Kolmekymppisten ikuinen nuoruus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä tällaisia kolmekymppisiä on? Omassa tuttavapiirissä lähes kaikilla on tuon ikäisenä puoliso, työ ja perhe. Paitsi jollain elämäntapatyöttömillä. 

Ainakin täällä Helsingissä akateemisesti koulutetuissa piireissä. Olen itse 33v. ja ystäväpiiristäni esimerkiksi ainoa naimisissaoleva ja perheestä haaveileva (yritämme lasta parhaillaan). Jotkut ystävistäni ovat parisuhteessa, mutta elävät silti elämää, jossa vapaus ja riippumattomuus kaikesta on kaiken a ja o, ei niinkään sitoutuminen. Monia ystäviäni aikuiselämä velvollisuuksineen myös ahdistaa. Monet myös elävät sinkkuelämää Tindereineen. Monen elämäntapaa leimaa kärsimättömyys, helposti tylsistyminen, kammo velvollisuuksia kohtaan ja alituinen seikkailunjano. En haluaisi kuulostaa tylyltä, mutta kyllä omaan mieleen välillä hiipii ajatus, että tässä nykymaailman menossa on jotakin tosi pielessä, kun yli kolmikymppiset elävät kuin lukioikäiset... Tapansa siis elää kullakin ja pääasiahan on, että ihminen elää elämää, joka tekee onnelliseksi. Perhe-elämä.esim. ei todellakaan ole kaikille ja miksi pitäisikään olla, sitä en tarkoita. Mutta sellainen yleinen tyytymättömyys, vastuunoton vastustaminen ja asenne, että elämän pitäisi olla koko ajan jännitystä ja ilotulitusta... sitä en voi ymmärtää, etenkin jos tuollaiseen asenteeseen yhdistetään vielä muunlaisen elämäntavan dissaaminen tylsänä.

Iloisesti näyttää menevän sekaisin se, että sä oot tyytymätön muiden elämään :D Luuletko, että olisi joku suurikin ongelma pamahtaa paksuksi, alkaa perheelliseksi jos sitä oikeasti haluaa? Surkea on akateeminen ystäväpiirisi, jos ei kolmikymppisenä ole työtä jossa on vastuuta. Eiköhän niillä ole vähän suurempi vastuu kun joku hiekkalaatikkoleikki, jota itse pääset johtamaan seuraavat vuodet.

Elämän pitäisi olla siis lähinnä tylsää, virikkeetöntä ja täynnä painavaa vastuuta, vieläpä sellaista joka ei ole pakollista, jotta olisi aikuinen? Vai kuinka paljon/ vähän jännitystä aikuisen elämässä kuuluu olla? (Jos ei ole lapsia)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä tällaisia kolmekymppisiä on? Omassa tuttavapiirissä lähes kaikilla on tuon ikäisenä puoliso, työ ja perhe. Paitsi jollain elämäntapatyöttömillä. 

Ainakin täällä Helsingissä akateemisesti koulutetuissa piireissä. Olen itse 33v. ja ystäväpiiristäni esimerkiksi ainoa naimisissaoleva ja perheestä haaveileva (yritämme lasta parhaillaan). Jotkut ystävistäni ovat parisuhteessa, mutta elävät silti elämää, jossa vapaus ja riippumattomuus kaikesta on kaiken a ja o, ei niinkään sitoutuminen. Monia ystäviäni aikuiselämä velvollisuuksineen myös ahdistaa. Monet myös elävät sinkkuelämää Tindereineen. Monen elämäntapaa leimaa kärsimättömyys, helposti tylsistyminen, kammo velvollisuuksia kohtaan ja alituinen seikkailunjano. En haluaisi kuulostaa tylyltä, mutta kyllä omaan mieleen välillä hiipii ajatus, että tässä nykymaailman menossa on jotakin tosi pielessä, kun yli kolmikymppiset elävät kuin lukioikäiset... Tapansa siis elää kullakin ja pääasiahan on, että ihminen elää elämää, joka tekee onnelliseksi. Perhe-elämä.esim. ei todellakaan ole kaikille ja miksi pitäisikään olla, sitä en tarkoita. Mutta sellainen yleinen tyytymättömyys, vastuunoton vastustaminen ja asenne, että elämän pitäisi olla koko ajan jännitystä ja ilotulitusta... sitä en voi ymmärtää, etenkin jos tuollaiseen asenteeseen yhdistetään vielä muunlaisen elämäntavan dissaaminen tylsänä.

Olen suurin piirtein saman ikäinen, akateeminen helsinkiläinen ja minullakaan ei ole kovin montaa ystävää, joka olisi lapsentekopuuhissa tai naimisissa. Itse olen avoliitossa kuudetta vuotta ja voi että se jaksaa hiertaa erästäkin tuttuani, kun niin haahuillaan eikä sitouduta. Ollaan kuitenkin asuttu yhdessä 5 vuotta ja ihan sitoutunutta elämää eletään. Toinen "haahuileva" tuttavapariskunta on todella vaativassa työssä ja toisella pitkäaikaissairas vanhempi, josta pidetään huolta. Perjantaisin kyllä käydään baarissa ja matkustellaan sinne tänne. On se kauheeta.

Sun ongelma on se, että luulet tuon oman elämäntapasi olevan se kruunu, johon kaikki päätyy. Matkan pää. Sulle se on niin itsestäänselvä, että et tajua muiden ihmisten kulkeneen jo todennäköisesti vuosia ihan eri matkaa, jossa ei tuollaista päätä ole koskaan olemassa. Konservatiivien suurin ongelma on tuo ylimielisyys omien valintojen jostain oikeellisuudesta, joka on vain täysin omassa päässä oleva harha. Jotenkin se pulppuaa sitten esiin, kun on itse siinä kruunussa kiinni ja katsahtaa ympärilleen: eikö muut olekaan minulle kateellisia? Eikö muut haluakaan samaa, ole halunneet vuosia ja eläneet tylsää, säntillistä elämää kuten itse, jotta saisin tämän, jota kaikki himoitsee? Eikö muut himoinneetkaan sitä?

Sun ongelma ei ole muut ihmiset, vaan se, että ite alat heräämään siihen, että tuo mitä olet aina tavoitellut, ei olekaan se matkan pää. Toivottavasti perheenne pysyy kasassa ja tutustut itseesi joskus paremmin, jotta uskallat vielä kehittää itseäsi sellaiseen suuntaan, johon oikeasti haluat.

Siis mitä? Tämä ensimmäinen kommentoija sanoi mielestäni ihan suoraan, että jokainen eläköön niin, että se tekee onnelliseksi, eikä perhe-elämä ole kaikkia varten. Ja silti jotenkin sait tämän käännettyä niin, että ko. henkilö pitää omaa elämäntyyliään kaiken kruununa ja tavoitelluimpana tapana elää, eikä ymmärrä, ettei häntä välttämättä kadehdita. Oikeesti? Luitko tuon viestin vai et?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä tällaisia kolmekymppisiä on? Omassa tuttavapiirissä lähes kaikilla on tuon ikäisenä puoliso, työ ja perhe. Paitsi jollain elämäntapatyöttömillä. 

Ainakin täällä Helsingissä akateemisesti koulutetuissa piireissä. Olen itse 33v. ja ystäväpiiristäni esimerkiksi ainoa naimisissaoleva ja perheestä haaveileva (yritämme lasta parhaillaan). Jotkut ystävistäni ovat parisuhteessa, mutta elävät silti elämää, jossa vapaus ja riippumattomuus kaikesta on kaiken a ja o, ei niinkään sitoutuminen. Monia ystäviäni aikuiselämä velvollisuuksineen myös ahdistaa. Monet myös elävät sinkkuelämää Tindereineen. Monen elämäntapaa leimaa kärsimättömyys, helposti tylsistyminen, kammo velvollisuuksia kohtaan ja alituinen seikkailunjano. En haluaisi kuulostaa tylyltä, mutta kyllä omaan mieleen välillä hiipii ajatus, että tässä nykymaailman menossa on jotakin tosi pielessä, kun yli kolmikymppiset elävät kuin lukioikäiset... Tapansa siis elää kullakin ja pääasiahan on, että ihminen elää elämää, joka tekee onnelliseksi. Perhe-elämä.esim. ei todellakaan ole kaikille ja miksi pitäisikään olla, sitä en tarkoita. Mutta sellainen yleinen tyytymättömyys, vastuunoton vastustaminen ja asenne, että elämän pitäisi olla koko ajan jännitystä ja ilotulitusta... sitä en voi ymmärtää, etenkin jos tuollaiseen asenteeseen yhdistetään vielä muunlaisen elämäntavan dissaaminen tylsänä.

Olen suurin piirtein saman ikäinen, akateeminen helsinkiläinen ja minullakaan ei ole kovin montaa ystävää, joka olisi lapsentekopuuhissa tai naimisissa. Itse olen avoliitossa kuudetta vuotta ja voi että se jaksaa hiertaa erästäkin tuttuani, kun niin haahuillaan eikä sitouduta. Ollaan kuitenkin asuttu yhdessä 5 vuotta ja ihan sitoutunutta elämää eletään. Toinen "haahuileva" tuttavapariskunta on todella vaativassa työssä ja toisella pitkäaikaissairas vanhempi, josta pidetään huolta. Perjantaisin kyllä käydään baarissa ja matkustellaan sinne tänne. On se kauheeta.

Sun ongelma on se, että luulet tuon oman elämäntapasi olevan se kruunu, johon kaikki päätyy. Matkan pää. Sulle se on niin itsestäänselvä, että et tajua muiden ihmisten kulkeneen jo todennäköisesti vuosia ihan eri matkaa, jossa ei tuollaista päätä ole koskaan olemassa. Konservatiivien suurin ongelma on tuo ylimielisyys omien valintojen jostain oikeellisuudesta, joka on vain täysin omassa päässä oleva harha. Jotenkin se pulppuaa sitten esiin, kun on itse siinä kruunussa kiinni ja katsahtaa ympärilleen: eikö muut olekaan minulle kateellisia? Eikö muut haluakaan samaa, ole halunneet vuosia ja eläneet tylsää, säntillistä elämää kuten itse, jotta saisin tämän, jota kaikki himoitsee? Eikö muut himoinneetkaan sitä?

Sun ongelma ei ole muut ihmiset, vaan se, että ite alat heräämään siihen, että tuo mitä olet aina tavoitellut, ei olekaan se matkan pää. Toivottavasti perheenne pysyy kasassa ja tutustut itseesi joskus paremmin, jotta uskallat vielä kehittää itseäsi sellaiseen suuntaan, johon oikeasti haluat.

Sori, meni nyt kyllä arviosi täysin pieleen. Lisäksi sun ja mun elämäntavat kuulostaa hyvin samanlaisilta. ☺ Kyllä se on enemmän niin päin, että näitä kriiseileviä, vastuunkammoisia kavereitani ärsyttää oma elämäntapani ja matkasta onkin pari tällaista kaveria jäänyt. En itse koskaan arvostelisi ystävieni elämäntapaa, sen sijaan minulle on arvosteltu omaa elämäntapaani. Peace.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä tällaisia kolmekymppisiä on? Omassa tuttavapiirissä lähes kaikilla on tuon ikäisenä puoliso, työ ja perhe. Paitsi jollain elämäntapatyöttömillä. 

Ainakin täällä Helsingissä akateemisesti koulutetuissa piireissä. Olen itse 33v. ja ystäväpiiristäni esimerkiksi ainoa naimisissaoleva ja perheestä haaveileva (yritämme lasta parhaillaan). Jotkut ystävistäni ovat parisuhteessa, mutta elävät silti elämää, jossa vapaus ja riippumattomuus kaikesta on kaiken a ja o, ei niinkään sitoutuminen. Monia ystäviäni aikuiselämä velvollisuuksineen myös ahdistaa. Monet myös elävät sinkkuelämää Tindereineen. Monen elämäntapaa leimaa kärsimättömyys, helposti tylsistyminen, kammo velvollisuuksia kohtaan ja alituinen seikkailunjano. En haluaisi kuulostaa tylyltä, mutta kyllä omaan mieleen välillä hiipii ajatus, että tässä nykymaailman menossa on jotakin tosi pielessä, kun yli kolmikymppiset elävät kuin lukioikäiset... Tapansa siis elää kullakin ja pääasiahan on, että ihminen elää elämää, joka tekee onnelliseksi. Perhe-elämä.esim. ei todellakaan ole kaikille ja miksi pitäisikään olla, sitä en tarkoita. Mutta sellainen yleinen tyytymättömyys, vastuunoton vastustaminen ja asenne, että elämän pitäisi olla koko ajan jännitystä ja ilotulitusta... sitä en voi ymmärtää, etenkin jos tuollaiseen asenteeseen yhdistetään vielä muunlaisen elämäntavan dissaaminen tylsänä.

Olen suurin piirtein saman ikäinen, akateeminen helsinkiläinen ja minullakaan ei ole kovin montaa ystävää, joka olisi lapsentekopuuhissa tai naimisissa. Itse olen avoliitossa kuudetta vuotta ja voi että se jaksaa hiertaa erästäkin tuttuani, kun niin haahuillaan eikä sitouduta. Ollaan kuitenkin asuttu yhdessä 5 vuotta ja ihan sitoutunutta elämää eletään. Toinen "haahuileva" tuttavapariskunta on todella vaativassa työssä ja toisella pitkäaikaissairas vanhempi, josta pidetään huolta. Perjantaisin kyllä käydään baarissa ja matkustellaan sinne tänne. On se kauheeta.

Sun ongelma on se, että luulet tuon oman elämäntapasi olevan se kruunu, johon kaikki päätyy. Matkan pää. Sulle se on niin itsestäänselvä, että et tajua muiden ihmisten kulkeneen jo todennäköisesti vuosia ihan eri matkaa, jossa ei tuollaista päätä ole koskaan olemassa. Konservatiivien suurin ongelma on tuo ylimielisyys omien valintojen jostain oikeellisuudesta, joka on vain täysin omassa päässä oleva harha. Jotenkin se pulppuaa sitten esiin, kun on itse siinä kruunussa kiinni ja katsahtaa ympärilleen: eikö muut olekaan minulle kateellisia? Eikö muut haluakaan samaa, ole halunneet vuosia ja eläneet tylsää, säntillistä elämää kuten itse, jotta saisin tämän, jota kaikki himoitsee? Eikö muut himoinneetkaan sitä?

Sun ongelma ei ole muut ihmiset, vaan se, että ite alat heräämään siihen, että tuo mitä olet aina tavoitellut, ei olekaan se matkan pää. Toivottavasti perheenne pysyy kasassa ja tutustut itseesi joskus paremmin, jotta uskallat vielä kehittää itseäsi sellaiseen suuntaan, johon oikeasti haluat.

Siis mitä? Tämä ensimmäinen kommentoija sanoi mielestäni ihan suoraan, että jokainen eläköön niin, että se tekee onnelliseksi, eikä perhe-elämä ole kaikkia varten. Ja silti jotenkin sait tämän käännettyä niin, että ko. henkilö pitää omaa elämäntyyliään kaiken kruununa ja tavoitelluimpana tapana elää, eikä ymmärrä, ettei häntä välttämättä kadehdita. Oikeesti? Luitko tuon viestin vai et?

Luetunymmärtämiseen kuuluu muutakin, kuin itse viesti. Vahva piiloviesti on se, että sanoo että jokainen eläköön niinkuin elää, mutta itse on se Vastuullinen Ihminen (tavaramerkki) ja muut sitten keskenkasvuisia lukiolaisia. Jos oltaisiin yläasteella niin ap lisäisi tähän että "siis ei millää pahalla! Siis miten tost voi loukkaantuu!"

Onhan tuollainen elämä kieltämättä aika säälittävää.

Jos jotkut kolmekybäset jaksavat dokata ja rillutella yötä myöten, niin samapa tuo. Itse en jaksa ja suorastaan nautin siitä, että saan kotona juoda teetä, lukea kirjaa, katsoa telkkaria, hoitaa lapsia ja käydä ajoissa nukkumaan. Kaikki eivät toki nauti näistä ja hyväksyttäköön se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä tällaisia kolmekymppisiä on? Omassa tuttavapiirissä lähes kaikilla on tuon ikäisenä puoliso, työ ja perhe. Paitsi jollain elämäntapatyöttömillä. 

Ainakin täällä Helsingissä akateemisesti koulutetuissa piireissä. Olen itse 33v. ja ystäväpiiristäni esimerkiksi ainoa naimisissaoleva ja perheestä haaveileva (yritämme lasta parhaillaan). Jotkut ystävistäni ovat parisuhteessa, mutta elävät silti elämää, jossa vapaus ja riippumattomuus kaikesta on kaiken a ja o, ei niinkään sitoutuminen. Monia ystäviäni aikuiselämä velvollisuuksineen myös ahdistaa. Monet myös elävät sinkkuelämää Tindereineen. Monen elämäntapaa leimaa kärsimättömyys, helposti tylsistyminen, kammo velvollisuuksia kohtaan ja alituinen seikkailunjano. En haluaisi kuulostaa tylyltä, mutta kyllä omaan mieleen välillä hiipii ajatus, että tässä nykymaailman menossa on jotakin tosi pielessä, kun yli kolmikymppiset elävät kuin lukioikäiset... Tapansa siis elää kullakin ja pääasiahan on, että ihminen elää elämää, joka tekee onnelliseksi. Perhe-elämä.esim. ei todellakaan ole kaikille ja miksi pitäisikään olla, sitä en tarkoita. Mutta sellainen yleinen tyytymättömyys, vastuunoton vastustaminen ja asenne, että elämän pitäisi olla koko ajan jännitystä ja ilotulitusta... sitä en voi ymmärtää, etenkin jos tuollaiseen asenteeseen yhdistetään vielä muunlaisen elämäntavan dissaaminen tylsänä.

Olen suurin piirtein saman ikäinen, akateeminen helsinkiläinen ja minullakaan ei ole kovin montaa ystävää, joka olisi lapsentekopuuhissa tai naimisissa. Itse olen avoliitossa kuudetta vuotta ja voi että se jaksaa hiertaa erästäkin tuttuani, kun niin haahuillaan eikä sitouduta. Ollaan kuitenkin asuttu yhdessä 5 vuotta ja ihan sitoutunutta elämää eletään. Toinen "haahuileva" tuttavapariskunta on todella vaativassa työssä ja toisella pitkäaikaissairas vanhempi, josta pidetään huolta. Perjantaisin kyllä käydään baarissa ja matkustellaan sinne tänne. On se kauheeta.

Sun ongelma on se, että luulet tuon oman elämäntapasi olevan se kruunu, johon kaikki päätyy. Matkan pää. Sulle se on niin itsestäänselvä, että et tajua muiden ihmisten kulkeneen jo todennäköisesti vuosia ihan eri matkaa, jossa ei tuollaista päätä ole koskaan olemassa. Konservatiivien suurin ongelma on tuo ylimielisyys omien valintojen jostain oikeellisuudesta, joka on vain täysin omassa päässä oleva harha. Jotenkin se pulppuaa sitten esiin, kun on itse siinä kruunussa kiinni ja katsahtaa ympärilleen: eikö muut olekaan minulle kateellisia? Eikö muut haluakaan samaa, ole halunneet vuosia ja eläneet tylsää, säntillistä elämää kuten itse, jotta saisin tämän, jota kaikki himoitsee? Eikö muut himoinneetkaan sitä?

Sun ongelma ei ole muut ihmiset, vaan se, että ite alat heräämään siihen, että tuo mitä olet aina tavoitellut, ei olekaan se matkan pää. Toivottavasti perheenne pysyy kasassa ja tutustut itseesi joskus paremmin, jotta uskallat vielä kehittää itseäsi sellaiseen suuntaan, johon oikeasti haluat.

Sori, meni nyt kyllä arviosi täysin pieleen. Lisäksi sun ja mun elämäntavat kuulostaa hyvin samanlaisilta. ☺ Kyllä se on enemmän niin päin, että näitä kriiseileviä, vastuunkammoisia kavereitani ärsyttää oma elämäntapani ja matkasta onkin pari tällaista kaveria jäänyt. En itse koskaan arvostelisi ystävieni elämäntapaa, sen sijaan minulle on arvosteltu omaa elämäntapaani. Peace.

Okei. No sitten myönnän olevani väärässä ja totean että ne kaverit on varmaan parempikin jättää matkasta.

Mutta meillä on ihan oikeasti ystäviä, joiden mielestä elämämme on jossain välitilassa, kun ei olla naimisissa. Juridisena sopimuksena se on niin ylivertainen, että varmasti joskus se pitää hoitaa, mutta taidetaan vaan näiden ihmisten kiusaksi jättää sanomatta että ollaan naimisissa, saavat kauhistella kun ollaan nnnniin eteenpäin menemättömiä ja sitoutumiskammoisia.

Maailma olisi parempi paikka, jos kaikki eläisivät minun tavallani. Koska minun tapani on kokemukseni mukaan parasta minulle, se on sitä tietysti kaikille muillekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä tällaisia kolmekymppisiä on? Omassa tuttavapiirissä lähes kaikilla on tuon ikäisenä puoliso, työ ja perhe. Paitsi jollain elämäntapatyöttömillä. 

Ainakin täällä Helsingissä akateemisesti koulutetuissa piireissä. Olen itse 33v. ja ystäväpiiristäni esimerkiksi ainoa naimisissaoleva ja perheestä haaveileva (yritämme lasta parhaillaan). Jotkut ystävistäni ovat parisuhteessa, mutta elävät silti elämää, jossa vapaus ja riippumattomuus kaikesta on kaiken a ja o, ei niinkään sitoutuminen. Monia ystäviäni aikuiselämä velvollisuuksineen myös ahdistaa. Monet myös elävät sinkkuelämää Tindereineen. Monen elämäntapaa leimaa kärsimättömyys, helposti tylsistyminen, kammo velvollisuuksia kohtaan ja alituinen seikkailunjano. En haluaisi kuulostaa tylyltä, mutta kyllä omaan mieleen välillä hiipii ajatus, että tässä nykymaailman menossa on jotakin tosi pielessä, kun yli kolmikymppiset elävät kuin lukioikäiset... Tapansa siis elää kullakin ja pääasiahan on, että ihminen elää elämää, joka tekee onnelliseksi. Perhe-elämä.esim. ei todellakaan ole kaikille ja miksi pitäisikään olla, sitä en tarkoita. Mutta sellainen yleinen tyytymättömyys, vastuunoton vastustaminen ja asenne, että elämän pitäisi olla koko ajan jännitystä ja ilotulitusta... sitä en voi ymmärtää, etenkin jos tuollaiseen asenteeseen yhdistetään vielä muunlaisen elämäntavan dissaaminen tylsänä.

Olen suurin piirtein saman ikäinen, akateeminen helsinkiläinen ja minullakaan ei ole kovin montaa ystävää, joka olisi lapsentekopuuhissa tai naimisissa. Itse olen avoliitossa kuudetta vuotta ja voi että se jaksaa hiertaa erästäkin tuttuani, kun niin haahuillaan eikä sitouduta. Ollaan kuitenkin asuttu yhdessä 5 vuotta ja ihan sitoutunutta elämää eletään. Toinen "haahuileva" tuttavapariskunta on todella vaativassa työssä ja toisella pitkäaikaissairas vanhempi, josta pidetään huolta. Perjantaisin kyllä käydään baarissa ja matkustellaan sinne tänne. On se kauheeta.

Sun ongelma on se, että luulet tuon oman elämäntapasi olevan se kruunu, johon kaikki päätyy. Matkan pää. Sulle se on niin itsestäänselvä, että et tajua muiden ihmisten kulkeneen jo todennäköisesti vuosia ihan eri matkaa, jossa ei tuollaista päätä ole koskaan olemassa. Konservatiivien suurin ongelma on tuo ylimielisyys omien valintojen jostain oikeellisuudesta, joka on vain täysin omassa päässä oleva harha. Jotenkin se pulppuaa sitten esiin, kun on itse siinä kruunussa kiinni ja katsahtaa ympärilleen: eikö muut olekaan minulle kateellisia? Eikö muut haluakaan samaa, ole halunneet vuosia ja eläneet tylsää, säntillistä elämää kuten itse, jotta saisin tämän, jota kaikki himoitsee? Eikö muut himoinneetkaan sitä?

Sun ongelma ei ole muut ihmiset, vaan se, että ite alat heräämään siihen, että tuo mitä olet aina tavoitellut, ei olekaan se matkan pää. Toivottavasti perheenne pysyy kasassa ja tutustut itseesi joskus paremmin, jotta uskallat vielä kehittää itseäsi sellaiseen suuntaan, johon oikeasti haluat.

Sori, meni nyt kyllä arviosi täysin pieleen. Lisäksi sun ja mun elämäntavat kuulostaa hyvin samanlaisilta. ☺ Kyllä se on enemmän niin päin, että näitä kriiseileviä, vastuunkammoisia kavereitani ärsyttää oma elämäntapani ja matkasta onkin pari tällaista kaveria jäänyt. En itse koskaan arvostelisi ystävieni elämäntapaa, sen sijaan minulle on arvosteltu omaa elämäntapaani. Peace.

Okei. No sitten myönnän olevani väärässä ja totean että ne kaverit on varmaan parempikin jättää matkasta.

Mutta meillä on ihan oikeasti ystäviä, joiden mielestä elämämme on jossain välitilassa, kun ei olla naimisissa. Juridisena sopimuksena se on niin ylivertainen, että varmasti joskus se pitää hoitaa, mutta taidetaan vaan näiden ihmisten kiusaksi jättää sanomatta että ollaan naimisissa, saavat kauhistella kun ollaan nnnniin eteenpäin menemättömiä ja sitoutumiskammoisia.

En kirjoituksellani tarkoittanut todellakaan loukata tai arvostella avoliitossa eläviä, mielestäni se on myös todellista sitoutumista ja kukin pari määritelköön itse haluaako elää avo- vai avioliitossa. Tarkoitin sitoutumattomuudella ja vastuun kammoamisella hyvin toisenlaista elämäntapaa. Erittäin ikävää, että joku jaksaa arvostella teitä tavastanne olla yhdessä!

Vierailija kirjoitti:

Bileitä, jatkoja, festareita, dokaamista, opiskelua, sinkkuelämää, päämäärättömyyttä, teinimäistä pukeutumista, irtosuhteita, vastuuttomuutta. Mikseivät jotkut kasva enää aikuisiksi ns. oikeassa iässä? Kuuluisiko ihmisen sittenkin elää ikuista nuoruutta? Pitäisikö aikuisikää nostaa 45 ikävuoteen?

Miten bileet, jatkot, festarit, dokaaminen, sinkkuelämä, irtosuhteet ja opiskelu sulkee pois aikuisuuden ja vastuullisuuden?

Pitääkö 30 ja risat henkilöiden istua kotona perheen kanssa kaikki illat ja viikonloput?

Jos ei festareilla saa käydä, saako sentään keikoilla käydä vai onko lukupiiri ja martta-kerho ainoa vaihtoehto?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä aikuinen ihminenkin noita voi harrastaa. Monet käyvät vielä kuusikymppisenäkin juhlimassa ;) Ei se ole pelkästään nuorten juttu.

Tämä. Oma mummo jo yli 70v mutta silti tykkää käydä ottamassa paikallisessa kapakassa muutaman. Toki tekee paljon mummomaisiakin juttuja kuten käy bingossa ja sienestämässä jne mutta en itse tajua miksi tietyssä iässä ei enää saisi esim juoda tai käydä tansseissa jos haluaa tehdä niin? 

Vierailija kirjoitti:

Jos jotkut kolmekybäset jaksavat dokata ja rillutella yötä myöten, niin samapa tuo. Itse en jaksa ja suorastaan nautin siitä, että saan kotona juoda teetä, lukea kirjaa, katsoa telkkaria, hoitaa lapsia ja käydä ajoissa nukkumaan. Kaikki eivät toki nauti näistä ja hyväksyttäköön se.

Itsekin ihmettelen miten jotkut jaksaa tuollaista elämää, se on kauhean kuluttavaa henkisesti ja fyysisesti (sitä enemmän mitä vanhempi on). Itse käyn nykyään yöelämässä ehkä kerran, pari vuodessa. Paljon mieluummin sitä on kotona poissa kaikesta ylimääräisestä hälinästä. Nuorena (alle 25v.) tuli juostua enemmän kuin tarpeeksi, jossain vaiheessa tuli paitsi kyllästyminen myös elämäntilanteet vastaan. Oli pakko ottaa vastuu vanhoista ja sairaista läheisistä ja omakin terveys alkoi horjua. Tuntuu, että olen ikääntynyt viimeisten vuosien aikana henkisesti sellaiset 10-15 vuotta. Mutta jos joku ikäiseni (34v.) kokee, että tuollainen ikuiseen nuoruuden eläminen on itselleen oikea tapa niin siitä vaan. Ei se minulta ole pois. Kukin valitsee miten elää niin kauan kuin valinnanvaraa on, joskus elämä vaan päättää ottaa ohjat käsiinsä. Pinnallinen elämä alkaa tuntua äkkiä turhalta kun joutuu vastakkain oikeasti isojen asioiden kanssa.

Sori, pakko opiskella ja elää köyhää opiskelijaelämää, koska edellinen tutkinto ei työllistänytkään. Perhettä en varmaan ehdi perustaa, koska en halua tehdä lasta tämän köyhyyden keskelle. Sitten kun valmistun uuteen ammattiin, saatan olla jo liian vanha saamaan lasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jotkut kolmekybäset jaksavat dokata ja rillutella yötä myöten, niin samapa tuo. Itse en jaksa ja suorastaan nautin siitä, että saan kotona juoda teetä, lukea kirjaa, katsoa telkkaria, hoitaa lapsia ja käydä ajoissa nukkumaan. Kaikki eivät toki nauti näistä ja hyväksyttäköön se.

Itsekin ihmettelen miten jotkut jaksaa tuollaista elämää, se on kauhean kuluttavaa henkisesti ja fyysisesti (sitä enemmän mitä vanhempi on). Itse käyn nykyään yöelämässä ehkä kerran, pari vuodessa. Paljon mieluummin sitä on kotona poissa kaikesta ylimääräisestä hälinästä. Nuorena (alle 25v.) tuli juostua enemmän kuin tarpeeksi, jossain vaiheessa tuli paitsi kyllästyminen myös elämäntilanteet vastaan. Oli pakko ottaa vastuu vanhoista ja sairaista läheisistä ja omakin terveys alkoi horjua. Tuntuu, että olen ikääntynyt viimeisten vuosien aikana henkisesti sellaiset 10-15 vuotta. Mutta jos joku ikäiseni (34v.) kokee, että tuollainen ikuiseen nuoruuden eläminen on itselleen oikea tapa niin siitä vaan. Ei se minulta ole pois. Kukin valitsee miten elää niin kauan kuin valinnanvaraa on, joskus elämä vaan päättää ottaa ohjat käsiinsä. Pinnallinen elämä alkaa tuntua äkkiä turhalta kun joutuu vastakkain oikeasti isojen asioiden kanssa.

Jaa-a, mulla on ollut enemmän vastoinkäymisiä elämässä kuin useimmilla tutulla (monet itsekin sanoneet näin), enkä koe että raskas ja huolten täyttämä elämä on jotenkin arvokkaampaa kuin iloinen ja helppo. Eikä kärsimys jalosta. Kyllä minäkin haluan iloisen ja helpon elämän vastapainoksi tähänastisille kauheuksille.

Ei se, että käy keikoilla, festareilla tai viihteellä. Elämänilon ja pilkkeen silmäkulmassa pitäminen läpi elämän on ihanaa! Vaan se keskenkesvuinen, teinimäinen ASENNE. Että kaikki mulle nyt heti. Ei siedetä vastuuta tai niitä rutiineja oikein koskaan. Eikä sitä tasaista arkea vaikka sitä seikkailuakin olisi välillä. Sellanen negatiivinen asenne ja ahdistus kaikkea vastuuta kohtaan, se on se mikä ihmetyttää. Voi olla vastuullinen aikuinen, jolla on jo itsesäätelykykyjä ja silti viettää hauskaa elämää. Tässä menee nyt monella ihan puurot ja vellit sekaisin...

Mun pari serkkua elää ikuista nuoruutta, tai jotain sinnepäin. :) Tekevät muutaman kuukauden vuodessa töitä, sitten reissaavat puolisen vuotta. Näin mennyt vuosikausia. Vaikuttavat kumpikin tosi tyytyväiseltä elämäänsä. Suomessa on pieni vuokrakämppä, ei juurikaan irtainta omaisuutta. Ihailen heidän valintaansa elää omanlaistaan elämää. Osa sukulaisista paheksuu kovastikin.

Vierailija kirjoitti:

Ei se, että käy keikoilla, festareilla tai viihteellä. Elämänilon ja pilkkeen silmäkulmassa pitäminen läpi elämän on ihanaa! Vaan se keskenkesvuinen, teinimäinen ASENNE. Että kaikki mulle nyt heti. Ei siedetä vastuuta tai niitä rutiineja oikein koskaan. Eikä sitä tasaista arkea vaikka sitä seikkailuakin olisi välillä. Sellanen negatiivinen asenne ja ahdistus kaikkea vastuuta kohtaan, se on se mikä ihmetyttää. Voi olla vastuullinen aikuinen, jolla on jo itsesäätelykykyjä ja silti viettää hauskaa elämää. Tässä menee nyt monella ihan puurot ja vellit sekaisin...

Tämä, just näin!

Vierailija kirjoitti:

Jos jotkut kolmekybäset jaksavat dokata ja rillutella yötä myöten, niin samapa tuo. Itse en jaksa ja suorastaan nautin siitä, että saan kotona juoda teetä, lukea kirjaa, katsoa telkkaria, hoitaa lapsia ja käydä ajoissa nukkumaan. Kaikki eivät toki nauti näistä ja hyväksyttäköön se.

Entä jos on jo kaksikymppisenä kotona juonut teetä, lukenut kirjoja, katsonut telkkaria? Saako silloin alkaa dokaamaan ja rilluttelemaan kolmekymppisenä?  Dokaaminen on tutkitusti haitallisempaa alle 25-vuotiaille kuin kolmekymppisille, joten en ymmärrä, miksi se sallitaan vain nuorille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jotkut kolmekybäset jaksavat dokata ja rillutella yötä myöten, niin samapa tuo. Itse en jaksa ja suorastaan nautin siitä, että saan kotona juoda teetä, lukea kirjaa, katsoa telkkaria, hoitaa lapsia ja käydä ajoissa nukkumaan. Kaikki eivät toki nauti näistä ja hyväksyttäköön se.

Itsekin ihmettelen miten jotkut jaksaa tuollaista elämää, se on kauhean kuluttavaa henkisesti ja fyysisesti (sitä enemmän mitä vanhempi on). Itse käyn nykyään yöelämässä ehkä kerran, pari vuodessa. Paljon mieluummin sitä on kotona poissa kaikesta ylimääräisestä hälinästä. Nuorena (alle 25v.) tuli juostua enemmän kuin tarpeeksi, jossain vaiheessa tuli paitsi kyllästyminen myös elämäntilanteet vastaan. Oli pakko ottaa vastuu vanhoista ja sairaista läheisistä ja omakin terveys alkoi horjua. Tuntuu, että olen ikääntynyt viimeisten vuosien aikana henkisesti sellaiset 10-15 vuotta. Mutta jos joku ikäiseni (34v.) kokee, että tuollainen ikuiseen nuoruuden eläminen on itselleen oikea tapa niin siitä vaan. Ei se minulta ole pois. Kukin valitsee miten elää niin kauan kuin valinnanvaraa on, joskus elämä vaan päättää ottaa ohjat käsiinsä. Pinnallinen elämä alkaa tuntua äkkiä turhalta kun joutuu vastakkain oikeasti isojen asioiden kanssa.

Jaa-a, mulla on ollut enemmän vastoinkäymisiä elämässä kuin useimmilla tutulla (monet itsekin sanoneet näin), enkä koe että raskas ja huolten täyttämä elämä on jotenkin arvokkaampaa kuin iloinen ja helppo. Eikä kärsimys jalosta. Kyllä minäkin haluan iloisen ja helpon elämän vastapainoksi tähänastisille kauheuksille.

Juu, kuten jo aiemminkin sanoin niin jokainen saa elää kuten tahtoo. Itselläni ei vaan voimavarat tämän raskaan arjen pyörityksen keskellä riitä mihinkään "ylimääräiseen", jo pelkkä ajatus siitä, että pitäisi lähteä myöhään illalla/yöllä johonkin baariin (tai mihin tahansa sosiaaliseen tapahtumaan) väsyttää. Eikä ole kyllä kiinnostustakaan. Keskitän vähäiset voimavarani niihin asioihin jotka koen itse tärkeimmiksi. En yritä nostaa itseäni ja omaa elämäntapaani jalustalle, onhan tämäkin tavallaan valinta. Voisin sysätä vastuun läheisistäni yhteiskunnalle ja alkaa elää pelkästään itseäni varten jos niin haluaisin. Mutta kun en halua. Tunnen elämäni nyt tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ihan kuin olemassaoloni tarkoitus olisi vihdoin löytynyt. Nuorena tuli etsittyä sitä aivan vääristä paikoista ja asioista.