Lue keskustelun säännöt.
Erokriisi
06.11.2017 |
17 vuotta avioliittoa takana, 15 ja 17 vuotiaat lapset. En rakasta miestäni enää, seksi ei ole minua kiinnostanut vuosiin, ehkä pari kertaa vuodessa velvollisuusseksiä. Meistä minä olen herkkä ja syvällinen. Mies on hyvin jyrkkä, mustavalkoinen ja sanoisinko yksioikoinen. Kuvaannollisesti jos minä olen ne lukuisat harmaan sävyt, hän on ääripäiden musta ja valkoinen. Keskustelumme päättyy minun osalta turhautuneisuuteen, kun samalle aaltopituudelle ei koskaan päästä. Joskus tuntuu, että pienimmätkin asiat joutuu vääntämään niin rautalangasta että tuskastun ihan. Kaipaan niin järkyttävän paljon jonkinlaista henkistä yhteyttä, mutta sitä ei vaan ole.
Hän on jollain lailla myös hyvin itsekeskeinen, kuitenkin kiltti ja tunnollinen, joskin aika paljon perfektionistin vikaa. Kaikki pitäisi tehdä aina niin järkevästi ja hän kärsii siitä, että muut perheenjäsenet eivät aina jaksa olla kaikessa niin skarppeja ja tykkäävät elää elämäänsä hieman rennommin.
Jos joku asia ei mene niinkuin hän haluaa, niin hän pesee siitä kätensä kokonaan, eikä todellakaan tule kyseisessä asiassa auttamaan. Esim. jos haluan poistaa kukkapenkistä jonkun joka suuntaan rehottavan havun ja hänestä se havu on ihan ok, niin ihan itse saan vääntää ja kaivaa juurakon pois. Hänelle ei tunnu merkitsevän sellainen asia mitään, että vaimo saa iloa siitä, että jokin ruma asia puutarhassa muutetaan nätimmäksi. Ihmettelen, mitä helkuttia yksi rupinen havu edes miestä kiinnostaa.
Kerran tuli kinaa niinkin mitättömästä asiasta, kun jätin koiralle eteiseen valot kun iltapimeällä lähdettiin kyläilemään. Kuulemma ei koira valoja tarvii, se nukkuu kumminkin ja hän sammutti ne. Pieni juttu, mutta kertoo jotain hänen yleisestä asenteesta, joka on jollain lailla jyräävä. Eikö minulla ole oikeutta edes päättää saanko jättää koiralleni valot vai en. Lopulta ne valot jäi päälle, mutta miksi tällaisesta pikkujutustakin pitää vääntää. Hän puuttuu niin ihmeellisiin asioihin: kerran hän ihmetteli miksi laitan banaanit kaupassa pussiin, kun sen tarran voi laittaa siihen kuoreenkin… ja kaikkea muuta ihan turhaa huomauttelua.
Nyt olen totaalisesti väsynyt häneen, rakkaus on kuollut kokonaan. Meillä on materiaalisesti kaikki hyvin, on talot ja autot jne. Mutta minulla on vaan paha olo koko ajan. Parisuhdeterapiassa ollaan oltu, mutta ei mies sinne enää lopulta halunnut mennä (peiliin katsominen ei tainnut oikein kiinnostaa).
Nyt olen ilmoittanut, että haluan erota, mies ei meinaa millään tajuta päästää irti. Olen sanonut hänelle rehellisesti että minulla ei ole tarpeeksi vahvoja tunteita enää häntä kohtaa, enkä halua enää kanssasi seksiäkään ja että koen, että jos muutan pois, niin se on minulle helpotus.
Mutta mitä mieltä on tämä itsekeskeinen mies, HÄN ei halua, että perhe hajoaa, HÄN haluaa elää parisuhteessa, HÄN ei ole sellainen ihminen, että baareissa juoksisi uutta kumppania etsimässä. HÄN voi elää vaikka huonossakin suhteessa kunnes lapset muuttaa kotoa. Ihan näillä sanoilla. Kysyin häneltä, että jos hän pystyy kitumaan tässä tyhjässä suhteessa, niin voitko ymmärtää että minä en enää voi. Että minulle ei enää kulissi kelpaa. Hän kysyi silmät pyöreänä, että mitä tarkoitat kulissilla…. huokaus!
Mikä mies haluaa jatkaa tällaisessa tilanteessa, kun tietää ettei vaimolla ole enää tunteita häntä kohtaan?
Kommentit (8)
No päästä sinä irti ja lähde vai mitä odotat miehen tekevän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ootko niin nössö ettet uskalla erota ilman miehen suostumusta?
Kuinkakohan mones aloitus tää on, jossa naispuolinen ap haukkuu miespuolisen puolisonsa mustavalkoiseksi, pinnalliseksi ajattelijaksi sekä muutenkin itsekkääksi ja pökkelöksi. Samalla ap muistaa mainita itse olevansa se syvällinen, kaikki harmaan eri sävyt näkevä herkkä tyyppi, joka (marttyyrimaisesti) aina joutuu antamaan myöten (mutta silti näkyy saavan sen viimeisen sanan). Aargh!
Katsoisit itsekin peiliin.
Eron voit tosiaan ottaa ilman miehenkin halua, come on.
Vierailija kirjoitti:
Kuinkakohan mones aloitus tää on, jossa naispuolinen ap haukkuu miespuolisen puolisonsa mustavalkoiseksi, pinnalliseksi ajattelijaksi sekä muutenkin itsekkääksi ja pökkelöksi. Samalla ap muistaa mainita itse olevansa se syvällinen, kaikki harmaan eri sävyt näkevä herkkä tyyppi, joka (marttyyrimaisesti) aina joutuu antamaan myöten (mutta silti näkyy saavan sen viimeisen sanan). Aargh!
Katsoisit itsekin peiliin.
Eron voit tosiaan ottaa ilman miehenkin halua, come on.
Täällä eronnut nainen. Silmäsi on hirveästi miehessä, hänen vioissaan. Mitä sinä haluat elämältäsi? Kuinka ero elämääsi muuttaa?
Toisen vikojen sijaan kannattaa miettiä itseään. Sinua ei seksi kiinnosta, ehkä ei kiinnostaisi uudessa suhteessakaan? Haluat, että miehesi osallistuu sinun projekteihisi (puutarha), osallistutko sinä miehen projekteihin? Miten pystyisit selviämään arjesta lasten kanssa niin taloudellisesti, henkisesti kuin kyvyiltäsi (onko mies tehnyt aina "miesten työt", kuka ne jatkossa tekisi)? Terapiassa on helpointa laittaa kaikki toisen syyksi, se peiliin katsominen puolin ja toisin on raskainta.
Erota kannattaa jos kaikki ovat onnettomia, meillä oli sellainen tilanne. Kaikki eivät kasva yhtä aikaa tuohon ratkaisuun, toisen parista täytyy yleensä ottaa vastuu eropäätöksestä. Yleensä eron jälkeen molemmat osapuolet ovat siihen tyytyväisiä, myös se hitaammin herännyt. harmittaisiko sinua jos miehesi löytäisi onnellisen parisuhteen heti erottuanne? Ei pitäisi, hyvä testi kuinka irti oikeasti miehestä on. Eikä lapset kärsi hirveästi jos osaatte tehdä tuon aikuisesti, ainakin toinen jo niin hyvin eron mielessään käsitellyt, että kykenee olemaan lasten tukena. Kehnoiten ero menee jos se eroa haluava ei ole kunnolla käsitellyt asioita: miksi haluan erota, mikä osa pahasta olostani tulee parisuhteesta, mikä on omaa sisäistä tyytymättömyyttäni. Ja miettinyt nuo käytännön asiatkin selväksi: miten tulen pärjäämään omalla tulotasollani, asumisjärjestelyt, lasten koulut ja käytännön asiat jne. Siitä vaan pohtimaan asioita jos oikeasti pidät suhdettanne sinulle hyvin huonona. Kehnoin ratkaisu on heittäytyä eroon pohtimatta vaikutuksia, unelmoida uudesta parisuhteesta joka tekee sinut onnelliseksi jne. Ero on työtä itsensä kanssa mutta sitä kautta myös se onnellisuus löytyy ja sisäisen tasapainon myötä mahdollisesti uusi, hyvä parisuhdekin.
Sanoisinko, että nyt olen juurikin tutkiskellut itseäni, terapiassakin käynyt, tullut vahvemmaksi ja oppinut viimein pitämään rajoistani huolen. Ja tämän vahvistumisen myötä yritän vihdoin räpiköidä tästä suhteesta irti. Olen vaan sitkeillyt ja siirtänyt asiaa eteenpäin, kunnes nyt kroppani pakottaa ratkaisun tekemään, olen todella väsynyt, uupunut ja voimaton.
Ei varmaan kaikki ole pelkästään miehen syytä ja itse olen tilanteeni rakentanut kun olen joustanut ja joustanut, enkä ole ajoissa "älähtänyt". Ne heikot rajat! Joskus olen yrittänyt kertoa tuntemuksistani ja saada keskustelua aikaan, mutta keskustelu on todella turhaa ihmisen kanssa joka on täydellisen empatiakyvytön ja jotenkin käsittämättömällä tavalla torppaa ja jyrää. Ei tee sitä huutaen tai räyhäten, vaan jotenkin vaan ihan hölmöillä "lohkaisuilla"... vaikea selittää. Ei tule milliäkään vastaan ja löytää aina oikeutuksen omalle toimintatavalleen. Pariterapiassa vasta tajusin, että se on mitätöintiä. Tiedän, että mies ei sano koskaan mitään ilkeyttään, ennemminkin ymmärtämättömyyttään. Heittää mielellään myös vitsiksi mun juttuja. Huumori on ihan kivaa, mutta vain silloin, kun sitä viljellään oikeassa kohtaa.
Siis nössöjen nössö tosiaan olen, kun tätä tyhjää kulissia olen ylläpitänyt jo pitkään, mutta jotenkin en vaan ole pystynyt ratkaisua tekemään ja vieläkin sulattelen asiaa. Taidan olla läheisriippuvainen ja sen tiedostettuani tajusin enemmän miksi elämäni on mitä on. Mutta askel askeleelta menen kohti uskallusta.
Mutta sen kyllä sanon, että jotain ongelmaa täytyy olla miehellänikin kun vaan haluaa takertua minuun. Meillä ei ole siis minkäänlaista fyysistä kosketusta, ei halailuja, silittelyjä, ei siis mitään. Ja hän vaan kestää tätä....
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis kyllä olen osallistunut hänen projekteihin, on ollut tavallaan pakko, kun hänellä muuten menee herne nenään. Paitsi nyt viime aikoina olen "uskaltanut" sanoa, että nyt en kerkeä jos mulla on joku muu asia kesken. Minä olen aina kiltisti pomppinut sinne ja tänne, mutta kun minä pyydän jotain, niin kyllä on vaikeaa. Nyt kun mun jousi on tavallaan katkennut, niin en oikein jaksa enää mitään, uupunut olen ja masentunutkin. Ilo ja innostus on kadonnut kokonaan. Ja olen täysin varma, että ainoa lääke tähän on lähteä pois tästä parisuhteesta.
Mies näkee yhdessä pysymisen edut suurempina kuin haitat. Jos nainen näkee toisin, niin miksi nainen ei hae eroa? Parisuhteeseen tarvitaan kaksi, ei eroon.
Jäänpä odottelemaan vastauksia. Olisin itse voinut kirjoittaa saman. Sillä erotuksella ettei ole avioliittoa eikä yhteisiä lapsia.