Aivokuvat todistavat: verksukulainen (bio) menee muiden edelle. Aaltoyliopiston lainaus.

Mutta vaikuttaako verisukulaisuus toimintaan moraalitilanteissa? Vai näkyykö vain aivoissa?

Olin itse sattumoisin tuossa tutkimuksessa mukana. Olen siis opiskelija. Mielenkiintoista nähdä näitä tuloksia parin vuoden jälkeen.

Tässä vielä lisää:

Hienovivahteiset erot olivatkin suuria

Koehenkilöille kerrottiin ensin, että sisaruksilla oli samat vanhemmat, ja sitten, että terve pikkusisko oli adoptoitu vastasyntyneenä. Yhdeksän kymmenestä sanoi, että verisukulaisuudella ei ollut mitään vaikutusta siihen, mitä he ajattelivat pikkusiskon kieltäytymisestä.

Aivojen toiminnallisten magneettikuvien viesti oli kuitenkin aivan toinen. Tutkijat, jotka olivat odottaneet näkevänsä pieniä ja hienovivahteisia eroja, hämmästyivät niiden selkeydestä, kertoo Jääskeläinen.

Aivokuvien perusteella verisukulaiset ovat tärkeysjärjestyksessä ykkösinä. Se näkyi huomattavana yhteneväisyytenä koehenkilöiden kuvien välillä, kun avun tarpeessa oli geneettinen sisar.

– Se menee ikään kuin perusrutiinilla, samasta muotista: "hirveä mikä tilanne", ”sehän on sisko", ”hänhän on kuolemassa”. Adoptiosisaren kohdalla havainto- ja mietintäprosesseista näyttää tulevan yksilöllisempiä, Jääskeläinen kuvailee.

Uusperheen äitinä tiedän. Omien lasten kohdalla kaikki mitä teen heidän vuokseen on kuin itselleni tekisin. Sujuu luonnostaan, itsestäänselvästi. Miehen lasten kohdalla joudun käyttämään paljon "aikuisuutta", enkä siltikään kykene samaan. Omien lasteni eteen uhrautuisin miten tahansa, heidän eteensä tekisin sen minkä kenen tahansa lapsen, mutta se on paljon vähemmän. Onneksi ihmisellä on kuitenkin käytössään empatia, tietoisuus, vastuullisuus jne, joilla pääsee aika pitkälle. Mutta verisukulaisuus on tosiaan ihan eri levelillä. 

Tällainen on kurjaa, jos perheessä on biolapsia ja adoptoituja lapsia.

Moni väittävät vihaisena ja kivenkovaa toista. Nyt totuus paljastuu aivokuvista.

Noiden tulosten mukaan sitten vaikka oma biosisar menee hätätilanteessa adoptoidun oman lapsen edelle. Tästä voisi päätellä, että todellakin kaikki paukut pitäisi laittaa sen syntymäperheen tukemiseen vanhemmuudessa. (mikä ei aina saa sekään riittäviä edellytyksiä bio perheelle ja adoptio on ainoa mahdollisuus)

Toisaalta tunnen perheitä, jotka ovat adoptoineet ja sitten onkin tullut biolapsia, vaikka luultiin, ettei niitä saada. (Adoptioon on ryhdytty, jotta ei ikärajat ylity ja tietoisina siitä, että prosessi voi kestää kauan.) Olisi kuitenkin tietenkin kohtuutonta kieltää (sterilaatiolla tms) adoptoivaa perhettä hankkimasta biolapsia.

Hyvä kuitenkin, että vallitseva tilanne nyt Aivokuvien perusteella tunnetaan ja siten tiedostetaan.

Olen aina ihmetellyt sitä raivoisaa tapaa esittää asia niin, että ne adoptoidut ovat yhtä rakkaita. Onko siinä kiukkuisen ilmaisutavan takana se, ettei saavuta sitä tilaa, jonka haluaisi saavuttaa ja luulee muiden saavuttavan ja itse pettyy, kun ei pysty. Tämän tutkimustuloksen luulisi nyt helpottavan. (Olenkin normaali. Saan tuntea näin.)

*verisukulainen (otsikossa virhe)

Ap

Niin normaalimies esim. haluaa pitää huolta biologosesta lapsestaan vaikka lapsi oli ns. ei suunniteltu. Ihminen on biologisesti suunniteltu siten. Toki on poikkeavi, outoja yksilöitä joihin tama ei päde.

Eli jos ihminen luulee, että kyseessä on verisukulainen, niin homma toimii.

Eli ei ole kyse siitä, onko lapsi oikeasti samaa verta, vaan että ihminen luulee vain niin.

Verisukulaisuus ei siis oikeasti yhdistä, ainoastaan ihmisen oma luulo siitä.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ihmetellyt sitä raivoisaa tapaa esittää asia niin, että ne adoptoidut ovat yhtä rakkaita. Onko siinä kiukkuisen ilmaisutavan takana se, ettei saavuta sitä tilaa, jonka haluaisi saavuttaa ja luulee muiden saavuttavan ja itse pettyy, kun ei pysty. Tämän tutkimustuloksen luulisi nyt helpottavan. (Olenkin normaali. Saan tuntea näin.)

Sama raivokiukku on muuten nähtävissä muutamassa muussakin jutussa jossa "oikea" tai "hyväksytty" asennoitumistapa ei välttämättä ole se ties mistä kivikaudelta tai vieläkin kauempaa peräisin oleva selkäytimestä lähtevä luontainen asennoitumistapa.

Loppujen lopuksi kuitenkin tahto ohjaa sen ulospäinnäkyvän reaktion mutta jos ei haluta tunnustaa että siellä taustalla voi olla toisenlainen reaktio niin seuraa kaksikin asiaa. Ensinnäkin joitain ihmisiä on hankala vakuuttaa siitä että ainoa oikea reaktio on se järjellä pakotettu reaktio koska ihmiset tuntevat sen toisen reaktion sisimmässään. Toisaalta asiaa on hankala oikeasti korjata jos ainoa sallittu ajattelutapa on se että kielletään sen syvällä olevan selkäydinreaktion olemassaolo. Ihmiset tyypillisesti luottavat tärkeissä asioissa vaistoonsa jos se on ristiriidassa ulkoapäin kerrottujen totuuksien kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ihmetellyt sitä raivoisaa tapaa esittää asia niin, että ne adoptoidut ovat yhtä rakkaita. Onko siinä kiukkuisen ilmaisutavan takana se, ettei saavuta sitä tilaa, jonka haluaisi saavuttaa ja luulee muiden saavuttavan ja itse pettyy, kun ei pysty. Tämän tutkimustuloksen luulisi nyt helpottavan. (Olenkin normaali. Saan tuntea näin.)

Sama raivokiukku on muuten nähtävissä muutamassa muussakin jutussa jossa "oikea" tai "hyväksytty" asennoitumistapa ei välttämättä ole se ties mistä kivikaudelta tai vieläkin kauempaa peräisin oleva selkäytimestä lähtevä luontainen asennoitumistapa.

Loppujen lopuksi kuitenkin tahto ohjaa sen ulospäinnäkyvän reaktion mutta jos ei haluta tunnustaa että siellä taustalla voi olla toisenlainen reaktio niin seuraa kaksikin asiaa. Ensinnäkin joitain ihmisiä on hankala vakuuttaa siitä että ainoa oikea reaktio on se järjellä pakotettu reaktio koska ihmiset tuntevat sen toisen reaktion sisimmässään. Toisaalta asiaa on hankala oikeasti korjata jos ainoa sallittu ajattelutapa on se että kielletään sen syvällä olevan selkäydinreaktion olemassaolo. Ihmiset tyypillisesti luottavat tärkeissä asioissa vaistoonsa jos se on ristiriidassa ulkoapäin kerrottujen totuuksien kanssa. 

Totta. Ihminen pystyy ohjaamaan käytöstään hyvin, mutta perimmäisille tunteilleen hän ei mitään voi ja se sitten turhauttaa ja aiheuttaa ulospäinkin tietyissä tilanteissa näkyvän kiukun.

Tämä tutkimus on hyvä, sillä nyt ihmiset hyväksyvät tunteensa. Voivat silti ohjata käytöstään.

Usein adoptillapsia hankkivat ne jotka eivät ole saaneet omaa lasta. Silloinhan asialla ei ole markitystä kun ei ole kilpailutilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Usein adoptillapsia hankkivat ne jotka eivät ole saaneet omaa lasta. Silloinhan asialla ei ole markitystä kun ei ole kilpailutilannetta.

Mutta ei ole täysin harvinaista, että sitten kuitenkin saa biologisen lapsen myöhemmin. Adoptioon on ryhdyttävä aikaisin, jos vaikka ajattelee myöhemmin adoptoivaa vielä toisen. Siinä on aikaa tulla itse raskaaksi.

Joskus olen nähnyt tutkimuksen, jossa selitettiin lähisukulaisten merkitystä ja sitä miksi esim sisarustenkin lapset koetaan tärkeiksi.

Siinä asiaa lähestyttiin geneettisellä tasolla ja perusteltiin siten, että lähisukulaisten menestyminen auttaa myös omien geenien jatkumista ja eteenpäin siirtymistä. Niillä sisarusten lapsilla kun on osittain sama geeniperimä kuin itsellä.

Se oli mielenkiintoinen lähestymistapa aiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Joskus olen nähnyt tutkimuksen, jossa selitettiin lähisukulaisten merkitystä ja sitä miksi esim sisarustenkin lapset koetaan tärkeiksi.

Siinä asiaa lähestyttiin geneettisellä tasolla ja perusteltiin siten, että lähisukulaisten menestyminen auttaa myös omien geenien jatkumista ja eteenpäin siirtymistä. Niillä sisarusten lapsilla kun on osittain sama geeniperimä kuin itsellä.

Se oli mielenkiintoinen lähestymistapa aiheeseen.

Tuo on evoluution perusmekanismeja, ns. sukulaisvalintaa. Selittää esim. sitä miksi homoseksuaaliset taipumukset eivät ole hävinneet perimästä. Aikojen saatossa homo- ja lesbosukulaiset ovat olleet tärkeitä esim. sisarustensa lasten menestymisessä.

Miten tutkimuksessa oli huomioitu tutkittavien suhtautuminen omiin sukulaisiinsa? Mietin, että onko tutkimustulos erilainen, jos vastaajana olisi joku Kivikissaäidin tyyppinen henkilö? Kuinka paljon siis vaikuttaa se, miten hyvät tai huonot välit tutkittavalla on omiin vanhempiinsa, sisaruksiinsa tai lapsiinsa?

ENsimmäisestä viestistä ja otsikosta sai sen kuvan, että tutkimuksessa tutkittiin sitä, miten ihmiset suhtautuvat moraalisesti OMIIN verisukulaisiinsa verrattuna muihin läheisiinsä.

Viestissä 3 kuitenkin annetaan ymmärtää, että kyseessä ei ollut heidän omat sukulaisensa tai muut läheisensä, vaan ajatus siitä, miten täysin tuntemattomien ihmisten pitäisi moraalisesti toimia omiin verisukulaisiinsa tai muihin näheisiinsä nähden. TÄmä onkin tietysti luonnollista, miten muuten voitaisiin saada aikaan koeasetelma, jossa ihminen ei tiedä ja sitten tietää sukulaisuudesta - jotta tilanteita voidaan verrata. omansahan tuntee valmiiksi, joten siihen ei voi luoda sokkokoetta.

Tosiasia kuitenkin on, että aivotoiminnan kannalta on todennäköisesti aika iso ero siinä, onko kyse tuntemattomista ihmisistä ja heidän sukulaisistaan tai läheisistään, vai omista.

Tajusinko oikein, tuossa tutkimuksessa on siis ulkopuoliselle ihmiselle kuvattu jokin tilanne sekä niin että se koskee biosukulaisia ja sitten "paljastettu" ettei olekaan biologista sidettä noiden kuvitteellisten ihmisten välillä? Ja sitten kuvattu aivoja ja tästä tehty päätelmä, että biosukulaisuus merkitsee enemmän?

Eikö se nyt ole ihan selvää, että ihminen jolla ei ole omaa kokemusta vaikkapa adoptiovanhemmuudesta, voi ajatella että vain biologia merkitsee, koska hänellä ei ole konkreettista kokemusta esim. lapsi-vanhempi suhteesta ilman biologista sukulaisuutta? Ja ettei näin ole "sopivaa" sanoa ääneen, mutta tunnetasolla näin ajatellaan kuitenkin? Tai että jos ihmisellä ei ole suhdetta kuvattaviin henkilöihin, ei tilanne ole verrannollinen siihen, jos tilanne olisi oikeasti omalla kohdalla?

Meillä sekä bio- että adoptiolapsia ja ei tällä ole mitään vaikutusta vanhempien tai sisarusten väleissä, me elämme perheenä ja se vaikuttaa. Kun taas ikävä kyllä jo lähisuvussa on näkyvissä erilainen suhtautuminen niihin biologisesti "omaa verta" oleviin, toki ihmiset yrittää tätä peitellä, mutta se paistaa läpi. Surullista ja vaikuttaa meidän sukulaisuussuhteisiin ja kanssakäymiseen jonkunverran ja todistaa musta nimenomaan sen, että ilman suoraa sisaruussuhdetta tai lapsi-vanhempi suhdetta moni arvottaa geneettisen sukulaisuuden korkeammalle ja oikeammaksi kuin sosiaalisen sukulaisuuden.

Myös uusioperheissä muodostuu usein tilanne, jossa ei eletä arkea tiiviinä yhtenä perheenä, jolloin helposti se verisukulaisuus saa painoarvoa, osa perheenjäsenistä on ns. vieraita ainakin aluksi.

En silti pidä vaikkapa adoptiota huonona asiana, tosin neuvonnassa olisi varmaan hyvä enemmänkin käydä läpi tätä "geneettisyyden merkitystä" ja myös sitä, ettei sukulaisille asia ole ikinä samalla tavoin ok kuin adovanhemmille itselleen ja antaa jotain neuvoja tämän mahdollisuuden huomioimiseen lasta vähiten haittaavalla tavalla.  Toivottavasti tällaiset tutkimustulokset antavat eväitä siihen.