Lue keskustelun säännöt.
Kertoiko sukulaisenne tms. ikinä inhimillisyydestä tai "veljeilystä" vihollisen kanssa talvi- ja jatkosodassa?
08.11.2017 |
Minun vaarini kertoi, että heidän lohkollaan sovittiin venäläisten kanssa, että molemmat saa käydä hakemassa vettä rintamalinjan välissä olevalta kaivolta. Vaihtoehtoiset vesipisteet olisi olleet matkojen päässä, joten tämä sopi molemmille.
Kerran kuitenkin joku ylempi suomalaisupseeri oli ollut tarkastuskäynnillä ja nähnyt venäläisen noutamassa vettä. Hän oli määrännyt, että venäläistä on ammuttava. Ainakin ensimmäinen laukaus oli mennyt (tarkoituksella?) ohi ja venäläinen oli alkanut pelleillä sen seurauksena. Vaarini ei kertonut miten tilanne päättyi. Toivottavasti eivät ampuneet miesparkaa. Uskon että ei, sillä vaarini nauroi niin makeasti tälle pelleilylle enkä usko että hän olisi tehnyt niin, jos mies olisi kuollut.
Kommentit (34)
Se Rukajärven tie -leffan kohtaus jossa venäläinen kantoi haavoittuneen suomalaisen suomalaisten puolelle perustui kuulemma tositapahtumiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei, mutta edesmennyt kaveri sanoi ampuneensa ryssän puuhun, mikä aiheutti sydämessään yhtäkkisen valtavan lämmön ja hyvänolontunteen.
Vierailija kirjoitti:
Se Rukajärven tie -leffan kohtaus jossa venäläinen kantoi haavoittuneen suomalaisen suomalaisten puolelle perustui kuulemma tositapahtumiin
Ei kun siis leffa oli Tali-Ihantala
Luon joskus että olisiko ollut 1. Maailmansodassa eturintaman sotamiehet (muistaakseni britit vs jotkut muut?) saattoivat Joulun aikaan toivotella poteroistaan toisilleen hyvää joulua ja viedä toisilleen jopa pieniä lahjoja.
Tästä oli siis kyse. Siellä pelattiin jopa futista ja laulettiin joululauluja http://www.history.com/this-day-in-history/enemies-exchange-christmas-g… 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isovanhempieni kotitila oli Karjalankannaksella. Perhe palasi sinne talvisodan evakosta takaisin, kun jatkosota mahdollisti paluun. Jossakin asemasodan vaiheessa venäläisiä sotavankeja sijoitettiin apuvoimaksi maataloihin, joista isäntä oli rintamalla.
Mummo kertoili aina silmät kyynelissä kahdesta venäläispojasta, jotka oli heille tuotu. Kilttejä ja ahkeria poikia, jotka auttoivat silloista nuorta emäntää ja lapsia (joista yksi oli äitini) missä vain osasivat.
Mummo puolestaan suhtautui näihin nuoriin vihollissotilaisiin kuin keneen tahansa lähimmäiseen. Pojat söivät samaa (niukkaa) ruokaa samassa pöydässä kuin perhekin. Mummo yritti myös etsiä heille jotakin vaatetta niiden kurjien riepujen tilalle, joihin vangit oli puettu.
Eron hetkellä (vangit vietiin pois ja sodan jälkeen heidät palautettiin vankienvaihdossa kotimaahansa, lähes varmasti ammuttaviksi) kaikki olivat itkeneet, niin ne poikaraukat kuin mummo lapsineenkin.
Vierailija kirjoitti:
Tästä oli siis kyse. Siellä pelattiin jopa futista ja laulettiin joululauluja http://www.history.com/this-day-in-history/enemies-exchange-christmas-g… 😊
Joo ja myös siellä ylempi sodanjohto raivostui, kun vihollista ei muistettu vihata.
Jatkosota muistutti aika paljon ensimmäistä maailmansotaa siinä mielessä, että siellä kykittiin pari vuotta lähekkäin olevissa poteroissa ilman, että paljoakaan tapahtui. Ei siinä varmaan jaksa loputtomiin olla vihainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sukulaismies kertoi ihailevasti toisesta miehestä, jonka myös etäisesti tunsin.
Suomalaisten ja venäläisten linjojen väliin oli jäänyt haavoittunut suomalainen. Tämä mies oli etsinyt valkoisen paidan, nostanut sen valkoiseksi lipuksi, kävellyt avoimesti linjojen väliin haavoittuneen luokse ja lähtenyt kantamaan omien puolelle. Venäläiset eivät ampuneet.
Olisi mukava kuulla lisääkin tällaisia tarinoita! Taidan pistää ketjun talteen. Josko näitä vielä tulisi.
Vierailija kirjoitti:
Isovanhempieni kotitila oli Karjalankannaksella. Perhe palasi sinne talvisodan evakosta takaisin, kun jatkosota mahdollisti paluun. Jossakin asemasodan vaiheessa venäläisiä sotavankeja sijoitettiin apuvoimaksi maataloihin, joista isäntä oli rintamalla.
Mummo kertoili aina silmät kyynelissä kahdesta venäläispojasta, jotka oli heille tuotu. Kilttejä ja ahkeria poikia, jotka auttoivat silloista nuorta emäntää ja lapsia (joista yksi oli äitini) missä vain osasivat.
Mummo puolestaan suhtautui näihin nuoriin vihollissotilaisiin kuin keneen tahansa lähimmäiseen. Pojat söivät samaa (niukkaa) ruokaa samassa pöydässä kuin perhekin. Mummo yritti myös etsiä heille jotakin vaatetta niiden kurjien riepujen tilalle, joihin vangit oli puettu.
Eron hetkellä (vangit vietiin pois ja sodan jälkeen heidät palautettiin vankienvaihdossa kotimaahansa, lähes varmasti ammuttaviksi) kaikki olivat itkeneet, niin ne poikaraukat kuin mummo lapsineenkin.
Juuri tuota sotavankien huonoa kohtelua sen jälkeen kun heidät on rauhanteon jälkeen palautettu kotimaahansa en ymmärrä.
Huono kohtelu muuten oli myös niiden suomalaissotilaiden osana, jotka sodan jälkeen palautettiin tänne.
Heitä ei täällä aivan ammuttu, mutta kuulusteltiin ja saivat olla pidätettyinä, epäiltiin vakoojiksi ja vaikka mitä. Ikäänkuin se olisi ollut heidän vikansa ,että joutuivat vangeiksi.
Eipä ole muuten paljon tehty eikä nähty ohjelmia niistä suomalaisista sotavangeista aikanaan ketkä olivat...
Elokuvista nyt siitä aiheesta puhumattakaan.
Armeija on jo instituutiona täynnä valheita ja kaikki sen kunnia aina lopulta kuitenkin valheille perustuvaa.
Vain parhaat tappajat voivat sen puitteissa olla sankareita ja heitä vain ihaillaan.
Kuin sokeat hullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännä yksityiskohta toisesta maailmansodasta on, että lentäjät eivät yleensä (vai juuri koskaan) ampuneet alasammuttua, laskuvarjon varassa riippuvaa vihollislentäjää. Eivät edes veriviholliset kuten saksalaiset vs. venäläiset. Sotimisen näkökulmasta se olisi ollut hyvinkin fiksua, sillä lentäjän kouluttaminen oli pitkä ja kallis prosessi ja alasammutut lentäjät olivat usein saman tien takaisin ilmassa uudella koneella.
Miksi he sitten eivät ampuneet? Varmaan se olisi tuntunut liikaa teloittamiselta ja varmaan oli helppoa kuvitella itsensä samaan tilanteeseen. Lentäjät olivat myös jonkin sortin eliittiä, jolla oli varmaan enemmän ammattietiikkaa kun monilla muilla joukoilla.
Vierailija kirjoitti:
Jännä yksityiskohta toisesta maailmansodasta on, että lentäjät eivät yleensä (vai juuri koskaan) ampuneet alasammuttua, laskuvarjon varassa riippuvaa vihollislentäjää. Eivät edes veriviholliset kuten saksalaiset vs. venäläiset. Sotimisen näkökulmasta se olisi ollut hyvinkin fiksua, sillä lentäjän kouluttaminen oli pitkä ja kallis prosessi ja alasammutut lentäjät olivat usein saman tien takaisin ilmassa uudella koneella.
Miksi he sitten eivät ampuneet? Varmaan se olisi tuntunut liikaa teloittamiselta ja varmaan oli helppoa kuvitella itsensä samaan tilanteeseen. Lentäjät olivat myös jonkin sortin eliittiä, jolla oli varmaan enemmän ammattietiikkaa kun monilla muilla joukoilla.
Merelläkin sukellusveneen torpedoitua ja upotettua jonkun esim .vihollisen saattueen aluksen, poimittiin kaikki siltä pelastuneet veden varasta sinne (ison) sukellusveneen kannelle ja sinne sisään ja vietiin sotavankeina maihin. (josta sitten heidät sinne luovuttamisen jälkeen vietiin jonnekin sotavankien eristysalueelle, vankileiriin internoituina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä yksityiskohta toisesta maailmansodasta on, että lentäjät eivät yleensä (vai juuri koskaan) ampuneet alasammuttua, laskuvarjon varassa riippuvaa vihollislentäjää. Eivät edes veriviholliset kuten saksalaiset vs. venäläiset. Sotimisen näkökulmasta se olisi ollut hyvinkin fiksua, sillä lentäjän kouluttaminen oli pitkä ja kallis prosessi ja alasammutut lentäjät olivat usein saman tien takaisin ilmassa uudella koneella.
Miksi he sitten eivät ampuneet? Varmaan se olisi tuntunut liikaa teloittamiselta ja varmaan oli helppoa kuvitella itsensä samaan tilanteeseen. Lentäjät olivat myös jonkin sortin eliittiä, jolla oli varmaan enemmän ammattietiikkaa kun monilla muilla joukoilla.
Merelläkin sukellusveneen torpedoitua ja upotettua jonkun esim .vihollisen saattueen aluksen, poimittiin kaikki siltä pelastuneet veden varasta sinne (ison) sukellusveneen kannelle ja sinne sisään ja vietiin sotavankeina maihin. (josta sitten heidät sinne luovuttamisen jälkeen vietiin jonnekin sotavankien eristysalueelle, vankileiriin internoituina.
Tässä liittoutuneet tekivät kerran oikein emämokan. Saksalainen sukellusvene oli upottanut heidän laivansa mutta alkanut jälkikäteen pelastaa ihmisiä ja lähettänyt viestin liittoutuneille, että tulevat auttamaan. No, he sitten tulivat mutta hyökkäsivätkin heti ensi töikseen tämän saksalaissukellusveneen kimppuun. Tämän tapauksen jälkeen saksalaiset eivät enää yrittäneet auttaa. Kuulostaa oudolta asetelmalta mutta merellä saksalaiset olivat toisinaan paljon ritarillisempia kuin muualla. Tosin kyllä he yleensäkin kohtelivat länsiliittoutuneita asiallisesti. Itärintama oli sitten ihan muuta.
Vierailija kirjoitti:
Ei, mutta edesmennyt kaveri sanoi ampuneensa ryssän puuhun, mikä aiheutti sydämessään yhtäkkisen valtavan lämmön ja hyvänolontunteen.
Harvassa taisi olla sodassa ne jotka tappamisesta nauttivat. Suurin osa tappoi pakosta ja säilyttääkseen oman henkensä. Ja eli elämänsä loppuun asti sen kanssa kipuillen että oli tappaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sota on kyllä hassua. Täysin järjenvastaista. Yhdessä hetkessä tapetaan toisia, seuraavana kaveerataan.
Vierailija kirjoitti:
Jännä yksityiskohta toisesta maailmansodasta on, että lentäjät eivät yleensä (vai juuri koskaan) ampuneet alasammuttua, laskuvarjon varassa riippuvaa vihollislentäjää. Eivät edes veriviholliset kuten saksalaiset vs. venäläiset. Sotimisen näkökulmasta se olisi ollut hyvinkin fiksua, sillä lentäjän kouluttaminen oli pitkä ja kallis prosessi ja alasammutut lentäjät olivat usein saman tien takaisin ilmassa uudella koneella.
Miksi he sitten eivät ampuneet? Varmaan se olisi tuntunut liikaa teloittamiselta ja varmaan oli helppoa kuvitella itsensä samaan tilanteeseen. Lentäjät olivat myös jonkin sortin eliittiä, jolla oli varmaan enemmän ammattietiikkaa kun monilla muilla joukoilla.
Olen kuullut saman. Oli ns. hiljainen sääntö.
Jossain Pohjois-Suomessa sovittiin naapurin kanssa, että kumpikaan osapuoli ei sodi. Ja sillä rintamalohkolla ei sitten sodittu. Taisivat olla tuttavia keskenään rauhan ajalta. Valitettavasti en muista, oliko tämä tapaus talvi- vai jatkosodan ajalta, mutta todennäköisesti jälkimmäisen.
Erkki Tuomiojan isoäiti Hella Wuolijoki taisi vähän veljeillä, kun otti kotiinsa desantin. Olen aina ihmetellyt, ettei hän saanut ankarampaa rangaistusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei, mutta edesmennyt kaveri sanoi ampuneensa ryssän puuhun, mikä aiheutti sydämessään yhtäkkisen valtavan lämmön ja hyvänolontunteen.
Harvassa taisi olla sodassa ne jotka tappamisesta nauttivat. Suurin osa tappoi pakosta ja säilyttääkseen oman henkensä. Ja eli elämänsä loppuun asti sen kanssa kipuillen että oli tappaja.
Niin, vain onneksi pieni prosentti ihmisistä lopultakin on jotain tunnottomia, vihan sumentamia väkivaltarikollisia, tai sarjamurhaaja-psykopaatteja...
Vierailija kirjoitti:
Jossain Pohjois-Suomessa sovittiin naapurin kanssa, että kumpikaan osapuoli ei sodi. Ja sillä rintamalohkolla ei sitten sodittu. Taisivat olla tuttavia keskenään rauhan ajalta. Valitettavasti en muista, oliko tämä tapaus talvi- vai jatkosodan ajalta, mutta todennäköisesti jälkimmäisen.
Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa mutta yleensä Stalin yritti kierrättää armeijansa joukkoja niin, että naapurikansat eivät päätyisi sotimaan keskenään - juuri yllä mainitusta syystä.
Siksi Raatteen tielle oli marssitettu ukrainalaisdivisioona. He taas eivät ymmärtäneet mitään talvisodankäynnistä tai hiihtämisestä ja lopputuloksen tiedämme.
Todella mielenkiintoinen keskustelu, seuraan!