. Mikään "siedätys" ei auta, kerta kerralta elimistö vain vahvistaa niitä stressireaktioita.
On kauheaa tajuta että olen vasta neljäkymmentä ja minut on tuomittu yhteiskunnan vapaamatkustajaksi. Tunnen olevani pikemminkin kuin lemmikkieläin, en mikään vastuullinen aikuinen. Ei voi olla vastuullinen aikuinen jos ei pysty mihinkään.
Ihan tällaista elämää en suunnitellut itselleni. Kuvittelin että jos tekee kaiken "oikein", on määrätietoinen ja tehokas, kaikki menee putkeen. Ja vitut.
Oli pakko avautua aiheesta edes johonkin kun ahdistus kävi liian suureksi.
Kommentit (5)
ja ps. oman elämän piti mennä toisella tavalla ja ihan sama ahdistus tästä olemassaoloni tarkoituksesta :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rupea kutomaan mattoja. Kivaa puuhaa. Parempaa kuin meditaatio.
Vierailija kirjoitti:
Rupea kutomaan mattoja. Kivaa puuhaa. Parempaa kuin meditaatio.
Mitä minä niillä matoilla tekisin? Äidilläni on nurkat väärällään mummoni kutomia (erittäin hyviä) räsymattoja. Lisää ei tarvita.
Kudon kyllä jonkun verran sukkia koska niitä tarvitaan mutta en pysty kutomaankaan kovin pitkiä aikoja kerrallaan tai kovin usein. Niskani menee siitä niin jumiin ja tulee hirvittävä päänsärky.
Ensimmäiselle kommentoijalle: Olisin ikionnellinen jos saisin työkyvyttömyyseläkkeen. Se että joutuu jatkuvasti hakemaan uudelleen etuuksia joita joko myönnetään tai sitten ei, aiheuttaa aivan kauheaa stressiä. Terveenä ei joutunut ikinä kokemaan stressiä mikä olisi edes etäisesti tuohon verrattavissa.
Pahinta on se että on tosiaan kuin lemmikkieläin ja vieläpä sellainen jolle arvaamaton kohtelu on aiheuttanut opittua avuttomuutta. Tuntuu ettei elämä vaan heittelee eikä itse voi tehdä mitään muuta kuin kyyhöttää kunnes kulloinenkin rajuilma on ohi minkä jälkeen tarkastetaan miten paljon tilanne on taas huonontunut... On kamalaa kun ei voi tuntea olevansa aktiivinen toimija elämässään vaan on täysin olosuhteiden ja omien heittelehtivien energiatasojen armoilla.
Inhoan itseäni, oikein todella. Minä olin tehokas ja kyvykäs ihminen. Nykyään en ole yhtään mitään. Pelkkä ruikuttava hyödytön loinen.
-ap-
Perfektionismiaan voi opetella hillitsemään. Joillakin se vain tapahtuu sitten noin äärimmäistä reittiä. Anteeksi jos kuulostan ivalliselta, olen itse osittain samassa jamassa. Mutta omat uskomuksethan tuossa sen stressin tuottavat.
Kuule ap, mitä hittoa sinä siellä terapiassa oikein puuhastelit, jos et lainkaan hahmota, miten täynnä vihaa olet itseäsi kohtaan? Ja mikä oikeuttaa sinut sellaiseen?
Ajatteles, mitä ajattelisit ihmisestä, joka lukittaisiin toisen tyypin kanssa koppiin koko iäksi. Kannattaisiko sen yrittää tulla sen toisen kanssa toimeen, vai olisiko se kuitenkin parempi vihata ja halveksia sitä toista aamusta iltaan ja vielä yötkin läpeensä?
Lopeta tuo sisäinen jakautuminen, ja usko nyt kerrankin suosiolla, että sitä päätään ei kannata paukuttaa seinään. Se ei auta mitään, eikä se lopultakaan tuo sitä turvallisuudentunnetta, jota olet paitsi.
Lue Karen Horneyn Neurosis and human growth, jos et muuten usko. Helpotti omaa oloani aika tavalla.
Kuule, sama täällä jos yhtään lohduttaa. Jo aamukolmelta heräsin suunnattoman ahdistuksen vallassa ja stressitaso on tällä hetkellä ylintä tasoa :( ! Itsekin työkyvyttömyyseläkkeellä eikä voi koskaan odottaa esim. rahatilanteen paranemista kun tulot on ne pienet mitä ne kuussa on. Miksi piti syntyä A-stressityypin ihmiseksi ja stressaan nyt kaikesta ja hermot on kiristynyt äärimmilleen kun joka asia vaikka miten yritti toimia oikein ja tehdä hyvin kääntyy itseäni vastaan ja joka asia tuo vaan stressiä vaikka miten asioita kääntelisi. Verenpaineet on tuhannessa lääkkeestä huolimatta ja kroppa remppaa jne. *Voimahali* sinulle ja auttaisin antamalla vinkkejä jos voisin, mutta ei ole ainukaistakaan :( Päivä kerrallaan yrittää jotenkin sinnitellä eteenpäin.