Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Suhde muuttui kaveruudeksi - avioero edessä - outo tilanne
Ei voi käsittää
22.11.2017 |
Mies ilmoitti, että ei enää tunne minua kohtaan muuta kuin kaveruutta. Olemme olleet yhdessä liki parikymmentä vuotta, ja meillä on mennyt muutoin todella hyvin, arki sujuu ja hellyyttä oli tähän saakka paljon eli kosketeltiin ja halailtiin ja pussailtiin pitkin päivää. Riidelty ei olla käytännössä koskaan. Mies on tosin ollut suhteen alusta saakka kitsas seksin suhteen, kun taas minä halusin enemmän, mutta olen tyytynyt osaani ja käyttänyt ns. oman käden oikeutta aina yksin ollessani.
Toista naista ei ole (kyllä, olen varma), mutta mies omien sanojensa mukaan haaveilee uudesta suhteesta ja on kenties ihastunutkin jo toiseen. Sanoo, että rakasti minua kymmenen vuotta, kunnes suhteesta tuli arkinen.
Toki olen itsekin huomannut asian, mutta tilanne hämmästyttää minua silti, sillä kaikki suhteethan aikaa myöten muuttuvat arkisemmiksi. En ole vihainen, olen vain syvästi surullinen (nytkin kyyneleet valuu) ja hukassa, sillä tuntuu, että menetän sielunkumppanini, jonka kanssa on ollut niin paljon yhteistä monella tasolla. Mies haluaa pysyä kaverina edelleen, mutta erota silti, vaikka olisin ollut valmis antamaan hänelle mahdollisuuden seikkailla, koska hänellä ei ollut mitään kokemusta muista suhteista ennen naimisiinmenoa (hän oli neitsyt, minä en).
Mies on siis selvästi ottanut nyt etäisyyttä minuun, mutta tarttuu herkästi kädestä ja pussaa vieläkin ajatuksissaan, eli vanhat tavat puskevat edelleen esiin, vaikka eropaperit pitäisi tehdä vuodenvaihteen jälkeen.
Mistä tässä mahtaa nyt olla kyse? Onko "arkisuus" vain pelkkä tekosyy, voiko taustalla olla jotain muuta? Miksi hän haluaa pitää minuun jatkossa edelleen yhteyttä? Kannattaisiko välit katkaista erossa kokonaan, kun kerta eroamaan ruvetaan? Olenko liian kiltti/naiivi? Sekä miehen vanhemmat että omat vanhempani erosivat aikoinaan todella dramaattisesti, mutta meillä tilanne on vähintäänkin kummallinen.
Apua...!
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja kirjoitti:
Siinä mielessä väärä palsta, että lapsia ei ole. En uskalla edes kuvitella, millainen tilanne voisi nyt olla, jos lapsia olisi hankittu. Lapsettomuus oli yhteinen päätös aikoinaan, ja järjestin itselleni sterilisaation avioliiton alussa, koska muut ehkäisykeinot eivät oikein toimineet.
Mies ei kuulemma halua toimia kuin isänsä, joka jätti hänen äitinsä velkahelvettiin ja häipyi maasta, eli siinä lienee yksi syy, miksi hän pyrkii käyttäytymään sivistyneesti eikä eroomme liity mitään rahariitoja.
En vain tiedä, pitäisikö minun estää hänen hellyydenosoituksensa jatkossa, kun sydän kuitenkin itkee verta joka kerta, kun hän tarttuu kädestä esimerkiksi kaupungilla kävellessä.
Kiitos kuitenkin kaikille kannustuksesta ja ajatuksia herättävistä kommenteista.
Huh huh, jos tää ei ole provo. Kuulostaa tosi sitoutuneelta tuo suhteenne kuitenkin.
Sepä tästä tilanteesta niin oudon tekeekin. Vaikea käsittää, mitä oikein tapahtuu, olen ollut tässä jo pari viikkoa ihan hukassa asian kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä olen kaikki tai ei mitään tyyppi. Mies halusi pitää yhteisen omaisuuden ja luoda muita henkilökohtaisia suhteita. Minä sanoin, että elämä on lyhyt, minä haluan rakkauden. Joku viisi vuotta meni ja löysin elämäni miehen. Exään en halunnut pitää yhteyttä, miten muuten olisin päässyt eroon 15 vuoden teininä alkaneesta suhteesta. Ratkaisut olivat oikeat.
Myönnänpä minäkin, että minusta ei tuollaisessa tilanteessa olisi enää ystäväksi. Rikkoisin vain itseni, enkä pääsisi todennäköisesti koskaan aidosti eteenpäin elätellessäni toiveita vanhasta, vaikkakin sitten alitajuntaisesti. Jos eroan, eroan kokonaan. Ei minua puoliksi pidetä.
Tietenkään minun periaatteeni ei tarvitse olla ap:n periaatteita. Epäilen kuitenkin, onnistuisiko kaveruus molempia tyydyttävällä tavalla, jos suhde kaatuu tällä tavoin, liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen lähinnä ilmoitusluontoisena asiana ilman aktiivista yritystäkään muuttaa suuntaa. Siinä mielessä pidän miehen ratkaisua epäreiluna, ja toivetta ystävyyden säilymisestä kaikesta huolimatta jopa kohtuuttomana siihen nähden, millä tavalla ap:lta on vedetty matto jalkojen alta. Voimia, ap.
Vierailija kirjoitti:
Myönnänpä minäkin, että minusta ei tuollaisessa tilanteessa olisi enää ystäväksi. Rikkoisin vain itseni, enkä pääsisi todennäköisesti koskaan aidosti eteenpäin elätellessäni toiveita vanhasta, vaikkakin sitten alitajuntaisesti. Jos eroan, eroan kokonaan. Ei minua puoliksi pidetä.
Tietenkään minun periaatteeni ei tarvitse olla ap:n periaatteita. Epäilen kuitenkin, onnistuisiko kaveruus molempia tyydyttävällä tavalla, jos suhde kaatuu tällä tavoin, liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen lähinnä ilmoitusluontoisena asiana ilman aktiivista yritystäkään muuttaa suuntaa. Siinä mielessä pidän miehen ratkaisua epäreiluna, ja toivetta ystävyyden säilymisestä kaikesta huolimatta jopa kohtuuttomana siihen nähden, millä tavalla ap:lta on vedetty matto jalkojen alta. Voimia, ap.
Kiitos tästä, samanlaisia ajatuksia olen pyöritellyt päässäni itsekin. Ja totesinkin jo aiemmin tässä ketjussa, ettei tilanne tunnu millään tasolla reilulta, mutta harvoinhan se elämä reilua onkaan. Etenkin kun vielä pari vuotta sitten mies totesi vanhan pariskunnan nähdessään, että noin mekin sitten kävellään käsi kädessä kahdeksankymppisinä. Minusta sellainen on julmaa, vaikka toisaalta ymmärrän, että tunteet voivat muuttua nopeastikin.
Olen yrittänyt olla asian suhteen analyyttinen ja järkevä, mutta hetkittäin tuntuu, että maailma kaatuu päälle eikä millään ole enää mitään väliä, niin kliseistä kuin se onkin. Jotenkin en vain missään vaiheessa uskonut, että näin voi oikeasti tapahtua, eli kaipa minä sitten olin ja olen pohjimmiltani naiivi, vaikka olenkin nähnyt ja kokenut elämässä kaikenlaista rankkaa ja ikävää lapsuudesta saakka ja alitajuisesti siis tiesin, ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarma...
Onko kaikki kortit jo käännetty? Löytyisikö kipinä vielä avioliittoleiriltä, parisuhdeterapiasta?
Itse en pystynyt edes ystävyyteen eron jälkeen. Nyt yli 10 vuoden kuluttua erosta olen vaihtanut kaksi sähköpostiviestiä hyvässä hengessä exäni kanssa.
Onnea teille jotka olette pystyneet ystävyyteen eron jälkeen.
Alue: Aihe vapaa
Minulla siitä jännä, että tuo kokemus poisti kaiken tuskan pelon. Mulla oli 3 eroa pidemmistä suhteista (ei avioliittoja) ennen jo, ja tuo viimeinen jotenkin kovetti niin että alkuitkujen jälkeen lähinnä ajattelin, että no joo, eroista olen selvinnyt ennenkin ja selviän tästäkin, ja elämä jatkuu. Olen elänyt ennen sitä miestä ja tulen elämään jatkossakin.
Mutta silti vaikken pelkää enää menetyksiä, en vaan pysty kiinnostumaan kenestäkään. Minulle jotenkin tuo mies oli se elämäni kumppani ja kun häntä en lopullisesti parisuhdemielessä saanut, ei minulla syty minkäänlaista kiinnostusta kenenkään mieheen. Eikä se ole edes surullinen asia koska olen oppinut viihtymään erittäin hyvin yksin.