Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka aikuisiällä huomanneet itsessään Asperger-piirteitä?
04.11.2017 |
Minua on aikuisiällä vaivannut tunne erilaisuudesta. Olen kuitenkin selvinnyt elämässäni hyvin, koulu sujui mutkattomasti, maisterintutkinto suoritettu eikä esim. työpaikoilla ole koskaan ollut ongelmia. Päinvastoin olen tunnollinen ja tulen ihmisten kanssa yleensä hyvin toimeen. Saan usein kiitosta siitä, että kanssani on helppo työskennellä ja minuun voi luottaa, että asiat tulee hoidetuksi. Minulla on myös aina ollut ystäviä mutta toisaalta kaipaan paljon omaa aikaa ja ihmisten keskuudessa oleminen vie voimia. Koen että ihmiset kääntyvät helposti puoleeni sillä olen luotettava, rehellinen ja mutkaton. Olen välillä sosiaalisesti vähän kömpelö mutta luulen, että esim. työkavereillani on minusta lähinnä hyvää sanottavaa.
Osa-alue joka tuottaa ongelmia on parisuhde. Minulla on etäinen suhde perheeseen. Lapsuudenkodissani ei näytetty tunteita ja tämä on vaikuttanut minuun paljon. En ole koskaan kokenut voivani tukeutua vanhempiini. Esim. itkeminen heidän edessään on kauhistus. Murrosiässä olin aika kiltti, hoidin koulun tunnollisesti jne mutta vähän yli parikymppisenä alkoi melkoisen voimakkaat ahdistusoireet ja kävin kolme vuotta terapiassakin. Vaikka minulla on pitkäaikaisia ystäviä, olen huono tukeutumaan ystäviini ja olenkin murehtinut suruni pitkälti itsekseni. Poikaystävät ovat olleet minulle aina läheisimpiä ihmisiä.
Olen jälleen 2,5 vuoden suhteessa kriisissä. Olen pohtinut itseäni paljon ja tullut tulokseen että olen jotenkin tunnepuolella kykenemätön. Tunnen voimakasta yhteyttä mieheeni ja rakastan häntä kovasti mutta kaipaan toisen seuraa melko valikoivasti. Miehelleni puolestaan arjen läheisyys on todella tärkeää, esim. kotiintullessa hän toivoo aina halauksia ja pussauksia ja muutaman minuutin intensiivistä toisen huomioimista. Näistä tilanteista tulee usein konflikteja. Halaan kyllä mutta saatan olla poissaoleva ja "menossa jo johonkin". Esim. joku hassu arkinen asia saattaa viedä huomioni ("noi astiat pitää laittaa koneeseen" tms). Mieheni suhtautuu tähän niin, etten välitä ottaa hänen tarpeitaan huomioon. Tämä puolestaan tuntuu loukkaavalta sillä olen useita kertoja päättänyt, että yritän enemmän ja silti jatkuvasti epäonnistun. Nykyään koen vaikeaksi luvata mitään parempaan (vaikka mieheni pyyntö ei ole mitenkään kohtuuton!) ja olen pohtinut, mistä se tunne kumpuaa.
En oikeastaan tiedä, mitä haen tällä kirjoituksella. Ehkä omien ajatusten selkiintymistä. Välillä mietin, pitääkö vain hyväksyä, etten handlaa läheisiä ihmissuhteita. Toisaalta olen uskollinen tyttöystävä, jossa on syvyyttä (tykkään pohdiskella ja keskustella "isoista asioista"). Seksuaalinen puoli on se, joka aiheuttaa eniten konflikteja. Parhaimmillaan meillä on upeeta, tajunnunräjäyttävää seksiä, toisinaan taas saatan olla viikkokaupalla sellainen, etten kiinnostu seksistä. On myös raskasta, kun ymmärtää että satuttaa toista mutta ei jotenkin osaa tehdä asioita paremmin.
Olen lukenut Aspergerin syndroomasta mm siksi, että serkullani on diagnoosi. Itsessäni tunnistan joitain piirteitä, toisia taas en ollenkaan. Koen olevani erityisherkkä ja kuormitun helposti mutta toisaalta olen aina pärjännyt yhteiskunnan odotusten mukaisesti. Minulla ei myöskään ole mitään erityislahjakkuuksia. Kaikenlaiset kommentit tervetulleita :)
Kommentit (7)
Luin tarkkaan tämän, tunnistan itseäni tästä. Minä tosin olen aina vaikeuksissa suoraan puhumisen takia, on vaikea osata kaunistella juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on asperger-piirteitä, mutta olen ihan päinvastainen tuossa läheisyysasiassa. Juoksen aina miestä vastaan ovelle ja saatan vähän pahastua jos mies ei tule halaamaan, kun itse tulen sisään. Muutekin tarvitsen paljon läheisyyttä.
Mutta minun on vaikea keskittyä useampiin ihmisiin ja tästä johtuen olen ystävätön. En vain pysty olemaan avoin monelle. Ehkä minulla on jokin muukin häiriö, en tiedä.
Olen pohtinut samaa omalla kohdallani viime aikoina. Oikeastaan omituinen erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne on vaivannut minua koko ikäni. En siis pidä itseäni mitenkään positiivisella tavalla erilaisena tai "uniikkina lumihiutaleena" vaan sellaisena, jonka on välillä vaikeaa tulla toimeen muiden kanssa. Masennus on seurannut minua teinistä asti, se on vain välillä muuttanut muotoaan.
Lapsena olin melko arka ja ajoittain koulukiusattu. Minulla on sellainen muistikuva, että alle kouluikäisenä otin kaiken kirjaimellisesti ja minua oli helppo höynäyttää. Olen aina ollut motorisesti kömpelö ja huono joukkuepeleissä. Kouluaikana koin itseni aina ulkopuoliseksi, kun lähes kaikkia muita kiinnosti urheilun harrastaminen tai seuraaminen mutta itseäni ei yhtään.
Olen jossain määrin kielellisesti ja taiteellisesti lahjakas, ja muistini on hyvä, mutta mielestäni en ole mitenkään erityislahjakas. Jotkut kiinnostuksenkohteistani ovat sellaisia, että muut saattaisivat pitää niitä vähän omituisina. Uppoudun joskus pitkiksi ajoiksi lukemaan jostain kiinnostavasta aiheesta tuntien ajaksi tai mahdollisuuksien mukaan jopa päiväkausiksi, mutta en tiedä onko tuossakaan mitään kovin erikoista.
Teini-iässä sairastuin pakko-oireiseen häiriöön ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Minulla on myös tic-oireita. Muistan, että lapsena saatoin toistella kuulemiani sanoja useaan kertaan. Kieltämättä on käynyt mielessä, voisivatko nuo olla Aspergerin piirteitä?
Tunne-elämäni on välillä aika lailla sekaisin, ja välillä minulla on vaikeuksia tunnetilojeni ymmärtämisessä. Toisaalta aikuisiällä olen kehittynyt varsin hyväksi sosiaalisten tilanteiden lukemisessa, tulen yleensä hyvin toimeen ihmisten kanssa (mikäli en ole aivan paniikissa) ja osaan toimia ihmisten kanssa sujuvasti ja tarvittaessa hienotunteisesti. Minulla ei myöskään ole vaikeuksia vitsien tai sarkasmin ymmärtämisessä.
Kuulostanko asperger-piirteiseltä? Mikäli kuulostan, miten voisin parhaiten auttaa itseäni? Olisiko jonkinlaisista tutkimuksista mitään hyötyä, ja onko diagnoosilla ylipäätään merkitystä?
Kyllä. Sain viime vuonna nettitestistä ÄOksi 162, vaan ei käy flaks.
Kaikilla niitä on, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Jos on riittävästi, tulee diagnoosi. Sama koskee itseasiassa myös persoonallisuushäiriöitä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lääkäri ehdotteli minulle asperger-diagnoosia vuosia sitten. Sain puhuttua hänelle järkeä: jotkut piirteet eivät ole sama asia kuin varsinainen aspergerin syndrooma -sairaus. Minua kummastutti, että itse potilaana jouduin toimimaan koulutetun psykiatrin kanssa näin. Erityisherkkyys taas ei ole diagnosoitavissa oleva sairaus, vaan Elaine Aronin muodostama näkemys melko tavallisesta persoonanpiirteestä. Hänen mukaansa, jos oikein muistan, 15 - 20 prosenttia väestöstä täyttää hänen itsensä esittämät erityisherkkyyden kriteerit.
Itse olen ajatellut, että minä en rupea itseäni diagnosoimaan, enkä anna muidenkaan tehdä niin, ellei ole todella painavia perusteita. AS ja erityisherkkyys ovat jonkinlaisia muoti-ilmiöitä, ja monet esittelevät itsessään olevan näitä piirteitä, vaikka olisi aivan erilainen persoonaltaan, kuin jokin toinen tällaisten piirteiden esittelijä. Nämä ilmiöt eivät siis oikein toimi edes jonkun ihmisen persoonallisuuden kuvailussa - PAITSI jos kyse on huomattavan selvästä tapauksesta.
Kaikkein surullisinta on, jos tällaisia piirteitä käytetään oman ei-toivotun käytöksen oikeuttamiseen. Tällaistakin olen kohdannut. Silloin kyse on siitä, ettei edes välitetä yrittää muuttaa omia tapojaan. AP:han kertoo puolestaan, kuinka edes yrittää huomioida miesystäväänsä tämän haluamalla tavalla, ja se taas on mielestäni järkevää aikuisen käytöstä. Se, että se ei aina onnistu, ei mielestäni ole mitään AS-oireistoa, vaan jokin ihan tavallinen, pieni vaikeus sosiaalisuudessa ja kenties keskittymisessä. Se on siis asia, jonka kanssa voi elää langettamatta itselleen raskasta diagnoosia tai käyttämättä potentiaalisesti hankalaa sairautta omien piirteidensä kuvaamiseen.
Eikö ketään? :)