Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
On varmaan erottava, vaikka se on kai itsekäs teko
12.11.2017 |
Itsekästä, koska lapset eivät voi erota. He olisivat kuitenkin isän kanssa viikko-viikko jaolla. Olen vaan aivan loppu mieheni mielialojen ja "pimahdusten" ennakoimiseen. Huomaan, että menen nykyään aivan tolaltani asioista / vastoinkäymisistä, joista en ennen olisi ollut moksiskaan. Tämä siitä syystä, että tiedän miten mies tulee reagoimaan. Stressaan hänen reaktioitaan jo etukäteen, koska tiedän mitä on tulossa. Pari esimerkkiä:
5v oli kaverin luona kyläillessä hukannut fleecetakkinsa. Se oli jäänyt jonnekin, eikä kaverin äiti osannut sitä etsiä, epäili että olisi jäänyt ravintolaan jossa olivat käyneet. Mies huusi kotona suoraa huutoa, monen kymmenen euron takki hukassa! Raivosi ja kiroili minulle ja lapselle, mikään ei auttanut - ei edes se, että muistutin kyseessä olevan 5-vuotias, joka ei vielä osaa kaikista tavaroistaan huolehtia. Takki löytyi myöhemmin ravintolasta, kun soitin sinne sen auettua.
Toinen samanlainen aivan hullu ylireagointi tapahtui, kun yksi lapsen harrastusväline oli hukassa. Tässä tilanteessa minä olin jättänyt sen ulos niin, että todennäköisesti joku on sen varastanut. Huudosta ja raivoamisesta ei tullut loppua.
Näitä tapauksia riittää. Pahinta on se ennakointi ja taustalla jyskyttävä pelko siitä, milloin huuto ja kiroaminen taas alkaa, mikä milloinkin sen laukaisee. Väärin sanottu kommentti, lapsen kiukuttelu, huonosti nukuttu yö. Tänään mies sanoi, että "hänen tarpeet tulee aina viimeisenä ja hänet otetaan huomioon aina viimesenä, mikä HÄN on täällä aina huolehtimaan muista?!!" En viitsinyt sanoa, että no sinä olet se toinen aikuinen ja nämä muut tässä ovat lapsia, ME aikuiset ollaan vastuussa tästä.
Mikä tahansa vastoinkäyminen ja pieni "mutka matkassa" laukaisee aivan silmittömän ja suhteettoman reaktion. Joskus toivon, että mulla olisi oikeasti todella karmaisevia uutisia hänelle, katsoa mikä hänen reaktio silloin on.
Olen henkisesti aivan lopussa.
Kommentit (27)
Isässäni oli paljon samaa. Harmittomista unohtamisesta tai muusta seurasi aina suhteettoman iso rangaistus. Oli raivoamista, mykkäkoulua ja tätä tapahtui myös ihmisten ilmoilla. Kotona rangaistusta tehostettiin pääsääntöisesti myös hiuksista repimällä. Kuulemma tein kaiken tahallaan, vaikka olin lapsi. Samaa marttyyriasennetta "minä uhraan kaiken perheelleni, te kiittämättömät" isäni viljeli aina, vaikkei tehnyt koskaan edes kotitöitä ja äitikin kävi töissä aina.
Tästä seurasi ongelmia aikuisena. Alisuoritan helposti ja en uskalla ottaa juuri mitään riskejä epäonnistumisen pelossa. Minun on vaikea puolustaa itseäni ja sen myötä minua käytetään helposti hyväksi. Pyytelen koko ajan anteeksi ja kaikki uusi pelottaa. Pahinta on, että vaikka pidän lapsista , en kestä heitä: en heidän huutamista, itkua tai ylipäätään heidän tarpeitaan ja keskeneräisyyttä. Terapian avulla kasaan itseäni näin kolmikymppisenä.
Mieti siis rauhassa. Voihan olla, että miehesi käy läpi jotain omaa kipupistettään ja ei tajua mitä vahinkoa hän tekee omille lapsilleen. Ja oma isänikin varmasti välitti meistä lapsista. Mutta elämä koettelee lastasi aikuisena, eikä asiaa auta, jos lapsi on valmiiksi lannistettu. Ja on vaarana, että hän siirtää taakan omille lapsilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normi joka toinen viikonloppu sopii ainakin alkuun miehellesi (Ex-miehelle). Hän on stressaantunut arkeen ja siksi raivoaa koska sä olet siellä tekemässä damage controlia kuten itse sanot.
Kun eroat sun oma elämäsi helpottuu kun tajuat miten paljon energiaa tuo on sinulta syönyt ja kuinka helppo ja kevyt onkaan hengittää.
Ex miehesi todennäköisesti ei jatka raivaamista ollessaan lasten kanssa vähemmän tekemisissä, etkä sinäkään ole sitten hänen ”oikeutettua” raivoaan kuuntelemassa eli yleisö puuttuu.
Sanon: eroa.! Kaikkien elämä helpottuu.
Mun isä sai aikoinaan tuollaisia raivareita milloin mistäkin pikkujutusta. Kyllä se jättää jäljet pikkulapsen mieleen kun saa olla aina pelkäämässä milloin tekee jotain väärin ja taas tulee huutoa.
Auttaisko yhtään että löisit nyrkkiä pöytään ja annat miehelle ehdot että miehen käytös saa luvan muuttua, vaikka terapiassa ja turha selitellä luonnevikaista raivoamista "spontaaniudella". Jos muu ei auta niin ero.
Meillä ainakin parani tilanne kun äiti jätti isän, ei tarvinnut jatkuvasti olla varuillaan, oltiin veljen kanssa viikonloput isällä kunnes kyllästyttiin siihen eestaas ravaamiseen.Ollaan nykyään isän kanssa ihan hyvissä väleissä. Isä itse on nykyään pahoillaan käytöksestään, itsellään oli aika paska lapsuus eikä osannut oikein asettua pikkulapsen asemaan.
Ei se mitään auta että olet tasaamassa tilannetta, eroa niin lapset saavat hengähdystauon raivoamisesta. Ei haittaa niin paljoa vaikka joutuisivat olemaan isällään, tietävät kuitenkin ettei sitä paskaa tarvi sietää äidin luona.
Lähes jokaisessa lapsiperheessä "kilahdellaan" tutkitusti joskus ihan mitättömästä syystä. Syitä voi olla monia stressistä uupumukseen ja luontaiseen temperamenttiin, mutta näistä voidaan oppia myös pois. Nämä eroa heti- neuvot ovat ihan järkyttäviä. Eiköhän vähintään puolet äideistä ja isistä saataisi erotettua lapsistaan pysyvästi, jos tälle linjalle lähdetään.
Väkivaltaa ei tietenkään pidä sietää. Kilahtelijan kannattaisi ihan itsensäkin kannalta herätä tilanteeseen ennen kuin on liian myöhäistä.
Paheksuinpa minäkin kerran ääneen, kun työkaverini kertoi jostain äänekkäästä riidasta perheessään ja tuumin mitä hänen naapurinsa mahtaa tästä ajatella. Totesi ihmetellen, että "eikö teillä koskaan riidellä?"
Touche.
Mullakin oli tuollainen isä (mutta myös välinpitämätön äiti), nykyään olen itse tuollainen raivoaja. Löytyy useampi mt häiriö. Onneksi ei ole lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähes jokaisessa lapsiperheessä "kilahdellaan" tutkitusti joskus ihan mitättömästä syystä. Syitä voi olla monia stressistä uupumukseen ja luontaiseen temperamenttiin, mutta näistä voidaan oppia myös pois. Nämä eroa heti- neuvot ovat ihan järkyttäviä. Eiköhän vähintään puolet äideistä ja isistä saataisi erotettua lapsistaan pysyvästi, jos tälle linjalle lähdetään.
Väkivaltaa ei tietenkään pidä sietää. Kilahtelijan kannattaisi ihan itsensäkin kannalta herätä tilanteeseen ennen kuin on liian myöhäistä.
Paheksuinpa minäkin kerran ääneen, kun työkaverini kertoi jostain äänekkäästä riidasta perheessään ja tuumin mitä hänen naapurinsa mahtaa tästä ajatella. Totesi ihmetellen, että "eikö teillä koskaan riidellä?"
Touche.
Mitäs sitten kun se kilahtelu on ihan arkipäivää? Joka ikisestä virheestä (niinkuin tuo takin unohtaminen) seuraa hirveä huuto ja syyllistäminen. Ei se ole mitenkään hyväksyttävää että muu perhe joutuu olemaan varuillaan jatkuvasti ettei vaan perheen sekopää rupea raivoamaan. Ja Ap:n tapauksessa mies vain vähättelee raivoamistaan eli todennäköisesti ei edes halua muuttaa käytöstään. Ei kai siinä sitten lopulta muu auta kuin erota.
Alue: Aihe vapaa
Jos hän on kuitenkin joskus ollut ihan hyvä isä/tasapainoinen ihminen, tekisin ensin kaikkeni löytääkseni ammattiapua miehelle. Jos muutosta ei tule, tekisin parhaani, etteivät lapset enää joutuisi kärsimään tuosta.