Tapasin tuttuja 25 vuoden takaa. Järkytyin.

Vuosi 1992. Olin nuori aikuinen, ja tutustuin erääseen tyttöön, joka oli tyylikäs, hyvännäköinen ja haluttava. Suhteemme tiivistyi. Herrasmiehenä etenin kuitenkin hitaasti, enkä tajunnut, että olisi pitänyt olla riuskempi otteissani. Siis panomies eikä herrasmies.

Niinpä eräs kaverini ehti ensin; hän alkoi omalla tahollaan tutustua tuohon samaan tyttöön ja päätyikin hänen poikaystäväkseen. Nopeat syövät hitaat. Mitäs hidastelin. No, nämä kaksi sitten seurustelivat vähän aikaa ja erosivat.

Muutin toiselle paikkakunnalle, enkä nähnyt kumpaakaan 25 vuoteen. Äskettäin muutin takaisin, ja kuinka ollakaan... Törmäsin kumpaankin kuukauden sisällä.

Hyvännäköinen beibe oli muuttunut 50-vuotiaaksi harmaahiirulaiseksi. Poissa oli blondi kiharapehko, poissa meikit, poissa huulipuna, poissa trendivaatteet. Oli lihonutkin. Tilalla oli elämän murjoma keski-ikäinen nainen, joka eli öykkäröivän sikamiehen emäntänä. Ja joka katsoi minun silmiini kuin kaukaiseen luvattuun maahan.

Tapasin myös sattumalta sen kaverin, joka aikoinaan pokasi tuon tytön. Muistan, kuinka hän aikoinaan oli treenattu urheilijanuorukainen, jolla oli komea vartalo. Kasvot olivat miehekkään kulmikkaat ja tyyppi oli rempseä ja ulospäinsuuntautunut.

Nyt hän oli lihava plösönaama, joka hoippui ulos paikallisesta kapakasta räkä poskella ja kun tunnisti minut, alkoi itkeä sitä kuinka elämä on rankaissut; ensin meni viinan takia tyttöystävä ja sitten työpaikka, eikä naistakaan enää saa kuin Tallinnasta. Osin, tosin. Rahalla. Lopulta meni terveyskin, ja on nyt varhaiseläkkeellä. Okei.

Tänään astelin peilin eteen ja totesin, että olenpa minä ruma. Suorastaan jopa rujo. Iljettää katsoa itseäni peilistä. Ei sieltä näy sitä 1990-luvun alun salskeaa nuorta aikuista. Sieltä näkyy 2010-luvun vanha rupinen kurppa. Saastainen eläin. Tarinan opetus: KAIKKI ME VANHENEMME. Ei minulla muuta.