Olisi helpompaa elää masennuksen kanssa

Ikävää :( Mä kyllä luulen että lähes jokainen masentunut vähättelee itseään ja kokemuksiaan. "ei mulla oikeesti ole syytä olla masentunut, monet on kokeneet paljon pahempaakin eivätkä silti vello itsesäälissä" jne.

Mutta masennus on sairaus, jota ei voi valita eikä se aina edes johdu mistään ympäristötekijöistä, vaan se tulee ihmisen sisältä.

Sä oot kuitenkin vielä nuori ja sulle tulee varmasti parempia aikoja, kun opit tuntemaan ja hyväksymään itsesi paremmin.

Voimia! <3

❤

Ennen vuosia kestävää psykoterapiaa luulin, että minulla oli normaali lapsuus, mutta psykoterapian edetessä on käynyt ilmi, että minulla oli väkivaltainen lapsuus. Ehkä ap ei muista lapsuustraumojaan ilman vuosien psykoterapiaa tai sitten syy masennukseen on jokin muu, mutta siis yksi vaihtoehto on se, että ei vaan yksinkertaisesti erinäisten defenssien takia traumojaan tai/ja traumat ovat syntyneet aivan varhaislapsuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Ennen vuosia kestävää psykoterapiaa luulin, että minulla oli normaali lapsuus, mutta psykoterapian edetessä on käynyt ilmi, että minulla oli väkivaltainen lapsuus. Ehkä ap ei muista lapsuustraumojaan ilman vuosien psykoterapiaa tai sitten syy masennukseen on jokin muu, mutta siis yksi vaihtoehto on se, että ei vaan yksinkertaisesti erinäisten defenssien takia traumojaan tai/ja traumat ovat syntyneet aivan varhaislapsuudessa.

Edit: ...yksinkertaisesti _muista_ erinäisten...

Ymmärrän täysin tunteesi. Oma menneisyyteni on monimutkainen, mutta lääkityksen avulla olen ongelmani käsitellyt ja jatkanut elämääni. Siitäkin huolimatta aina, kun luovun lääkkeistä, se sama syvä surullisuus valtaa mielen. Mitään syytä alakuloisuuteen ei ole. Se vaan itsepintaisesti tulee kutsumatta takaisin kerta kerran jälkeen.

Lääkitys siis on jäänyt pysyäkseen. Ilman sitä en pärjää. Helpompaa olisi, jos olisi jokin selitys sille, miksi se ahdistuksen ja kärsimyksen tunne ei pysy poissa, vaikka elämä sujuisi kuin ruusuilla tanssien. Mutta nämä kortit on minulle jaettu ja sen kanssa on elettävä.

Olethan hakenut apua masennukseesi? En voi puhua kaikkien puolesta, mutta itse ainakin olen yhä se sama henkilö, joka olin ennen lääkitystä. Mitä nyt vain se valtava taakka on poissa ja pystyy jälleen hymyilemään ja nauttimaan elämästä. Osaan vihdoinkin olla onnellinen. Ja niin tulet vielä sinäkin olemaan!

Terveisin 27v, vaikea masennus

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin tunteesi. Oma menneisyyteni on monimutkainen, mutta lääkityksen avulla olen ongelmani käsitellyt ja jatkanut elämääni. Siitäkin huolimatta aina, kun luovun lääkkeistä, se sama syvä surullisuus valtaa mielen. Mitään syytä alakuloisuuteen ei ole. Se vaan itsepintaisesti tulee kutsumatta takaisin kerta kerran jälkeen.

Lääkitys siis on jäänyt pysyäkseen. Ilman sitä en pärjää. Helpompaa olisi, jos olisi jokin selitys sille, miksi se ahdistuksen ja kärsimyksen tunne ei pysy poissa, vaikka elämä sujuisi kuin ruusuilla tanssien. Mutta nämä kortit on minulle jaettu ja sen kanssa on elettävä.

Olethan hakenut apua masennukseesi? En voi puhua kaikkien puolesta, mutta itse ainakin olen yhä se sama henkilö, joka olin ennen lääkitystä. Mitä nyt vain se valtava taakka on poissa ja pystyy jälleen hymyilemään ja nauttimaan elämästä. Osaan vihdoinkin olla onnellinen. Ja niin tulet vielä sinäkin olemaan!

Terveisin 27v, vaikea masennus

Eivät masennusmömmöt ole mikään ratkaisu. Ala syömään terveellisemmin!

Ei se niin ole, että olisi helpompaa, jos olisi joku syy. Kyllä silloinkin miettii, miksi juuri minulle kävi näin ja mikä on vikana. Ehkä aiheutin itse tämän, minussa on perisynti, olen sairasta sukua, eikä mikään auta... jokaisella on oma taakkansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin tunteesi. Oma menneisyyteni on monimutkainen, mutta lääkityksen avulla olen ongelmani käsitellyt ja jatkanut elämääni. Siitäkin huolimatta aina, kun luovun lääkkeistä, se sama syvä surullisuus valtaa mielen. Mitään syytä alakuloisuuteen ei ole. Se vaan itsepintaisesti tulee kutsumatta takaisin kerta kerran jälkeen.

Lääkitys siis on jäänyt pysyäkseen. Ilman sitä en pärjää. Helpompaa olisi, jos olisi jokin selitys sille, miksi se ahdistuksen ja kärsimyksen tunne ei pysy poissa, vaikka elämä sujuisi kuin ruusuilla tanssien. Mutta nämä kortit on minulle jaettu ja sen kanssa on elettävä.

Olethan hakenut apua masennukseesi? En voi puhua kaikkien puolesta, mutta itse ainakin olen yhä se sama henkilö, joka olin ennen lääkitystä. Mitä nyt vain se valtava taakka on poissa ja pystyy jälleen hymyilemään ja nauttimaan elämästä. Osaan vihdoinkin olla onnellinen. Ja niin tulet vielä sinäkin olemaan!

Terveisin 27v, vaikea masennus

Eivät masennusmömmöt ole mikään ratkaisu. Ala syömään terveellisemmin!

Ikävä kyllä sen parempaa ratkaisua lääkäreillä ei ole tällä hetkellä ole tarjota minulle ja usealle muulle. Kenties jonain kauniina päivänä sellaisen keksivät.

Ruokavaliossani ei ole mitään vikaa, mutta kiitos vinkistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin tunteesi. Oma menneisyyteni on monimutkainen, mutta lääkityksen avulla olen ongelmani käsitellyt ja jatkanut elämääni. Siitäkin huolimatta aina, kun luovun lääkkeistä, se sama syvä surullisuus valtaa mielen. Mitään syytä alakuloisuuteen ei ole. Se vaan itsepintaisesti tulee kutsumatta takaisin kerta kerran jälkeen.

Lääkitys siis on jäänyt pysyäkseen. Ilman sitä en pärjää. Helpompaa olisi, jos olisi jokin selitys sille, miksi se ahdistuksen ja kärsimyksen tunne ei pysy poissa, vaikka elämä sujuisi kuin ruusuilla tanssien. Mutta nämä kortit on minulle jaettu ja sen kanssa on elettävä.

Olethan hakenut apua masennukseesi? En voi puhua kaikkien puolesta, mutta itse ainakin olen yhä se sama henkilö, joka olin ennen lääkitystä. Mitä nyt vain se valtava taakka on poissa ja pystyy jälleen hymyilemään ja nauttimaan elämästä. Osaan vihdoinkin olla onnellinen. Ja niin tulet vielä sinäkin olemaan!

Terveisin 27v, vaikea masennus

Eivät masennusmömmöt ole mikään ratkaisu. Ala syömään terveellisemmin!

Mulle yläasteella kotitalousopettaja käski masennuksessa syömään terveellisemmin ja ulkoilemaan säännöllisesti. "Se nyt on vaan tota teini-ikää, kyllä se siitä." No, ei se siitä.

25v, vaikea masennus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin tunteesi. Oma menneisyyteni on monimutkainen, mutta lääkityksen avulla olen ongelmani käsitellyt ja jatkanut elämääni. Siitäkin huolimatta aina, kun luovun lääkkeistä, se sama syvä surullisuus valtaa mielen. Mitään syytä alakuloisuuteen ei ole. Se vaan itsepintaisesti tulee kutsumatta takaisin kerta kerran jälkeen.

Lääkitys siis on jäänyt pysyäkseen. Ilman sitä en pärjää. Helpompaa olisi, jos olisi jokin selitys sille, miksi se ahdistuksen ja kärsimyksen tunne ei pysy poissa, vaikka elämä sujuisi kuin ruusuilla tanssien. Mutta nämä kortit on minulle jaettu ja sen kanssa on elettävä.

Olethan hakenut apua masennukseesi? En voi puhua kaikkien puolesta, mutta itse ainakin olen yhä se sama henkilö, joka olin ennen lääkitystä. Mitä nyt vain se valtava taakka on poissa ja pystyy jälleen hymyilemään ja nauttimaan elämästä. Osaan vihdoinkin olla onnellinen. Ja niin tulet vielä sinäkin olemaan!

Terveisin 27v, vaikea masennus

Eivät masennusmömmöt ole mikään ratkaisu. Ala syömään terveellisemmin!

Ei vaikeasti masentunut jaksa tehdä mitään elämäntapamuutoksia tai edes kokata. Olen eri kirjoittaja ja minulla masennuskausina syöminen menee valmisruokalinjalla. Huonoina päivinä on saavutus päästä suihkuun tai lähikauppaan. Menneisyydessä olen kahdesti kuntoutunut lääkityksen avulla kotoa takaisin opiskelemaan tai töihin.

Mulla ollut melankolinen masennus (mistään ei saa oikein iloa irti) ehkä teini-iästä asti. Kaikki ollut oikeastaan tähän ikään asti (35) aivan sama. Sitten ihastuin työkaveriini ... pakithan minä tavallaan sain. Ei mulla ole oikein mitään elämänkokemusta, nuoruus jäänyt kokematta.

Nyt onkin sitten vielä pahempi olla koska on kerran ihastunut noin palavasti ja oikeasti ollut se ainut tsemppi tänä aikana. Ja epäonnistuin...... nyt oikeasti harmittaa ettei vain tehnyt kaikkea mahdollista nuorempana vaikkei kiinnostanut.

up

Vierailija kirjoitti:

...jos olisi joku selkeä syy. Voisinpa vaan sanoa, että olin pahoinpidelty lapsena tai koulukiusattu tai menettänyt läheisen traagisesti. Mutta ei. Minun masennukseni vain on. Aivan ilman syytä. En edes muista aikaa ilman sitä. Kaikista vaikeinta on se, että tiedän, mitkä ajatuksistani ovat masennuksesta johtuvia "vääriä ajatuksia" ja silti uskon niihin.

En hyväksy sitä, että minulla on mielenterveysongelmia. Aiheesta puhutaan nykyään varsin paljon ja kun luen vaikka jotain artikkelia, en yhdistä sitä itseeni. Ne on vain asioita tuolla jossain jollakin toisella, vaikka ne ovat osa jokapäiväistä elämääni.

Olen myös pohtinut sellaista, että jos joskus parannun, niin kuka minä sitten olen. Kokonaan toinen ihminen? Muuttuuko persoonallisuuteni? Entä, jos pidän itsestäni enemmän tällaisena? Ja jos en paranekkaan, niin, mitä sitten tapahtuu?

Elän koko elämäni mielenterveysongelmaisena, enkä ehkä koskaan saa tietää, miltä onnellisuus tuntuu?

-20v, keskivaikea masennus

Koen, että elämäni valuu hukkaan

Älä tee kuin 11. kommentoija!

Ah, kuulostat ihan minulta itseltäni 15v sitten. Pohdiskelin samoja juttuja ja ihmettelin, mistä masennukseni johtuu. Mullakin oli "ihan hyvä" lapsuus. Kuka minä sitten olisin jos masennus poistuu...jne.

No, ensinnäkään mulla ei ollut ollut normaalia lapsuutta, vaan narsistinen ja alkoholia liikaa käyttävä isä, joka oli opettanut mantran kuinka meillä on onnellinen ydinperhe. Ja siltähän se ulospäin näytti. Olin vasta kolmekymppinen ennenkuin tajusin, että se on "onnellinen lapsuus" on isäni sanoma lause, ei oma mielipiteeni.

Sittten toisekseen, melankolisuus on eräänlainen ominaisuus ihmisessä, jos ja kun "paranet", niin ei sinusta yksilönä ja persoonana poistu mitään. Persoonaasi ja elämääsi tulee lisää värejä ja onnellisuutta. Olet edelleen ihan se sama sinä, kasvanut ja kehittynyt vain. Se masentunut menneisyys kulkee kanssasi historianasi.

Minullakaan ei ollut mitään syytä masentua, vain suvun taipumus ahdistukseen ja masennukseen.

Lääkkeillä sain itseni kuntoon ja olen yhä ihan oma itseni mutta masennus on poissa. Toki tiedän, että on mahdollista sairastua uudelleen mutta onhan se kivempi nauttia elämästä edes välillä eikä vain olla elossa.

Parantuminenkin oli helppoa kun ei ollut mitään ratkaistavia isoja ongelmia tai traumoja.

Hei.

Ihminen on monesta tekijästä koostuva kokonaisuus. Jokaisessa sairaassakin on myös terveyttä, suurempi osa. Tälle terveydelle rakentuu myös mielenterveys. Se, että mielenterveydessä on haavoja tai vammoja, ei ole niin ratkaiseva, kuin se terveys, voimavarat, vahvuudet ja luomisvoima, joka ihmisessä on. 

Mielenterveys ei, kuten moni muukaan asia, ole polaarinen joko-tai vaan enemmänkin sekä-että. Se, että olet masentunut nyt ei johda loppupäätelmiin tulevaisuudestasi. Sinä muutut ja elämä ympärilläsi muuttuu. Myös persoona muuttuu elämän eri vaiheissa: Ihminen on 15-vuotiaana varsin erilainen kuin 50-vuotiaana yms. Vaikuttaa, että huolestut siitä, määrittääkö masennuksesi sinua ihmisenä ja mitä on jäljellä sinusta, jos masennus loppuukin.  On ymmärrettävää, että muutokset pelottavat ihmistä. Silti kyse on kasvuprosessista, johon itse osaltasi vaikutat. Voit koettaa luottaa itsessäsi olevaan viisauteen ja voimaan, olipa oireistosi nyt mitä tahansa. Toivon, että sinulla on riittävä hoito masennukseesi, jossa voit myös miettiä, mitä paraneminen ja kuntoutuminen tarkoittavat. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta masennus on sairaus, jota ei voi valita eikä se aina edes johdu mistään ympäristötekijöistä, vaan se tulee ihmisen sisältä.

Masennus voi olla idiopaattinen, mutta mikä evoluutiossa olisi sellaista, että ihminen masentuisi ilman ulkoista syytä? Eihän siinä ole mitään järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin tunteesi. Oma menneisyyteni on monimutkainen, mutta lääkityksen avulla olen ongelmani käsitellyt ja jatkanut elämääni. Siitäkin huolimatta aina, kun luovun lääkkeistä, se sama syvä surullisuus valtaa mielen. Mitään syytä alakuloisuuteen ei ole. Se vaan itsepintaisesti tulee kutsumatta takaisin kerta kerran jälkeen.

Lääkitys siis on jäänyt pysyäkseen. Ilman sitä en pärjää. Helpompaa olisi, jos olisi jokin selitys sille, miksi se ahdistuksen ja kärsimyksen tunne ei pysy poissa, vaikka elämä sujuisi kuin ruusuilla tanssien. Mutta nämä kortit on minulle jaettu ja sen kanssa on elettävä.

Olethan hakenut apua masennukseesi? En voi puhua kaikkien puolesta, mutta itse ainakin olen yhä se sama henkilö, joka olin ennen lääkitystä. Mitä nyt vain se valtava taakka on poissa ja pystyy jälleen hymyilemään ja nauttimaan elämästä. Osaan vihdoinkin olla onnellinen. Ja niin tulet vielä sinäkin olemaan!

Terveisin 27v, vaikea masennus

Tässä on tyyppiesimerkki siitä, miten diagnoosi saa aikaan käytösmuutoksia, jotka eivät edesauta paranemista. Ihminen kuvittelee, että aivokemiaan vaikuttamalla paranee, vaikka tiede ei edes osaa sanoa onko aivokemiassa havaitut poikkeamat sairauden syy vai seuraus. Lisäksi diagnoosin saanut alkaa elää kuten diagnoosiin kuuluu, eli ei edes halua vaikuttaa niihin tekijöihin, jotka johtivat sairastumiseen saati johtaisivat paranemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ennen vuosia kestävää psykoterapiaa luulin, että minulla oli normaali lapsuus, mutta psykoterapian edetessä on käynyt ilmi, että minulla oli väkivaltainen lapsuus. Ehkä ap ei muista lapsuustraumojaan ilman vuosien psykoterapiaa tai sitten syy masennukseen on jokin muu, mutta siis yksi vaihtoehto on se, että ei vaan yksinkertaisesti erinäisten defenssien takia traumojaan tai/ja traumat ovat syntyneet aivan varhaislapsuudessa.

Tämä sama tuli minullakin ekana mieleen. Että mistä meistä kukaan voi tietää onko ollut onnellinen lapsuus vai ei. Kolme ensimmäistä vuotta määräävät paljon esim. kiintymyssuhteesta, joka taas vaikuttaa älyttömästi elämänhallintakykyyn. Eikä me itse muisteta siitä ajasta juuri mitään. Jos siellä on ollut ongelmia, niin jatkossa on myös ongelmia roppakaupalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vuosia kestävää psykoterapiaa luulin, että minulla oli normaali lapsuus, mutta psykoterapian edetessä on käynyt ilmi, että minulla oli väkivaltainen lapsuus. Ehkä ap ei muista lapsuustraumojaan ilman vuosien psykoterapiaa tai sitten syy masennukseen on jokin muu, mutta siis yksi vaihtoehto on se, että ei vaan yksinkertaisesti erinäisten defenssien takia traumojaan tai/ja traumat ovat syntyneet aivan varhaislapsuudessa.

Tämä sama tuli minullakin ekana mieleen. Että mistä meistä kukaan voi tietää onko ollut onnellinen lapsuus vai ei. Kolme ensimmäistä vuotta määräävät paljon esim. kiintymyssuhteesta, joka taas vaikuttaa älyttömästi elämänhallintakykyyn. Eikä me itse muisteta siitä ajasta juuri mitään. Jos siellä on ollut ongelmia, niin jatkossa on myös ongelmia roppakaupalla.

Kiintymyssuhdeteoria on ihan toimiva lähtökohta ja kyllähän Freudin ja Erikssonin psykoanalyyttiset teoriatkin on voitu todistaa aivokuvantamisella, eli varhaislapsuuden traumat ja esimerkiksi dyadisesti äiti-lapsi tai triadisesti perhe vaikuttavat hyvin paljon myöhempään kehitykseen. Millainen resilienssi yksilölle tulee riippuu pitkälti niistä alkutaipaleen kokemuksista. Esimerkiksi rantaruotsalaisilla on vähemmän sairauksia (ml. mt-sairaudet) siksi, että heillä lapsuus on turvatumpi, ydinperheet pysyvät kasassa ja heillä on yhteiskunnan turva ja tuki. Heistä kannattaa ottaa oppia.