Mun kanssa ei vain viihdytä

.

Up

Mulle ei vastata edes tällä palstalla. Jos teen aloituksen kukaan ei vastaa ja minun kommentteihinkaan ei edes peukuteta ylös eikä alas. Aika harmaa olen täällä maailmassa.

Minulla on ihan sama tilanne kuin Ap:lla. Minusta ei pidetä, usein minua ei edes muisteta olevan olemassa. Monet sellaisetkin ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt melko paljon aikaa, eivät enää myöhemmin muista minua ollenkaan. Se on todella nöyryyttävää. Olen ilmeisesti sitten tylsä. Olen luovuttanut ihmisten suhteen. En jaksa enää yrittää.

Porukassa olen aina ollut se, joka jää ulkopuolelle. En omasta tahdostani, vaan koska ihmiset mielummin juttelevat jonkun muun kanssa ja ovat tyytyväisiä, kun pääsevät minusta eroon. Nykyisin en enää edes yritä päästä porukan juttuihin mukaan. Jään suosiolla ulkopuolelle. Sinne päädyn joka tapauksessa, joten miksi turhaan yrittää tutustua?

Mun nykyisellä työpaikalla on sellainen ydinporukka, joka huolehtii toisistaan. Pyytää syömään, kommentoi toistensa jutut. Muut saa pärjätä miten pärjää. esim. syömään pyydetään, jos kävellään ohi. Enemmistö kuitenkin on meitä maan hiljaisia.

Kieltämättä olin aluksi hämmentynyt, kun ei edellisessä työpaikassa ollut tollaista. Vaikka juuri, ettei vastata johonkin peruskeskustelun avaukseen mitään. Mutta vika ei ole musta mussa itessä. En vain ole erityisen karismaattinen, joka keräisi minkään fanijoukon ympärilleen.

Minäkin jään aina aikuisten jutuissa ulkopuoliseksi mutta nykyisessä työssä työskentelen lasten parissa ja he kyllä minut huomioivat ja aina on joku juttelemassa. Ulkona aikuiset juttelee keskenään ja minä juttelen lasten kanssa. Ei ole enää vaivautunut olo.

Ap olet aivan kuin minä.

Minulla onneksi on muutama nuoruudenystävä, mutta he asuvat kaukana ja tapaamme porukalla 1-2 kertaa vuodessa. Uusia ystäviä on vaikea saada.

Olen näkymätön, minua ei kukaan muista, paitsi jos tarvitaan apua. Työyhteisö on meillä tiivis ja lämmin, sillä tavalla että ollaan yhteyksissä työajan ulkopuolellakin. Meillä on mm. whatsapp-ryhmä. Kuinka ollakaan, ryhmään on tullut iloisia kuvia, kun ollaan työporukalla syömässä mukana myös entisiä työkavereita. Oho, minua ei oltu kutsuttu ollenkaan vaan kotoa katsoin kuvia.

Sitten on tapana aina kerätä rahaa jiin on ostettu merkkipäivinä ja muuten vaan jotain lahjoja työkavereille. Yksi työkaveri sai vauvan niin hänelle kerättiin semmonen hemmottelupaketti. No, meille syntyi vauva ja mentiin naimisiinkin niin - ei mitään.

Olen ollut aina se, joka sanoo joo kun jotain pyydetään, lainannut tavaroitaan, työkalujaan jne. Sitten kun ne on käytetty ja tehty niin eipä kukaan muista enää. Olen tukenut paria ihmistä todella isoissa elämän kriiseissä, ja nyt kun ne on taakse jääneet niin kukaan ei kysy koskaan mitä minulle kuuluu, eikä muutenkaan ole minulle mitään asiaa. Mä en juoruile enkä muutenkaan puhu toisten ihmisten asioista. Ehkä siksi olen hyvä roskasanko kun on paha olla, mutta tylsä.

Tulipa katkeran oloista tilitystä :-D Olen kyllä ihan mukava oikeasti. Mut kyllä tämä vähän alakuloiseksi vetää. En halua olla kiviriippa kenellekään niin antaa olla. Joskus mietin että jos kuolisin, niin tuntuisiko se kenestäkään miltään.

Kyse on vain erilaisista luonteenlaaduista, ne kun eivät ole populaatiossa mitenkään tasaisesti jakaantuneet. Eli todennäköisyys kohdata samanhenkistä porukkaa on vain joillakin paljon pienempi kuin joillakin toisilla.

Kiva huomata että on muitakin kohtalontovereita. En tajua mitä itsessäni on vikana, etten kelpaa muuhun kuin hyvänpäivän tutuksi. Mutta kai se on aina ihmisillä niin, että itse ei huomaa mitä itsessä ärsyttää muita. Tai sitten ne muut ovat vaan mielenkiintoisempia. Tämä yksinäisyys vaan on joskus niin raastavaa. En enää aktiivisesti etsi ystävää mutta toisaalta en ole heittämässä hanskoja nurkkaankaan, eihän sitä kuitenkaan ikinä tiedä mitä edessä voi löytyä. Parempi kuitenkin kun keskittyy vaan arkipäivään ja hetkestä hetkeen elämiseen, kuitenkin todennäköisintä on tämä sadan vuoden yksinäisyyden jatkuminen ja hetkittäin hyvän päivän tuttuna kelpaaminen, kai sekin on parempi kuin ihan mykkänä ja erakkona olla.

Tsemppiä kaikille ihanille yksinäisille sieluille! <3 Meitä vaikuttaa täällä olevan monta, emme ole siis ainoita tämän tunteen parissa kamppailevia. Yksinäisyyden stigma on kova, siitä ei oikein uskalla ääneen kenellekään kertoa koska tuntee itsensä vialliseksi kun ei kelpaa muille ihmisille ja ainakin itse koen, että ihmiset pelkäävät jos paljastan yksinäisyyteni että haluan tarrautua heihin liian epätoivoisesti ja tiiviisti kiinni ja pelkään että he alkaisivat karttaa minua.

Asuin itse pitkään ulkomailla, jossa ihmiset olivat aivan lämpimiä ja sosiaalisia. Asenne oli ottaa kaikki ihmiset mukaan, huomioida jokainen. Koskaan ei tullut tunnetta, että jäi ulkopuolelle.

Sitten muutin takaisin Suomeen ja panin monessa paikassa merkille nämä "klikit". Toisten ulkossulkeminen ryhmästä on jotenkin tyypillistä Suomessa, etenkin naisten porukoissa. Alkaa jo pienenä pihapiirissä, päiväkodissa, jatkuu koulusta opiskeluaikaan ja sitten työpaikoille. Joillakin on tarve hankkia "bestiksiä" ja silloin pitää pelata ulos ne muut samaan porukkaan pyrkivät.

Jos omat kaverit ovat tuollaisia, kannattaa vaihtaa kavereita. Ei se vika useinkaan ole siinä ulossuljetussa. Pitää vaan yrittää löytää itselle sopivampia kavereita muualta. Eikä pidä uskoa että itsessä on vikaa. Ole vaan rohkeasti oma persoonasi, ei sun tarvitse mielistellä ketään. Etsi kavereita, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita ja vähän parempi moraali kuin yllä mainitun tapaisilla.

Oikeastaan aina oon ollut sellanen kummajainen, että vain harvat musta on tykännyt ja ne sitten on täysin hullaantuneet. Tullut tosiystäviksi. Mutta vuodet vieneet meidät erillemme ja nyt oon jo pitkään ollut ihan yksin vaan..tai lapsikin on, mutta ystäviä ei.

Itse tykästyn tosi helposti ihmisiin ja huomaan, että arvotan ilmeisesti esim yhteiset lounashetken kovin korkealle, verrattuna "normi-ihmisiin". Sitten huomaan, ettei kyseinen henkilö piittaakaan minusta vaan mahdollisuuden tullen juttelee muiden kanssa, menee tauoilla muiden mukana eikä huomaakaan olenko minä mukana vai en. En koe, että tämäkään henkilö väärin tekee, itse vaan jotenkin kiinnyn salamana ihmisiin. Pidän uusia tuttavuuksia melko suuressa arvossa, mutta huomaan, ettei se ole vastavuoroista.

En koe, että itseni tai kenenkään muunkaan tulisi muuttua. Vielä tulee vastaan joku, joka arvostaa minua yhtä paljon kun minä häntä.

Vaikka viestini on oudonlainen, olen mielestäni ihan tavallinen, mutta hivenen tunteellisempi ja lämpimämpi kuin valtaosa. Olen nauravainen ja pyrin ottamaan aina muutkin huomioon. Olen myös tosi avoin, tämä on asia, jota pyrin itsessäni toppuuttelemaan...

Kai moni ihminen pitää kylmyyttä ja ilkeääkin käytöstä jonkinlaisena harhaisena vahvuuden merkkinä..

Minulla tämä asia tietyllä tapaa kulminoitui nuorimman lapsemme kummien valinnassa.

Kuvittelimme, että meillä on tosi hyvät sekä miehen että minun puolelta. Minä kun kysyin ystävääni(?), niin seurasi sellainen paljastava muutaman sekunnin hiljaisuus. Sitten vitsiksi naamioitu naurahdus "ai eikö ollut ketään muuta?". Vastasin että kyllä, mutta halusimme pyytää sinua. Teki mieli perua pyyntö saman tien. Sanoin ettei mikään pakko ole suostua jos ei tunnu omalta jutulta mutta kyllä hän kummi on. Eipä ole käynyt kummilastaan katsomassa kertaakaan ristiästen jälkeen.

Itse olen ollut tosi otettu kummiksi pyytämisistä aikoinaan, niin tämä tuntui kyllä pahalta. Olisi vaan kieltäytynyt suoraan, kun ei kerran ollutkaan yhtään kiva yllätys.

Vierailija kirjoitti:

Asuin itse pitkään ulkomailla, jossa ihmiset olivat aivan lämpimiä ja sosiaalisia. Asenne oli ottaa kaikki ihmiset mukaan, huomioida jokainen. Koskaan ei tullut tunnetta, että jäi ulkopuolelle.

Sitten muutin takaisin Suomeen ja panin monessa paikassa merkille nämä "klikit". Toisten ulkossulkeminen ryhmästä on jotenkin tyypillistä Suomessa, etenkin naisten porukoissa. Alkaa jo pienenä pihapiirissä, päiväkodissa, jatkuu koulusta opiskeluaikaan ja sitten työpaikoille. Joillakin on tarve hankkia "bestiksiä" ja silloin pitää pelata ulos ne muut samaan porukkaan pyrkivät.

Jos omat kaverit ovat tuollaisia, kannattaa vaihtaa kavereita. Ei se vika useinkaan ole siinä ulossuljetussa. Pitää vaan yrittää löytää itselle sopivampia kavereita muualta. Eikä pidä uskoa että itsessä on vikaa. Ole vaan rohkeasti oma persoonasi, ei sun tarvitse mielistellä ketään. Etsi kavereita, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita ja vähän parempi moraali kuin yllä mainitun tapaisilla.

Tämä. Olen myös asunut pitkään Etelä-Euroopassa ja nautin siitä yhteisöllisyyden kulttuurista. Enemmän siellä kiinnitti huomiota, että olin kuulemma liikaa yksin :D Selitin, että suomalaisena joskus kaipaan omaakin rauhaa vaikka seurasta nautinkin.

Menulla on kaksi tytärtä ja olemme kasvattaneet heitä tähän yhteisölliseen ajatteluun mutta täällä Suomessa he eivät olekaan saaneet ystäviä. "Kaikilla" muilla tuntuu olevan se bestis tai joku muu pikku piiri ja muut suljetaan pois. Juuri tuo ulossulkeminen ryhmästä on ihan kamalaa näille, jotka pikkutyttöinä tottuivat aivan päinvastaiseen.

Suomessa tuntuu, että uudet ihmiset otetaan vastaan mieluumminkin nihkeästi kuin avosylin. Me olemme ihan kantasuomalaisia, eli rasismista ei ole kyse.

ihan samoja ajatuksia, 52 (ap?) ja 53 myös, olisivat voineet olla minun kirjoittamiani. olen miettinyt missä vika, enkä tosiaan tiedä. jollekin ihmiselle olen varmaan ollut vaan liian puhelias. toisille taas liian syvällisiä pohtiva tai asioihin syventyvä. tarkoitan tuolla, että monet taitavat mennä elämässä aika pintatasolla, ja heti jos joku on mietiskelevämpi ihmistyyppi niin se ei iske. 

sen olen huomannut että osa ihmisistä haluaa pitää kulissia yllä, vaikka olisi kaverikin, mikä minulle tuntuu tosi oudolta, jos ollaan kavereita. esim. valehdellaan lapsen koulunumerot paremmiksi.