Voisitko kuvitella syrjäytyväsi?

Pystyn, koska olen jo (ainakin melkein) siinä tilanteessa. Työttömyys ja masennus suistaneet minut raiteiltaan.

En pysty. On tapahtunut jo niin paljon kaikkea pahaa että olisin jo aiemmin tehnyt noin.

Mutta taidan olla sellainen "vesi hanhen selästä"- tyyppi.

Alkoholistiakaan ei tullut vaikka on geeneissä ja join yhdessä vaiheessa tosi paljon.

Helposti. Riski on ihan konkreettisestikin olemassa työttömyyden iskiessä, koska sosiaalinen elämäni on lähes kokonaan töihin liittyvää. Masennus ja itsetunto-ongelmat minulla on jo valmiina.

No tohon vaeltamiskohtaan asti on helppo kuvitella. Sitä en pysty kuvittelemaan.

Mä eristäytyisin kuoreeni jo työpaikasta luopuessani. Itse asiassa se on vähän niinkuin suunnitelma muutaman vuoden sisään, kunhan rahat riittää.

Tunteva ihminen olisin varmasti silti, itsekseni.

Mielelläni, kunhan rahaa tulisi. Minulle riittää koti, perhe ja tv. En kaipaa v-mäisiä ihmisiä työkavereikseni, en aikaisia herätyksiä, en pakkaseen lähtemistä, kellon kanssa kilpaa menemistä.

Ei tarvitse kuvitella mitään.

T. Syrjäytynyt

En osannut kuvitella, mutta niin siinä kuitenkin on nyt käynyt. Vaikea hyväksyä vieläkään.

Vierailija kirjoitti:

Pieni mielikuvitusleikki.

Mitä elämässäsi tapahtuisi, mikä ajaisi sinut raiteiltasi ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Olisit ihan vailla suuntaa ja vetäytyisit kuoreesi. Tai ehkä turruttaisit itsesi päihteillä. Lähtisit vaeltamaan etkä koskaan palaisi. Sinussa ei enää olisi jäljellä sitä järkevää tai tuntevaa minää.

Pystytkö kuvittelemaan sellaisen tapahtumaketjun?

Minä elän tällaista tapahtumaketjua :(

Toivon, että kuolisin.

Joo helposti voisin kuvitella, koska oli jo lähellä, etten syrjäytynyt. Valmistuin ammattikoulusta hyvin paperein 19-vuotiaana, jonka jälkeen en työllistynyt, vaikka hainkin töitä. Olin kolme vuotta työttömänä, samaan aikaan olin huonossa parisuhteessa. Aloin olla jo todella masentunut, mutta sitten sain kauan haluamani opiskelupaikan ammattikorkeakoulusta. Opinnot ovat edenneet tavoiteajassa ja olen onnellisessa parisuhteessa. Opintojen aloitus oli vaikean elämänvaiheen jälkeen aluksi raskasta, mutta nyt uskon vahvasti, että tulevaisuus näyttää valoisalta ja uskon työllistyväni alalta, jota opiskelen. Koen tämän opiskelupaikan mahdollisesti pelastaneen minut syrjäytymiseltä, koska olisin varmaan seonnut lopullisesti, jos en olisi saanut tätä mahdollisuutta.

Olen jo kai aika lähellä syrjäytynyttä? Jätin lukion kesken yli 5 vuotta sitten ja siitä lähtien olen ollut työtön. En edes yritä etsiä mitään tekemistä, päivät kuluu dataillessa. Päihteitä kuluu suhteellisen paljon vaikka ei nyt kai vielä ihan hälyyttäviä määriä, kuitenkin noin kerran viikossa tai joskus kaksi. Koira pakottaa käymään ulkona pari kertaa päivässä ja asun poikaystävän kanssa joten jotain sosiaalisia suhteitakin on. Ei tästä kovin pitkä matka olisi täyteen syrjäytymiseen mutta mielenterveys on vielä ihan suhteellisen kunnossa joten sekin varmaan auttaa.

Tuo voisi tapahtua, jos menettäisin kaikki läheiseni: lapseni, vanhempani, sisarukseni, sisarusteni lapset ja sisarusteni lapsenlapset. Silloin elämälläni ei olisi enää mitään merkitystä. Niin kauan, kun yhdessäkin heistä henki pihisee, mulla on syy elää. 

En, ellei mielenterveys tai muu terveys jostain syystä romuttuisi pahasti.

Oon jo syrjäytynyt. En ole kyllä koskaan mitään muuta elämältäni kuvitellutkaan.

Totta kai.

Sitten kun yhteiskunnan odottama käyttäytymisnormi muotoutuu sellaiseksi, ettei siihen enää voi puhtaalla omalla tunnolla osallistua, syrjäytymisestä tulee välttämättömyys.

Vierailija kirjoitti:

Pieni mielikuvitusleikki.

Mitä elämässäsi tapahtuisi, mikä ajaisi sinut raiteiltasi ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Olisit ihan vailla suuntaa ja vetäytyisit kuoreesi. Tai ehkä turruttaisit itsesi päihteillä. Lähtisit vaeltamaan etkä koskaan palaisi. Sinussa ei enää olisi jäljellä sitä järkevää tai tuntevaa minää.

Pystytkö kuvittelemaan sellaisen tapahtumaketjun?

Mitä tapahtuisi? Olisin kerrankin tilanteessa että minulla on riittävästi aikaa. Viihdyn yksin paremmin kuin hyvin. En kaipaa isoa mammonaa ja ihmisjoukkoa ympärilleni.

Hoitaisin pientä pihaani, lukisin kirjoja, neuloisin, ja nauttisin elämästäni. Tavoite on syrjäytyä vapaaehtoisesti 5-10 vuoden päästä.

En, en ole nytkään syrjäytynyt vaikka en ole ollut töissä tai koulussa pariin vuoteen eikä minulla ole paria poikkeusta lukuunottamatta enää säännöllisiä henkilökohtaisia sosiaalisia kontakteja. Silti minulla on kaikki mitä tarvitsen ja olen tyytyväisempi tilanteeseeni kuin koskaan. Vaikea keksiä mitään mikä voisi tätä tilannetta huonontaa. Ehkä vaan olen jotenkin aina suuntautunut omaa elämääni suurempiin asioihin, maailmassa on niin paljon opittavaa ja ihmeteltävää ettei edes yksi ihmiselämä riitä kuin alkuun pääsemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni mielikuvitusleikki.

Mitä elämässäsi tapahtuisi, mikä ajaisi sinut raiteiltasi ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Olisit ihan vailla suuntaa ja vetäytyisit kuoreesi. Tai ehkä turruttaisit itsesi päihteillä. Lähtisit vaeltamaan etkä koskaan palaisi. Sinussa ei enää olisi jäljellä sitä järkevää tai tuntevaa minää.

Pystytkö kuvittelemaan sellaisen tapahtumaketjun?

Mitä tapahtuisi? Olisin kerrankin tilanteessa että minulla on riittävästi aikaa. Viihdyn yksin paremmin kuin hyvin. En kaipaa isoa mammonaa ja ihmisjoukkoa ympärilleni.

Hoitaisin pientä pihaani, lukisin kirjoja, neuloisin, ja nauttisin elämästäni. Tavoite on syrjäytyä vapaaehtoisesti 5-10 vuoden päästä.

En laskisi syrjäytymiseksi jos vapaaehtoisesti elää vähän erakkomaisempaa elämää.

Ei tarvitse kuvitella.

Syrjäytynyt voi olla kyllä ilman päihdeongelmiakin. Mulla siihen riittää työttömyys ja sosiaalisten suhteiden puute.

Olen ollut koko aikuisikäni ns"syrjäytynyt". En ole koskaan ollut työelämässä.

Mielenterveysongelmia, päihteitä jne syynä.

Mutta ei voi valittaa. Mieluummin syrjäytynyt kuin hengästynyt uraohjus tai duunari oravanpyörässä, ei käy kateeksi "normaaleja ihmisiä" nykyään, kaikki juoksevat kuin päättömät kanat ja vapaa-ajallakaan ei osata rauhottua.

äiti44