Miten kestätte erityislastenne kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen myös aika väsynyt siihen että vanhemmat joilla vanhemmuus on selkeästi hukassa tulevat kertomaan minulle miten heilläkin on erityislapsi kuten minulla. Ei vaan jaksais. Minä olen siis tuo jonka lapsi vaikeasti kehitysvammainen ja laitoksessa. Lapsesta luopuminen ja oman riittämättömyyden aiheuttama syyllisyys on niin rankkaa ettei jaksa kauheasti piitata jonkun erityislapsesta joka kuitenkin käy normaalia koulua, harrastaa normaalisti, jne. 

Ai niin kuin vertaillen?

Vierailija kirjoitti:

Älkää siskot viisikö reagoida noihin kusipäätrolleihin. Ruokitte vain idiootteja.

Mitä tulee ap kysymykseesi, niin ihan kohtuullisesti jaksan. Haastava poikani on kyllä, mutta myös erittäin rakas. Tulevaisuus huolestuttaa ja se, miten häntä koulussa mahdetaan kiusata. Hän kun ei kotona kerro mitään, mutta itsetuntonsa on valitettavan huono ja mieliala ärtyinen, joten todennäköisesti kiusataan aika lailla. Eikä hän juurikaan unelmoi enää esim. perheestä, kuten vielä joskus nuorempana. Kauheaa katsoa, miten 15-vuotiaan käsitys itsestään heikkenee kaiken aikaa, riippumatta siitä, miten me vanhemmat häntä yritämme tsempata.

Koulussa hän pärjää normalailuokalla ja akateemiset taidot ovat itse asiassa ihan hyvät. Ongelmat ovat sosiaalisissa taidoissa ja oman toiminnan ohjauksessa.

As-teinin surullinen äiti

Minkälaista tukea poika saa yhteiskunnan taholta? Onko kavereita? Itse en osaa kuvitella omaa as-teiniäni parisuhteeseen. Välillä tuntuu, että ei hän itsekään ole kiinnostunut...

Mies77 kirjoitti:

Ei sellaisia olekaan kuin erityislapset, on vain erityisen kyvyttömiä vanhempia, ja väärät kasvatusmenetelmät. Näiden virheiden ansiosta näitä erityislapsiksi kutsuttuja ilmaantuu kuin sieniä sateella.

Ei ADHD-diagnoosi tule lapselle helpolla. Omalla pojallani havaittiin jo kaksivuotiaana haastavaa käytöstä, jolloin hän siirtyi päiväkodissa erityisryhmään. Aloitti erityislastentarhanopettajan suosituksesta (neuvolalääkärin lähetteellä) toimintaterapian, jossa lapsi kävi kaksi jaksoa. Neljävuotiaana lapselle tehtiin psykologin testit (sisälsi muun muassa neuropsykiatriset testit). Lisäksi lapsi kävi kahden viikon tutkimusjakson psykiatrisella osastolla. Tämän jälkeen diagnoosin teki lastenpsykiatri.

Tutkimusten tarkoituksena on tehdä selväksi, mistä lapsen ongelmat johtuvat. Onko haasteena vanhemmuuden riittämättömyys vai neuropsykiatrinen häiriö. Meillä kaikki testit puolsivat ADHD:ta.

Meillä on myös kaksi tyttöä, joilla ei ole diagnoosia, joten miten kasvatukseni olisi riittämätöntä vain pojan kohdalla?

--"Mutta miten voit muuttaa mökille pois lasten luota, jos he tarvitsevat sinua koko elämänsä? Miten voit antaa periksi, kun he tulevat täysi-ikäisiksi? Panetko heidät laitokseen?"--

Kaksi vanhinta pärjää ilman laitoshoitoakin, mutta nuorimman kohdalla laitos on todennäköisin vaihtoehto. En hylkää heitä koskaan, rakastan heitä, mutta jossain raja tulee vastaan, valitettavasti. Ajatus "maaliviivasta", johon asti pitää jaksaa, antaa voimia tähän hetkeen.

Erityislapsi on mielestäni oikein hyvä ilmaus. Minua ärsyttää se, että nimenomaan erityislasten vanhemmat kutsuvat lapsiaan erityisiksi lapsiksi, ikään kuin ns. normaalit lapset olisivat vain jotain harmaata massaa ja vähemmän erityisiä. Yh.

Helpommin kestän ADD-poikaa, kuin luultavasti kestäisin "normia" näsäviisasta tyttölasta. Kaverilla tällaisia kaksinaamaisia pikkudiivoja, jotka ilkeilevät selän takana muille lapsille ja kuvittelevat olevansa muita parempia. Tulisin hulluksi, jos tuollaisia löytyisi huushollista.

Kyllä suomalaiset osaavat olla kateellisia vaikka mille, jopa erityislapsi termistä. "Epistä kun joistain lapsista käytetään erityislapsi sanaa, mun lapsi on myös erityinen" voiko tyhmempää ihmistä olla! Myös monilla on tarve yrittää diagnosoida muiden lapsia. Kyllä naurattaa kun joku yksinkertainen ihminen jollain muutaman pisteen älykkyysosamäärällä latelee diagnooseja toisten lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Helpommin kestän ADD-poikaa, kuin luultavasti kestäisin "normia" näsäviisasta tyttölasta. Kaverilla tällaisia kaksinaamaisia pikkudiivoja, jotka ilkeilevät selän takana muille lapsille ja kuvittelevat olevansa muita parempia. Tulisin hulluksi, jos tuollaisia löytyisi huushollista.

Joskus voi hyvin olla noin! Minulla on Asperger-poika ja täytyy sanoa, että hänen taviksella pikkuveljellään sosiaalinen elämä on ollut paljon monimutkaisempaa, johtuen kyllä levottomasta koululuokastakin, mutta myös siitä kyvystä ja halusta analysoida sosiaalisia kuvioita. Asperger on tyytyväinen, kun saa rauhassa tehdä omia juttujaan ja hänestä on jossain määrin kiva olla muiden kanssa, mutta ei hän todellakaan vatvo asioita. Samaten Aspergerini on ollut ihan mahdoton pyytää käskystä anteeksi. Jos hän on pahoillaan, hän hyvittää sen jollain tavalla, mutta sellaiset fraasit ja totunnaiset tavat menevät yli hilseen. Sitten kun puistossa oli näitä kuten kirjoitit, pikkudiivoja, jotka kiusasivat toisia, mutta osasivat suloisesti henkäistä "anteeksi", olivat äidit onnesta soikeina ja lapset jatkoivat selän takana kiusantekoaan. Nämä sitten olivat niitä ns. normaaleja ja hyvin kasvatettuja lapsia? En pidä lastani minään jalustalle nostettuna enkelinä, mutta oikeasti erityislapsiltakin voi suorastaan oppia jotain. Eivät he ole vain "jotenkin vajaita", he ovat erilaisia.