Parisuhteesta

Nyt tilanne on se, että mieheni haluaa jatkaa kanssani. Minä taas en tiedä mitä pitäisi tehdä. Emme näe tämän toisen miehen kanssa enää useinkaan mutta pidämme yhteyttä. Puramme mieltä painavia asioita toisillemme ja muutenkin viestitellään kuulumisia. Minulla on kuitenkin edelleen tunteita häneen. Olemme todella läheisiä ja hän on minulle erittäin tärkeä ihminen.

Myönnän että on aivan mahdollista että kyse on vain ihastumisesta, enkä siksi ole hyppäämässä suhteeseen hänen kanssaan. Mutta haluaisin saada säilyttää hänet elämässäni. Mieheni ei kuitenkaan tätä haluaisi, ja tottakai ymmärrän sen. En kuitenkaan kertakaikkiaan tiedä haluanko enää olla mieheni kanssa vai ainoastaan ystävä. Tottakai rakastan miestäni, en voisi koskaan toivoa hänelle mitään muutakuin hyvää mutta mieheni läheisyys ahdistaa. Olen tämän kertonut miehelle.

Tuntuu että itse tarvisin etäisyyttä mieheeni. Tuntuu että siten näkisin tuleeko ikävä ja huomaisin jos en voisi olla ilman häntä puolisonani. Mietin siis omaan asuntoon muuttamistakin. Lapset sitten olisivat vuoroin minulla ja vuoroin hänellä.

Lapset tässä juuri eniten mietityttävätkin. Tottakai haluaisin heidät säästää mahdollisimman paljolta. En kuitenkaan koe että voisin antaa itsestäni heille paljoakaan jos olen onneton ja hakoteillä. Onneton olen ollut jo kauan. Hukannut itsenikin kaiken keskelle. Koen että mun pitäisi nyt saada löytää itseni ennenkuin voin antaa parisuhteellekkaan. Mieheni kaipaa nyt seksiä ja läheisyyttä mutta minua se ahdistaa kun en ole siinä täydestä sydämestäni. Haluan tottakai että mies saisi tarvitsemansa aitona ja täysin sydämin annettuna, ja tähän ei minusta nyt ole.

Koskaan emme ole olleet erityisen riitaisia. Johtuu kai siitä että toinen ei ole puhunut ja toinen ollut liian kiltti.

Haluaisin olla yksin. Kuulostella sydäntäni. Koen itseni todella huonoksi ihmiseksi kun tilanne on tähän ajautunut. Onko kenelläkään kokemuksia tai ehdotuksia?

Hei.

Parisuhde on suhde, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat siihen vapaasta tahdostaan. Toisen puolesta ei voi olla parisuhteessa. Jos ei jompi kumpi enää sitoudu parisuhteeseen, ei sitä voi yksin jatkaa. Teillä on pitkä historia takananne. Olette ylläpitäneet tietynlaista tasapainoa erillisyyden ja läheisyyden välillä. Nyt olet ottanut rajun harppauksen etäisyyden puoleen. Normaalistikin parisuhteessa erillisyyden ja läheisyyden vaiheet vaihtelevat. 

Mietin, että voisitte suuresti hyötyä pariterapiasta. Ulkopuolisen ihmisen avulla voisitte tutkia omaa sitoutumistanne suhteen jatkamiseen. Jotain suhteessanne on muututtava perinpohjin, jotta voitte jatkaa. Oletteko valmiit toteuttamaan tämän muutoksen, kumpikin omalta kannaltanne? Mitä ajattelet tästä?

Hankalaa kirjoitti:

Mieheni on aivan hyvä mies, mutta ollut aina tunteissaan jäykkä. Empatiakyvytön. Psyykkisesti läsnäolematon. Vaikea selittää. Parisuhteeseen panostaminen ja puhuminen ei kiinnostanut. Monesti yritin, mutta koskaan ei ollut hyvä hetki. Mihinkään ei halunnut lähteä, esim. hotelliyö kahdestaan ja siihen jotain mukavaa tekemistä. Ei kuulemma ole rahaa, mutta alkoon löytyi aina sitäkin. Haliminen oli väkinäistä, siitä puuttui se aito läsnäolo jota niin kaipasin. Aitoa läheisyyttä, psyykkistä turvaa ja yhteyttä. Ei sitä ollut. Pitkään rakastin, odotin, haaveilin. Kyllä se tästä ja vielä joskus, ajattelin. Olin kiltti vaimo. On paljon muutakin. Mieheni on mm. ollut mustasukkainen minun menoistani ja olen kokenut olevani tavallaan kahleissa.

Hankalaa kirjoitti:

Olen naimisissa ja meillä on mieheni kanssa useampi lapsi, kouluikäisiä ja alle sen.

Tuota yhtälöä on aina vaikea ymmärtää ulkopuolisen silmin. Miksi joku tekee lapsia henkilön kanssa, jonka kokee tuollaiseksi?

Tilanne on kuitenkin mikä on ja minä kyllä rohkaisisin sinua eroamaan. Olen itse avioerolapsi ja en voi edes kuvitella, minkälaista helvettiä elämäni olisi ollut, jos vanhempani olisivat väkisin yrittäneet olla yhdessä, kun homma ei enää toiminut. Suosittelisin kyllä, että erotkaa sovussa ja kuunnelkaa lapsia, kumman luona haluavat milloinkin olla. Minä sain kulkea oman tahtoni mukaan vanhempien välillä, pakkomuutot vuoroviikoin olisivat olleet todella rasittavia.

Ja jos ap hyvä ajatellaan nyt aivan sinua itseäsi niin sinulla on tämä yksi elämä elettävänäsi. Miksi haaskaisit sen sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole välittänyt sinusta tähänkään asti? Jos hän nyt onkin valmis panostamaan suhteeseenne niin miten kauan tuota kestää? Hän on ihan itse antanut tilanteen valua tuohon pisteeseen, että sinä rakastut/ihastut toiseen mieheen. Miten sinun pitäisi siinä tilanteessa enää kyetä palauttamaan rakkaudentunteesi häntä kohtaan?

Olen itsekin ollut joskus tuossa tilanteessa (ilman lapsia tosin onneksi), että yritän sinnitellä parisuhteessa, vaikka olen selvästi rakastunut toiseen mieheen. Päädyin minäkin suutelemaan ja halailemaan hänen kanssaan ja sitten lopulta päädyin pettämään miestäni hänen kanssaan, jolloin tajusin viimein erota. Toivoisin kuitenkin, että olisin eronnut ennen tuota.

Kokeile kirjoittaa ajatuksiasi vaikka päiväkirjaan (minua se on auttanut) ja punnita, mitä oikeasti haluat.

Muista kuitenkin, että erotilanteessa lapset täytyy asettaa etusijalle ja heitä täytyy kuulla, missä tahtovat asua, jne. Lapsille helpompaa olisi ehkä asua arkena toisella vanhemmalla ja lomilla toisen luona kuin rampata viikottain kodista toiseen.

Kannattaa lukea tämä: https://yle.fi/uutiset/3-9869894

Muista ap, että sinullakin on oikeus onneen. Kuuntele itseäsi ja tee ratkaisusi sen mukaan. Näin ulkopuolisen silmin ja omalla kokemuspohjallani sanoisin, että eiköhän tuo teidän avioliittonne ole jo nähty. Jos tämmöinen toteamus kuitenkin sinussa herättää halun taistella vielä avioliittosi puolessa, voisi pariterapia olla kokeilemisen arvoinen vaihtoehto. (Siitä voi muuten olla hyötyä, vaikka eroaisittekin.)

Kiitos vastauksestasi.

Olen samaa mieltä siitä että jotta voimme jatkaa, on jonkin todella muututtava. Mies on valmis muutokseen, minä en oikein tiedä haluanko todella yrittää, mutta voisin yrittää löytää sen halun. Olen ehdottanut että laitettaisiin avioeron harkinta-aika päälle ja mentäisiin terapiaan ja koitettaisiin saada suhdetta kuntoon, että josko se minullekkin löytyisi se halu yrittää. Mies on sitä mieltä että jos eroa haen,se on kamat sitten jakoon ja terapiaan on valmis jos se oikeasti voi pelastaa suhteen, mutta enhän minä voi luvata että pelastaa.

Väliltämme on aina puuttunut sellainen aito psyykkinen yhteys. Minulla on suojamuurit miestäni kohtaan. Uskoisin että ne ovat peruja traumoistani, ja mies taas omalla käytöksellään ei ole ainakaan auttanut minua saamaan niitä kaadettua. Päinvastoin. Yhteiselämäämme on kuulunut kaikenlaista muutakin vastoinkäymistä joista en jaksa edes kirjoittaa.

Mieheni on kuitenki hyvä mies sinällään. Mietin nykyään paljon että olemmeko vain sittenkään sellaisia että toisimme toisissamme parhaat puolet esiin. Itse koen monesti etten voi olla oma itseni porukassa jos mies on paikalla. Miehen kohdalla mietin että josko olen vain väärä hänelle, enkä vain saa hänessä syttymään koko potentiaalia.

Fyysisesti mies on aina pitänyt minua puoleensavetävänä. Vuosikaudet tuntuikin että olen olemassa silloin kun hän haluaa seksiä. Tämä on kuitenkin minun kokemukseni, ja mieheni puolesta en voi sanoa.

Ap.

Lapsia vain tuli vaikka karulta kuulostaakin. Olin nuori, en ymmärtänyt itsekkään vielä mitä oikein suhteesta puuttui, elin haaveissa että vielä jonain päivänä mies osaa keskittyä hetkeen kanssani. Rakastin miestäni kovasti mutta taisin rakastaa enemmän sitä mitä toivoin meillä olevan ja mitä ei sitten oikeasti ollut. Nyt varmaan mies haluaisikin mutta juuri nyt se ei onnistu minulta.

Haluan kuitenkin korostaa että mieheni on hyvä mies. Osallistuu kotonakin varsinkin nykyään eikä ramppaa jatkuvasti omissa menoissaan välittämättä meistä. Toisaalta saisi käydä edes joskus jossain että saisin olla kotona ilman häntä, tämänkin olen sanonut hänelle.

Kotona siis viihtynyt aina, mutta läsnä ei ole ollut.

En tiedä välittyykö tämä silti lapsille, sillä emme ole riitaisia.

Ap.

Kokeilkaa terapiaa. Älä kuitenkaan suostu miehen mieliksi jatkoon, jos suhde ei omasta mielestäsi hyödy siitä.

Pelkkä terapeutin luona käyminen ei riitä, siitä pitäisi saada henkisiä rakennuspuita uuden elämän aloittamiseen. Jos tämä jää puuttumaan, parempi pistää lusikat jakoon. Olethan jo antanut itsestäsi kaiken ja enemmän. Miehesi kuulostaa siltä että hän pelkää muutoksia, mutta voihan muutoksen halu olla aitoakin.

Ja on meillä ollut hyviäkin hetkiä paljon, mutta jotenkin onnen ja ilon aiheita ei ole täysillä voinut jakaa mieheni kanssa kun toinen ei ole osannut iloita esim jostain.minulle tärkeästä saavutuksesta ainakaan ei ole sitä näyttänyt. Olen joutunut tukehduttamaan itseäni. Välit kuitenkin haluaisin säilyttää hyvinä mutten tiedä onnistuuko se jos haluan lähteä.

Hieman itseäni suututtaa, että mies on joidenkin antanut ymmärtää ilmeisesti että tässä on nyt mahdollisen eron takana toinen mies. Itselleni tilanne on niin paljon moniulotteisempi mutten puolustele sitä, että menin toiseen koskemaan.

Ap.

Huonoa suhdetta pahempi on vain loppumaton huono suhde. Miehesi on jollain tavalla persoonallisuushäiriöinen tai tunnevammainen. Jos meno on ollut aina noin, ei pysyvää muutosta tule. On mahdollista että miehesi käytös ja mieliala muuttuu eron tullen hyvinkin voimakkaasti. Itse varmaan luulet hänet tuntevasi mutta mielen- ja persoonallisuuden häiriöt saattavat pysyä kriisiin saakka hyvinkin piilossa.

Sinuna en jatkaisi. En itse kestäisi kylmää ja etäistä suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä siitä että jotta voimme jatkaa, on jonkin todella muututtava. Mies on valmis muutokseen, minä en oikein tiedä haluanko todella yrittää, mutta voisin yrittää löytää sen halun. Olen ehdottanut että laitettaisiin avioeron harkinta-aika päälle ja mentäisiin terapiaan ja koitettaisiin saada suhdetta kuntoon, että josko se minullekkin löytyisi se halu yrittää. Mies on sitä mieltä että jos eroa haen,se on kamat sitten jakoon ja terapiaan on valmis jos se oikeasti voi pelastaa suhteen, mutta enhän minä voi luvata että pelastaa.

Väliltämme on aina puuttunut sellainen aito psyykkinen yhteys. Minulla on suojamuurit miestäni kohtaan. Uskoisin että ne ovat peruja traumoistani, ja mies taas omalla käytöksellään ei ole ainakaan auttanut minua saamaan niitä kaadettua. Päinvastoin. Yhteiselämäämme on kuulunut kaikenlaista muutakin vastoinkäymistä joista en jaksa edes kirjoittaa.

Minusta tuo kuulostaa siltä, että ero kannattaa laittaa vireille. Mies näköjään kiristää sinua tuolla terapialla, että sitten on pakko jäädä tms., eikä ole aidosti valmis miettimään tilannetta molempiin suuntiin. Kiristää sinua myös epäilemällä, että johtuisi toisesta miehestä. Monesti se toiseen ihastuminen on vain oire/merkki siitä, ettei nykyinen suhde enää tunnu hyvältä ja oikeasti haluaisi siitä vain pois.

Kiristäminen on merkki siitä, ettei aidosti arvosta sinua ja sinun tunteitasi ja mielipiteitäsi.

Toki ihastumisia voi tulla ja mennä pitkän suhteen aikanakin, jossei niiden suhteen tapahdu mitään. Siinä kohtaa, kun ihastukselle alkaa esim. puhua tunteistaan niin se on minusta merkki siitä, ettei siitä omasta nykyisestä suhteestaan enää välitä niin paljoa.

t. viestin 3 kirjoittaja

En minäkään halua enää etäistä suhdetta, mutta puntaroin sitä jos miehellä nyt olisi kuitenkin syttyny lamput päässään. Välitän hänestä kovasti enkä pidä häntä missään nimessä huonona ihmisenä. Muutenkin aloitukseen joitui niin paljon typistämään asioita, haluan sanoa että väärinhän minäkin olen tässä tehnyt ja miestäni mennyt satuttamaan. Kumpa olisin ollut satuttamatta, mutta sen verran itseäni ymmärrän etten ihmettele miksi lankesin. Muutoin olen omasta mielestäni ollut hyvä vaimo ja mieskin on niin sanonut. Miehellä löytyy halua pelastaa parisuhde ja on yhessä katseltu parisuhdevideoitakin.

Parisuhdeterapiaa olen ehdottanut jo vuosia sitten mutta silloin mies oli ehdoton ei. Ei kuulemma edes muista minun ehdottaneen moista, se taas tuntuu itselle siltä ettei juuri ole kuunnellut.

Ap.

Entä onko minulla mitään oikeutta toivoa että saisin pitää jatkossakin yhteyttä tähän toiseen mieheen vai pitäisikö nyt katkaista yhteydenpito ja kärsiä ainaki jonkun aikaa luopumisentuskia.

Hänen seuransa on aina voimaannuttavaa ja olo on levollinen ja todella läsnä hetkessä. Tämän tunteen eteen meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään, se vain on. Tottakai poden tästä huonoa omatuntoa ja mietin olenko itsekäs kun en haluaisi luopua sellaisesta ihmisestä.

Et varmastikaan voi pitää kahta miestä - tuskin suostuvat.

Totta. Itsestänikin tuntuu että olen tavallaan kahden miehen kanssa. Tämän toisen kanssa tavallaan psyykkisesti ja oma mies on sitten se fyysinen. Eikä se tunnu itsestänikään kivalta, mutta en nyt oikein voi tunteillekkaan mitään. Myös miehelleni olen sanonut että tuntuu että olen kahden kanssa ja että se on ahdistavaa.

Haluan olla yhden miehen, täydestä sydämestäni. Mutta siihen ei kyllä auta kuin aika, tämä ei ihan hetkessä tule muuttumaan.

Ap.

Voi miksi, voi miksi polysuhteet eivät voi olla ihan normaali ja hyväksytty asia?

Vierailija kirjoitti:

En minäkään halua enää etäistä suhdetta, mutta puntaroin sitä jos miehellä nyt olisi kuitenkin syttyny lamput päässään. Välitän hänestä kovasti enkä pidä häntä missään nimessä huonona ihmisenä. Muutenkin aloitukseen joitui niin paljon typistämään asioita, haluan sanoa että väärinhän minäkin olen tässä tehnyt ja miestäni mennyt satuttamaan. Kumpa olisin ollut satuttamatta, mutta sen verran itseäni ymmärrän etten ihmettele miksi lankesin. Muutoin olen omasta mielestäni ollut hyvä vaimo ja mieskin on niin sanonut. Miehellä löytyy halua pelastaa parisuhde ja on yhessä katseltu parisuhdevideoitakin.

Parisuhdeterapiaa olen ehdottanut jo vuosia sitten mutta silloin mies oli ehdoton ei. Ei kuulemma edes muista minun ehdottaneen moista, se taas tuntuu itselle siltä ettei juuri ole kuunnellut.

Ap.

Sun mies voisi hyötyä yksitysestäkin terapiasta. Saisi solmunsa auki.

Minulla on vähän sama tilanne ollut nyt syksyllä. Olen ollut mieheni kanssa teinistä lähtien. Yhteisiä vuosi takana 22 vuotta. En ole enää useampaan vuoteen rakastanut miestäni. Olen elänyt lapsien kanssa omaa elämää ja mies omaansa.

Nyt syksyllä ihastuin kunnolla ja aloin tapailemaan tätä toista miestä. Päädyimme myös samaan sänkyyn.

Kerroin miehelleni ennen tätä sänkyyn menoa, että olen ihastunut toiseen.

Nyt mieheni vannoo rakkautta minuun ja syyttää itseään tästä kaikesta, kun ei ole ollut läsnä ja osannut näyttää tunteitaan. Hän haluaa ehdottomasti jatkaa kanssani.

Kaiken lisäksi minä ja tämä toinen mies, emme ole enää yhdessä.

Itse en tiedä, mitä tekisin lähdenkö vai jäänkö. Pystynkö vielä rakastumaan uudelleen mieheeni? Pystyykö hän luottamaan minuun? Aika näyttää, miten tässä käy. Olen itse vielä ihan hajalla toisen suhteeni loppumisesta.

Itsellä lähes sama. Lähdin ja en ole katunut päivääkään. Uuden suhteen myötä opin mitä on aito välittäminen ja yhdessäolo. Ei ollut pelkkä ihastus. Onneksi. Eksäni vihat sain niskaani. Eli hänen vuosien laiminlyöntinsä oli hyvksyttävämpää kuin minulta luovuttaminen.

Tiedän että lähtisin jos ei olisi lapsia. Tottakai haluaisin että he eivät joutuisi kärsimään kohtuuttomasti.

Pelkäänkin hieman. Jos mies puhuu sitten erossa kaikille vain siitä kuinka mulla on toinen mies ja kuinka olen pettänyt, ja kokonaistilanne jäisi sitten pimentoon. Asiat kun harvoin ovat niin mustavalkoisia.

Mies ei osaa sanoa kuinka käyttäytyisi jos ero tulisi. On sanonut että asioista saattaisi tulla vaikeita, mitä en tietenkään toivo. Paras olisi että mahdollisessa erossa kaikki tapahtuisi sovinnolla ja mikä parempaa, toivoisin että voisimme olla ihan kavereitakin ja jopa porukalla tehdäkkin joskus jotain. Ihan jo lastenkin takia toivoisin että isä ja äiti voisivat olla hyvissä väleissä ja kunnioittaa toisiaan.

Tukiverkkomme ovat miehen suvun puolelta, tämä myös pelottaa. Jäisin aika yksin sillä on viitteitä siitä että tulis hylkäys. Oma äitini asuu 400km päässä. Hän kyllä auttaisi jos olisi lähempänä.

Huomaan että pelot ovat osaksi asioita jotka saavat minut vielä pysymään tässä. Toki mietin myös josko tosissaan mies olis nyt huomannut oikeasti ettei vanhaan tyyliin voida jatkaa. Miestä en sillä tavalla halua muuttaa että joutuisi esittämään jotain muutakuin on. Haluan hänenkin olevan onnellinen ja elämässä kiinni. Nämä vuodet vaan saavat miettimään josko minä en ole se oikea ihminen siihen rinnalle.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Entä onko minulla mitään oikeutta toivoa että saisin pitää jatkossakin yhteyttä tähän toiseen mieheen vai pitäisikö nyt katkaista yhteydenpito ja kärsiä ainaki jonkun aikaa luopumisentuskia.

Hänen seuransa on aina voimaannuttavaa ja olo on levollinen ja todella läsnä hetkessä. Tämän tunteen eteen meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään, se vain on. Tottakai poden tästä huonoa omatuntoa ja mietin olenko itsekäs kun en haluaisi luopua sellaisesta ihmisestä.

Miksi luopuisit? Ei hänen kanssaan tarvitse jatkaa rakkaussuhdetta, jos saatte kotona asiat kuntoon. Yleensä ystävyys jää, jos se on siitä alkanutkin.

Keskity nyt kuitenkin siihen omaan mieheen, kyllä se toinenkin kuvioissa pysyy jos on pysyäkseen.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä lähes sama. Lähdin ja en ole katunut päivääkään. Uuden suhteen myötä opin mitä on aito välittäminen ja yhdessäolo. Ei ollut pelkkä ihastus. Onneksi. Eksäni vihat sain niskaani. Eli hänen vuosien laiminlyöntinsä oli hyvksyttävämpää kuin minulta luovuttaminen.

Toisaalta ikävää ja toisaalta helpottavaa kuulla. Tuota itsekkin pelkään, että kaikki syyt kaatuu lopulta mun niskaan, mutta en edelleenkään puolustele omia tekojani. Ne olisi pitänyt pystyä jättää tekemättä. Kaikkea hyvää uuteen suhteeseesi.

Ap.