Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Parisuhteesta
Hankalaa
03.11.2017 |
Olen naimisissa ja meillä on mieheni kanssa useampi lapsi, kouluikäisiä ja alle sen. Aloimme seurustelemaan kun olin vielä teinityttö. Minulla on lapsuudesta ja nuoruudesta vakavia traumaattisia kokemuksia. Parisuhteemme on kestänyt yli 10 vuotta.
Mieheni on aivan hyvä mies, mutta ollut aina tunteissaan jäykkä. Empatiakyvytön. Psyykkisesti läsnäolematon. Vaikea selittää. Parisuhteeseen panostaminen ja puhuminen ei kiinnostanut. Monesti yritin, mutta koskaan ei ollut hyvä hetki. Mihinkään ei halunnut lähteä, esim. hotelliyö kahdestaan ja siihen jotain mukavaa tekemistä. Ei kuulemma ole rahaa, mutta alkoon löytyi aina sitäkin. Haliminen oli väkinäistä, siitä puuttui se aito läsnäolo jota niin kaipasin. Aitoa läheisyyttä, psyykkistä turvaa ja yhteyttä. Ei sitä ollut. Pitkään rakastin, odotin, haaveilin. Kyllä se tästä ja vielä joskus, ajattelin. Olin kiltti vaimo. On paljon muutakin. Mieheni on mm. ollut mustasukkainen minun menoistani ja olen kokenut olevani tavallaan kahleissa.
Parisen vuotta sitten aloin luovuttaa. Kerroinkin miehelleni että tuntuu että olen tullut pisteeseen jossa voisin jo toiseenkin tosissaan ihastua. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, minun kokemukseni siis tämä. Koin etten millään saanut miestäni onnelliseksi, ja minulle on kuitenkin tärkeää kokea että olen miehelle sellainen että mies todella kokee onnellisuutta minusta, vaikka jokainen onkin itse vastuussa onnellisuudestaan.
Ja sitten luovutinkin. Vähän aikaa tästä ja ihastuin. Olen ihastunut toki aikaisemminkin, mutta tämä oli erilaista. Elämään käveli mies jonka kanssa minulla oli psyykkinen yhteys ja turvallisuus, syvä luottamus. Yhteisen projektin merkeissä näimme toisiamme paljon, lähenimme nopeasti. Ja emme sitten osanneet olla koskematta toisiimme, halailimme ja suutelimme. Siliteltiin toisiamme ja kuunneltiin toistemme murheita. Se oli kaunista, aitoa, puhdasta, mutta ei kuitenkaan koska se oli väärin. Minä naimisissa, tämä toinen sentään vapaa. Seksiä emme harrastaneet.
Kerroin miehelleni. Hän on seilannut vihan ja anteeksiannon väliä. On puhuttu enemmän kuin koskaan. Mies on ymmärtänyt että hän on laiminlyönyt suhdettamme koko parisuhteemme ajan, ymmärtänyt ettei mikään ole itsestäänselvää ja parisuhteeseen pitää panostaa.
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä onko minulla mitään oikeutta toivoa että saisin pitää jatkossakin yhteyttä tähän toiseen mieheen vai pitäisikö nyt katkaista yhteydenpito ja kärsiä ainaki jonkun aikaa luopumisentuskia.
Hänen seuransa on aina voimaannuttavaa ja olo on levollinen ja todella läsnä hetkessä. Tämän tunteen eteen meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään, se vain on. Tottakai poden tästä huonoa omatuntoa ja mietin olenko itsekäs kun en haluaisi luopua sellaisesta ihmisestä.
Miksi luopuisit? Ei hänen kanssaan tarvitse jatkaa rakkaussuhdetta, jos saatte kotona asiat kuntoon. Yleensä ystävyys jää, jos se on siitä alkanutkin.
Keskity nyt kuitenkin siihen omaan mieheen, kyllä se toinenkin kuvioissa pysyy jos on pysyäkseen.
Jos oma mies vaatii luopumaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että mies pystyy olemaan välittävämpi ja kunnioittavampi sinua kohtaan. Mutta ei kauaa. Sama paska tulee sun eteesi taas kohta, jos päätät jatkaa miehesi kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän sama tilanne ollut nyt syksyllä. Olen ollut mieheni kanssa teinistä lähtien. Yhteisiä vuosi takana 22 vuotta. En ole enää useampaan vuoteen rakastanut miestäni. Olen elänyt lapsien kanssa omaa elämää ja mies omaansa.
Nyt syksyllä ihastuin kunnolla ja aloin tapailemaan tätä toista miestä. Päädyimme myös samaan sänkyyn.
Kerroin miehelleni ennen tätä sänkyyn menoa, että olen ihastunut toiseen.
Nyt mieheni vannoo rakkautta minuun ja syyttää itseään tästä kaikesta, kun ei ole ollut läsnä ja osannut näyttää tunteitaan. Hän haluaa ehdottomasti jatkaa kanssani.
Kaiken lisäksi minä ja tämä toinen mies, emme ole enää yhdessä.
Itse en tiedä, mitä tekisin lähdenkö vai jäänkö. Pystynkö vielä rakastumaan uudelleen mieheeni? Pystyykö hän luottamaan minuun? Aika näyttää, miten tässä käy. Olen itse vielä ihan hajalla toisen suhteeni loppumisesta.
Ymmärrän sinua hyvin. Voimia elämän jatkamiseen ja toivon että saatte solmut auki, oli lopputulos mikä hyvänsä. Luovuitko itse toisesta suhteesta vai miten se päättyi?
Ap.
Parisuhde on kahden kauppa. Jossa tulisikin aina miettiä pelkän yhden osapuolen syyttelyn sijaan, olisiko kummassakin vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä onko minulla mitään oikeutta toivoa että saisin pitää jatkossakin yhteyttä tähän toiseen mieheen vai pitäisikö nyt katkaista yhteydenpito ja kärsiä ainaki jonkun aikaa luopumisentuskia.
Hänen seuransa on aina voimaannuttavaa ja olo on levollinen ja todella läsnä hetkessä. Tämän tunteen eteen meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään, se vain on. Tottakai poden tästä huonoa omatuntoa ja mietin olenko itsekäs kun en haluaisi luopua sellaisesta ihmisestä.
Miksi luopuisit? Ei hänen kanssaan tarvitse jatkaa rakkaussuhdetta, jos saatte kotona asiat kuntoon. Yleensä ystävyys jää, jos se on siitä alkanutkin.
Keskity nyt kuitenkin siihen omaan mieheen, kyllä se toinenkin kuvioissa pysyy jos on pysyäkseen.Jos oma mies vaatii luopumaan?
Ei sun mies voi vaatia sulta nyt yhtään mitään. Vaan päinvastoin. Sun pitää vaatia mieheltä sellaista käytöstä, joka on kunnioittavaa sinua kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän sama tilanne ollut nyt syksyllä. Olen ollut mieheni kanssa teinistä lähtien. Yhteisiä vuosi takana 22 vuotta. En ole enää useampaan vuoteen rakastanut miestäni. Olen elänyt lapsien kanssa omaa elämää ja mies omaansa.
Nyt syksyllä ihastuin kunnolla ja aloin tapailemaan tätä toista miestä. Päädyimme myös samaan sänkyyn.
Kerroin miehelleni ennen tätä sänkyyn menoa, että olen ihastunut toiseen.
Nyt mieheni vannoo rakkautta minuun ja syyttää itseään tästä kaikesta, kun ei ole ollut läsnä ja osannut näyttää tunteitaan. Hän haluaa ehdottomasti jatkaa kanssani.
Kaiken lisäksi minä ja tämä toinen mies, emme ole enää yhdessä.
Itse en tiedä, mitä tekisin lähdenkö vai jäänkö. Pystynkö vielä rakastumaan uudelleen mieheeni? Pystyykö hän luottamaan minuun? Aika näyttää, miten tässä käy. Olen itse vielä ihan hajalla toisen suhteeni loppumisesta.Jos olisit tuon toisen miehen kassa yhdessä, et miettisi hetkeää lähtisitkö vain etkö. Ja jos haluaisit jäädä, että miettisi hetkeäkään lähtemistä. Joten lähde!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän sama tilanne ollut nyt syksyllä. Olen ollut mieheni kanssa teinistä lähtien. Yhteisiä vuosi takana 22 vuotta. En ole enää useampaan vuoteen rakastanut miestäni. Olen elänyt lapsien kanssa omaa elämää ja mies omaansa.
Nyt syksyllä ihastuin kunnolla ja aloin tapailemaan tätä toista miestä. Päädyimme myös samaan sänkyyn.
Kerroin miehelleni ennen tätä sänkyyn menoa, että olen ihastunut toiseen.
Nyt mieheni vannoo rakkautta minuun ja syyttää itseään tästä kaikesta, kun ei ole ollut läsnä ja osannut näyttää tunteitaan. Hän haluaa ehdottomasti jatkaa kanssani.
Kaiken lisäksi minä ja tämä toinen mies, emme ole enää yhdessä.
Itse en tiedä, mitä tekisin lähdenkö vai jäänkö. Pystynkö vielä rakastumaan uudelleen mieheeni? Pystyykö hän luottamaan minuun? Aika näyttää, miten tässä käy. Olen itse vielä ihan hajalla toisen suhteeni loppumisesta.Ja nyt käytät sitten miehen syyllisyyden tunnetta hyväksesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän sama tilanne ollut nyt syksyllä. Olen ollut mieheni kanssa teinistä lähtien. Yhteisiä vuosi takana 22 vuotta. En ole enää useampaan vuoteen rakastanut miestäni. Olen elänyt lapsien kanssa omaa elämää ja mies omaansa.
Nyt syksyllä ihastuin kunnolla ja aloin tapailemaan tätä toista miestä. Päädyimme myös samaan sänkyyn.
Kerroin miehelleni ennen tätä sänkyyn menoa, että olen ihastunut toiseen.
Nyt mieheni vannoo rakkautta minuun ja syyttää itseään tästä kaikesta, kun ei ole ollut läsnä ja osannut näyttää tunteitaan. Hän haluaa ehdottomasti jatkaa kanssani.
Kaiken lisäksi minä ja tämä toinen mies, emme ole enää yhdessä.
Itse en tiedä, mitä tekisin lähdenkö vai jäänkö. Pystynkö vielä rakastumaan uudelleen mieheeni? Pystyykö hän luottamaan minuun? Aika näyttää, miten tässä käy. Olen itse vielä ihan hajalla toisen suhteeni loppumisesta.Ymmärrän sinua hyvin. Voimia elämän jatkamiseen ja toivon että saatte solmut auki, oli lopputulos mikä hyvänsä. Luovuitko itse toisesta suhteesta vai miten se päättyi?
Ap.
Kiitos! Olisin halunnut jatkaa toista suhdetta, mutta toinen osapuoli ei. Yritän tässä kaiken lisäksi koota itseäni kasaan omien sydänsurujeni takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään halua enää etäistä suhdetta, mutta puntaroin sitä jos miehellä nyt olisi kuitenkin syttyny lamput päässään. Välitän hänestä kovasti enkä pidä häntä missään nimessä huonona ihmisenä. Muutenkin aloitukseen joitui niin paljon typistämään asioita, haluan sanoa että väärinhän minäkin olen tässä tehnyt ja miestäni mennyt satuttamaan. Kumpa olisin ollut satuttamatta, mutta sen verran itseäni ymmärrän etten ihmettele miksi lankesin. Muutoin olen omasta mielestäni ollut hyvä vaimo ja mieskin on niin sanonut. Miehellä löytyy halua pelastaa parisuhde ja on yhessä katseltu parisuhdevideoitakin.
Parisuhdeterapiaa olen ehdottanut jo vuosia sitten mutta silloin mies oli ehdoton ei. Ei kuulemma edes muista minun ehdottaneen moista, se taas tuntuu itselle siltä ettei juuri ole kuunnellut.
Ap.
Sun mies voisi hyötyä yksitysestäkin terapiasta. Saisi solmunsa auki.
Olen aivan samaa mieltä. Olen aina ollut sitä mieltä että hänellä on jotain ongelmaa tunne elämässä ja hänen olisi hyvä työstää niitä.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parisuhde on kahden kauppa. Jossa tulisikin aina miettiä pelkän yhden osapuolen syyttelyn sijaan, olisiko kummassakin vikaa.
Tämäkin on totta. Siksipä puntaroinkin sitä että jospa vaan minä en ole ollut oikea ihminen sytyttämään miehessä kaikkea eloon. Ja jos mieskään ei nyt vain ole tätä vielä huomannut, sillä hän on sellaista sorttia joka ei pysähdy miettimään asioita syvällisemmin. Josko nyt olisi alkanut.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän sama tilanne ollut nyt syksyllä. Olen ollut mieheni kanssa teinistä lähtien. Yhteisiä vuosi takana 22 vuotta. En ole enää useampaan vuoteen rakastanut miestäni. Olen elänyt lapsien kanssa omaa elämää ja mies omaansa.
Nyt syksyllä ihastuin kunnolla ja aloin tapailemaan tätä toista miestä. Päädyimme myös samaan sänkyyn.
Kerroin miehelleni ennen tätä sänkyyn menoa, että olen ihastunut toiseen.
Nyt mieheni vannoo rakkautta minuun ja syyttää itseään tästä kaikesta, kun ei ole ollut läsnä ja osannut näyttää tunteitaan. Hän haluaa ehdottomasti jatkaa kanssani.
Kaiken lisäksi minä ja tämä toinen mies, emme ole enää yhdessä.
Itse en tiedä, mitä tekisin lähdenkö vai jäänkö. Pystynkö vielä rakastumaan uudelleen mieheeni? Pystyykö hän luottamaan minuun? Aika näyttää, miten tässä käy. Olen itse vielä ihan hajalla toisen suhteeni loppumisesta.Ymmärrän sinua hyvin. Voimia elämän jatkamiseen ja toivon että saatte solmut auki, oli lopputulos mikä hyvänsä. Luovuitko itse toisesta suhteesta vai miten se päättyi?
Ap.
Kiitos! Olisin halunnut jatkaa toista suhdetta, mutta toinen osapuoli ei. Yritän tässä kaiken lisäksi koota itseäni kasaan omien sydänsurujeni takia.
Et varmaan usko, mutta voin kuvitella miltä sinusta tuntuu. Oikeasti. Asiat voivat kyllä olla joskus aivan tuhannen solmussa. Päivä kerrallaan eteenpäin. Täytyy yrittää oppia tässä matkalla kaikista solmuista ja vastoinkäymisistä jotain. Koita jaksaa! Jos suinkin pystyt, tee asioita joista saat iloa, musiikki, urheilu, lukeminen jne. Jos edes hetkellisesti olisi helpompi olla.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli oma mennyt elämä tästä vahvasti mieleen, vaikka mulla ei lapsia olekaan. Mies oli hyvä ja kunnollinen, vuosia kului ja mä muutuin päivä päivältä yksinäisemmäksi. Mietin, että olen jotenkin viallinen ja kykemätön rakastamaan. Mitään psyykkistä yhteyttä miellä ei ollu. Mies halusi töistä tullessaan laittaa kuulokkeet korville ja häipyä pelimaailmaan. Toisaalta oli myös aina kotona, joten yhtaikaa tuntui siltä, ettei koskaan olla yhdessä ja että ollaan aina ihan liikaa.
Sitten tapasin miehen, johon ihastuin. Puhuttiin pitkin öitä ja avauduttiin. Silloin musta tuntui, että meillä on jonkinlainen yhteys. En tosin tajunnu, että suhde avomieheen oli niin jääkylmä, että otin kevyenkin synkkaamisen turhan vakavasti. Sänkyyn ei koskaan menty, mutta niin pitkälle, että kerroin miehelle. Päivän kestävän sodan jälkeen mies kohautti harteitaan ja sanoi antavansa anteeksi. Yritettiin väkinäisesti vielä pari kuukautta, kunnes lopulta lähdin.
Musta ja tästä ihastuksesta ei koskaan tullut mitään. Tajusin, että ihastuminen oli ollut vain toimimattoman suhteen oire. Myöhemmin löysin nykyisen aviomieheni, enkä voi käsittää miksi viruin onnettomana niin kauan. Nykyisen miehen kanssa voin puhua aivan kaikesta ja melkein kaikessa löydetään sama aaltopituus. Exän kanssa mun piti välillä väkisen yrittää "treffeillä" keksiä meille jotain puheenaiheita. Nykyisen kanssa myöhästyn paikoista, koska unohdutaan miehen juttelemaan. Tää on mies, jolle mut oli takoitettu, jos näin saa sanoa. Olen onnellinen.
Kuuntele ap sydäntäsi. Hirveä klisee, mutta ainut järkevä tapa toimia.
Vierailija kirjoitti:
Tuli oma mennyt elämä tästä vahvasti mieleen, vaikka mulla ei lapsia olekaan. Mies oli hyvä ja kunnollinen, vuosia kului ja mä muutuin päivä päivältä yksinäisemmäksi. Mietin, että olen jotenkin viallinen ja kykemätön rakastamaan. Mitään psyykkistä yhteyttä miellä ei ollu. Mies halusi töistä tullessaan laittaa kuulokkeet korville ja häipyä pelimaailmaan. Toisaalta oli myös aina kotona, joten yhtaikaa tuntui siltä, ettei koskaan olla yhdessä ja että ollaan aina ihan liikaa.
Sitten tapasin miehen, johon ihastuin. Puhuttiin pitkin öitä ja avauduttiin. Silloin musta tuntui, että meillä on jonkinlainen yhteys. En tosin tajunnu, että suhde avomieheen oli niin jääkylmä, että otin kevyenkin synkkaamisen turhan vakavasti. Sänkyyn ei koskaan menty, mutta niin pitkälle, että kerroin miehelle. Päivän kestävän sodan jälkeen mies kohautti harteitaan ja sanoi antavansa anteeksi. Yritettiin väkinäisesti vielä pari kuukautta, kunnes lopulta lähdin.
Musta ja tästä ihastuksesta ei koskaan tullut mitään. Tajusin, että ihastuminen oli ollut vain toimimattoman suhteen oire. Myöhemmin löysin nykyisen aviomieheni, enkä voi käsittää miksi viruin onnettomana niin kauan. Nykyisen miehen kanssa voin puhua aivan kaikesta ja melkein kaikessa löydetään sama aaltopituus. Exän kanssa mun piti välillä väkisen yrittää "treffeillä" keksiä meille jotain puheenaiheita. Nykyisen kanssa myöhästyn paikoista, koska unohdutaan miehen juttelemaan. Tää on mies, jolle mut oli takoitettu, jos näin saa sanoa. Olen onnellinen.
Kuuntele ap sydäntäsi. Hirveä klisee, mutta ainut järkevä tapa toimia.
Kiitos kokemuksen jakamisesta!
Minulla on muitakin miespuolisia kavereita joiden kanssa voin puhella kaikenlaista ja synkkaakin mukavasti. Erääseen olin ihastunutkin, mutta tiesin että se todella oli vain ihastumista enkä olisi kuunapäivänä tehnyt siirtoakaan siihen suuntaan.
Tämä mies on kaikella tavalla aivan poikkeuksellinen, ja siksi tuntuukin että hän on ainoa oikea ihastus oman parisuhteeni aikana. Ajattelen silti että tämäkin voi olla vain ihastus lopulta, enkä laske tämän varaan mitään. Tiedän vain, että ystävyytemme on poikkeuksellinen ja on vaikea ajatella että täytyisi tästä kokonaan luopua. Vaikkei meistä tulisi koskaan paria ja ihastus laantuisi, ystävyyden toivoisin säilyvän.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuli oma mennyt elämä tästä vahvasti mieleen, vaikka mulla ei lapsia olekaan. Mies oli hyvä ja kunnollinen, vuosia kului ja mä muutuin päivä päivältä yksinäisemmäksi. Mietin, että olen jotenkin viallinen ja kykemätön rakastamaan. Mitään psyykkistä yhteyttä miellä ei ollu. Mies halusi töistä tullessaan laittaa kuulokkeet korville ja häipyä pelimaailmaan. Toisaalta oli myös aina kotona, joten yhtaikaa tuntui siltä, ettei koskaan olla yhdessä ja että ollaan aina ihan liikaa.
Sitten tapasin miehen, johon ihastuin. Puhuttiin pitkin öitä ja avauduttiin. Silloin musta tuntui, että meillä on jonkinlainen yhteys. En tosin tajunnu, että suhde avomieheen oli niin jääkylmä, että otin kevyenkin synkkaamisen turhan vakavasti. Sänkyyn ei koskaan menty, mutta niin pitkälle, että kerroin miehelle. Päivän kestävän sodan jälkeen mies kohautti harteitaan ja sanoi antavansa anteeksi. Yritettiin väkinäisesti vielä pari kuukautta, kunnes lopulta lähdin.
Musta ja tästä ihastuksesta ei koskaan tullut mitään. Tajusin, että ihastuminen oli ollut vain toimimattoman suhteen oire. Myöhemmin löysin nykyisen aviomieheni, enkä voi käsittää miksi viruin onnettomana niin kauan. Nykyisen miehen kanssa voin puhua aivan kaikesta ja melkein kaikessa löydetään sama aaltopituus. Exän kanssa mun piti välillä väkisen yrittää "treffeillä" keksiä meille jotain puheenaiheita. Nykyisen kanssa myöhästyn paikoista, koska unohdutaan miehen juttelemaan. Tää on mies, jolle mut oli takoitettu, jos näin saa sanoa. Olen onnellinen.
Kuuntele ap sydäntäsi. Hirveä klisee, mutta ainut järkevä tapa toimia.
Olen eri, mutta haluan kiittää vastauksestasi. Olen kuumeisesti koittanut päätellä, kannattaako olla yhdessä tyypin kanssa, jonka kanssa on muuten kivaa, mutta henkinen yhteys puuttuu, juuri se kokemus samalla aaltopituudella olemisesta. Vaisto sanoo, että ei, mutta järki sanoo, että onhan tässä jo paljon hyvää. En silti voi kokematta, että jotain uupuu. Pelottaa kyllä, löydänkö tulevaisuudessakaan sellaista tyyppiä, jonka kanssa natsaisi henkisesti sekä fyysisesti.
Omaksi yllätykseksi lasten isä hylkäsi lapsensa, eli kun jätin hänet, hän jääväytyi pois lasten elämästä. Lapset kärsivät valitettavasti. Mutta väittäisin että lapset voimaantuvat ja saavat sentään nähdä oikeanlaista välittämistä.
Etkö sä oikeastaan tehnyt jo päätöksen lähteä/ lopettaa suhde, kun aloit pettämään ennemmin kuin korjaamaan ongelmia?
Vierailija kirjoitti:
Etkö sä oikeastaan tehnyt jo päätöksen lähteä/ lopettaa suhde, kun aloit pettämään ennemmin kuin korjaamaan ongelmia?
En tiedä oliko tämä nyt minulle mutta vastaan kuitenkin.
Silloin kun koskin toiseen, olin todella siinä vaiheessa että olin luovuttanut mieheni suhteen ja jo varma että erotaan, että en jaksa enää. En vaan tiennyt kuinka esittää asia hänelle. Kun en osannut olla koskematta tätä toista, ajattelin että todella pahassa jamassa onkin oma parisuhteeni kun näin menin tekemään.
Luulin ettei miestäni kiinnostaisi ollenkaan parisuhteen korjaaminen kun ei ollut aikaisemminkaan minua kuunnellut. Niinpä tulikin aika puskista kun toinen sitten olikin valmis tekemään töitä. Väistämättä tulee sellainen olo että vieläkö pitäisi antaa kuitenkin mahdollisuus.
Parisuhteen eteen olin tehnyt sen mitä osasin, mutta kaitpa en osannut tehdä sitä mitä mies olisi tarvinnut.
Mies on nämä viime kuukaudet ollut pääasiassa herttainen, välillä vihoissaan ja uhkaava. Olen aina pelännyt miestäni hänen ollessa vihainen. Herttaisena hän onkin varsin herttainen ja tunnen etten ansaitse sitä. Tämän toisen miehen kanssa tapahtumat ajoittuvat viime kevääseen.
Ap.
Alue: Aihe vapaa
Harva eroaa täysin ystävänä, mutta se saattaa onnistua kunhan aikaa kuluu. Täytyy hyväksyä että riidat kuuluvat eron akuuttivaiheeseen.