Voiko mikään olla kamalampaa kuin se, että puoliso sairastuu henkisesti ja häipyy pitkän liiton jälkeen?

Entäs jos sairastut itse ja puoliso jättää?

No ehkä se että itse joutuu jättämään kun ei kestä enää, vaikka on luvannut myötä- ja vastoinkäymisissä, eikä millään haluaisi sairaudessa toista hylätä...

Meillä miehelle kävi noin. Alkoi 40 iässä sekoilla monella tapaa, olla epätasapainoinen. Tuhlausta, pettämistä, huorissa käyntiä, välillä töiden tekemistä öisinkin kotona jne. Ajattelin että neljänkympin kriisi. Pettämisistä suutuin tosissaan ja meinasin jo niiden takia jättää, mutta sitten miehen sekoilu menikin pahemmaksi, hänelle tuli täysi maniajakso johon lopussa liittyi myös vainoharhaisia piirteitä. Sairaalareissu tuli kun mies uskoi mm. olevansa kuolematon jumalolento ja osaavansa lentää. Samaan aikaan pelkäsi häntä vainoavia henkivaltojen joukkoa.

'

Oli helpotus että saatiin diagnoosit (bipolaarihäiriö, paranoidisilla piirteillä) ja lääkkeet. Mutta ei ne lääkkeet auttaneet oikein mitään, mielialat vaihteli silti  muutaman päivän jaksoilla rajusti. Lisäksi mies jossainv aiheessa maniassa heitti koko lääkkeet menemään. Oli hyvä olo, hän oli täysin parantunut ja koko diagnoosi oli huijausta, yritys kahlita hänen hurja luovuutensa ja älynsä että hänet saadaan latistettua tasapäiseksi keskinkertaisuuksien kanssa! 

No, muutaman vuoden katselin sekoilua mutta minä aloin olla itse tosi rikki jatkuvista pettämisistä, juopottelukausista, maniakausista, itsemurhaa hautovista masennuskausista, siitä etten voi tietää täytyykö miestä tänään lohduttaa, toppuutella, vai yrittää kestää esim. maanikon aggressiivista ärtymystä. Vai vakuuttaa että en ole "noita" tai että mossad ei jahtaa häntä. Pakko oli lähteä tai olisin seonnut itse :(

Oma äitini sairastui vakavasti mielenterveydellisesti kun olin pieni. Samankaltaista kuin tuolla edellisellä: harhoja, paranoidia ajattelua - paitsi että meillä poliisit ja Viron venäläismafia sekä kaikki naapurit olivat niitä pahiksia, jotka "kaasusumuttivat" meidän kotiamme, asensivat kuuntelulaitteita ja kaikkea sellaista. Pariin otteeseen muutettiin, muutaman kuukauden ajan kaikki oli OK, mutta sitten harhat alkoivat taas. Naapurit olivat kaikki vihollisia, "poliisin kyttiä". 

Oli todella raskasta elää kotona ala-yläasteikäisenä, kun ei koskaan voinut kutsua kavereita kotiin siinä pelossa, että äidillä oli ns. huono päivä ja puhui omiaan (kertoi harhojaan).  Kerran, kun olin kuudennella luokalla, äiti jouduttiin hakemaan keskellä yötä Tammiharjuun pakkohoitoon pariksi kuukaudeksi. Oli ulkona pihalla huutelemassa ja naapurit soittivat ambulanssin paikalle. Keksin sitten koulussa hätävalheen, että äiti oli saanut jonkin fyysisen sairaskohtauksen.

(Bipolaarinen tai maanis-depressiivinen äiti ei ole koskaan ollut, eli jotain tasaisuutta sentään.)

Äidillä ei ole sairaudentunnetta, eli jos ei ole ketään valvomassa, että Peratsin ja muut antipsykoottiset lääkkeet otetaan, hän ei ota niitä. Kun vihdoin erosi isästä (isä ei olisi halunnut erota) ja minä muutin omilleni, niin pärjäsi pari vuotta yksin - ja sitten lakkasi ottamasta lääkkeitä. Vasta, kun yritti itsemurhaa ja alkoi pistää vuokra-asuntoa palasiksi etsiessään "kaasusumuttimia" kaupungin sosiaalitoimi totesi, että äiti ei pärjää yksin ja otti hoitoon koko tämän loppuelämäksi.

Äiti asuu nykyään hoitokodissa (oma huone, kylppäri, pieni keittiö) ja saa antipsykoottiset lääkkeet pistoksina.

Monesti olen miettinyt, että lapsuuteni ja nuoruuteni olisi ollut niin paljon helpompaa ja vähemmän ahdistavaa, jos vanhempani olisivat eronneet ja olisin saanut jäädä isälle. Kumpikaan vanhemmistani ei käyttänyt päihteitä (äiti oli absolutisti, luojan kiitos sentään koska viina siitä karmeudesta olisikin puuttunut), mutta olen tunnistanut joitakin juttuja itsestäni kun olen lukenut alkoholistien lasten kertomuksia. Peittely, kulissien ylläpitäminen, pyrkimys siihen, että arki olisi edes jotenkin normaalia.