Kannattaako "upshiftaus"? Ikänsä "downshiftannut" alisuorittaja miettii...

Hmm, ei näytä herättävän nyt mitään ajatuksia..? Palaan myöhemmin asiaan.. :)

Ap

Höps, jatka vain downshiftausta. Kaikkien pitäsi, niin maailma pelastuisi. Tavara ja yletön kuluttaminen tuhoaa maapallomme, riittää kun on lämmintä vaatetta ja ruokaa. Lyhyt on taivalluksemme täällä ja mitään et saa mukaasi.

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta nelikymppinen. Ikä kai sen tekee, että olen alkanut pohtia elämääni, teen jonkinlaista välitilinpäätöstä/katsausta ja mietin, mihin suuntaan tästä olisi kannattavinta, itselle hedelmällisintä lähteä.

Pidän itseäni ikäänkuin elämäntapadownshiftaajana, nuoresta asti olen aina tyytynyt vähään, kunnianhimoa ei ole ollut nimeksikään, enkä koskaan ole varsinaisesti tavoitellut mitään. En hyvää koulutusta, uraa, rahaa, hienoa asuntoa, materiaa, arvostusta, en ole pitänyt tärkeänä "olla jotakin" toisten silmissä.

Osaksi (ehkä jopa suureksi osaksi?) tämä on johtunut siitä, että olen luonteeltani ollut arka, vaatimaton, ujo, olen ajatellut etten minä kykene enkä osaa enkä tarvitse eikä minulla ole ns. oikeuttakaan tavoitella suuria.

On minun elämäni silti mukavasti mennyt, olen opiskellut kaksi ammattia (molemmat tosin naisvaltaisille matalapalkka-aloille), olen onnistunut hankkimaan itselleni oman asunnon (pieni kt-asunto pieneltä paikkakunnalta, mutta kuitenkin) ja lisäksi minulla on ihanat, terveet lapset ja hyvä parisuhde (nykyään) ja olen pidetty ihmisten keskuudessa, minulla on hyviä ystäviä ja minuun luotetaan.

Kenties tämän ikäkriisin(?) ja kasvaneen itseluottamuksen myötä olen herännyt ajattelemaan, että pitäisiköhän minun kuitenkin pyrkiä elämässäni vahvasti ylöspäin, oikeasti tavoitella isompia asioita (parempi ammatti, enemmän rahaa, paremmat materialistiset puitteet, arvostus ihmisten silmissä jne)? Kokeilla, mihin minusta oikeasti olisi, vaikkapa työelämässä? Joskus tuntuu, että minussa olisi potentiaalia paljon enempäänkin, mutta en ole epävarmuuttani uskaltanut kuin alisuoriutua, hakeutua töihin joissa varmasti selviän ja joissa ei vaadita paljoa.. Harmittelenkohan joskus vanhana, jos jätän kokeilematta mihin minusta olisi?

Toisaalta mietin, että pitäisikö oikeasti nyt vain tyytyä tähän hyvään, leppoisaan ja helppoon, turvalliseen elämään. Kaikkihan on hyvin. Tuoko ihmisten arvostus, hyvä ura ja raha lisäarvoa elämään, oikeasti? Haasteethan kehittävät ja antavat elämään draivia, mutta onko se sitten ksiken sen stressin arvoista? Sanokaa te, joilla näitä asioita on (rahaa, "statusta", ym.)

Toki nykyään on enemmän vallalla tällainen downshiftaamisen ihannointi, eli ei kai kaikki ainakaan ole onnellisia siellä huipullakaan...

Onko tämä vaan sitä vihreää ruohoa aidan toisella puolen? Onko helpompi olla tyytyväinen downshiftaaja, kun on ensin upshiftannut?

Mitä ajatuksia teille tämä herättää, kertokaas!

On. Mulla oli 38-vuotiaana muuten aika sama tilanne kuin sulla, mutta olin yksinhuoltaja. Sitten päätin lähteä työn ohessa opiskelemaan aivan toista alaa. Pääsin varsin pian uuden urani alkuun ja olen menestynyt hyvin. Nyt tuosta on jo 18 vuotta ja olen taas alkanut downshiftaamaan. Vähentänyt työntekoa ja vähentänyt kulutusta. Päivääkään en ole upshiftaamistani katunut, mutta kun ikää alkaa olla, on mukavaa taas ottaa vähän rennommin. 

Mitä oikeastaan haluat? Kokeile tehdä jotain lisäopintoja omalla ajalla ja katso, että syttyykö isompaa paloa niihin? Tai aloita jossain luottamustehtävässä, jos sellainen uramainen eteneminen kiinnostaa, ja katso kiinnostaako sellainen?

Itse kouluttauduin nelikymppisenä alalle, josta en arvannutkaan, että minulta tullaan jatkossa kysymään mielipidettä vaikka mistä ja sitä usein kuunnellaankin. Olen edennyt yllättävästi, ja se on ollut hauskaa ja mielenkiintoista, vaikka yöunet joskus meinaakin mennä...

Kiitos näistä kommenteista ja vinkeistä! Kuulen mielelläni lisää :)

Ap

Tietenkin saa ja kannattaa tavoitella enemmän, jos syy siihen ettei aiemmin ole on se ettei ole uskaltanut tai mielestään ansainnut sitä.

Oli taannoin tutkimus että onnellisuus lisääntyy 70 000 e/vuosi asti, sen jälkeen ei juuri muutoksia.

Sanotaan, että harva katuu vanhana tekemisiään, mutta moni tekemättä jättämisiään. Minä uskon tuohon. Itsekin innostuin opiskelemaan lisää 20 vuoden tauon jälkeen. Vaihdoin työpaikkaa mielenkiintoisempaan ja palkkakin nousi 500€.

Ja jos tulen katumapäälle, pääsen melko varmasti takaisin entisiin tehtäviini.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa ja kannattaa tavoitella enemmän, jos syy siihen ettei aiemmin ole on se ettei ole uskaltanut tai mielestään ansainnut sitä.

Niin, en tosin siis nuorenakaan edes haaveillut urasta ja rahasta, jotenkin en pitänyt sitä ees vaihtoehtona, koska olin niin ujo. Muistan, että jo ajatus ihan vaan siitä että saisin töitä, joku palkkaisi minut tekemään työtä ja maksaisi työnteostani jotain, tuntui lähes utopistiselta. ...ja nykyään naurattaa ja miltei pistää vihaksi, miten vähän olenkaan itsestäni ja kyvyistäni ajatellut, nuorena ja hirvittävän epävarmana!

Nyt tiedän osaavani ja olevan yhtä hyvä kuin muutkin. Mutta nyt "pelottaa" se stressin määrä, minkä oletan mahd. opiskeluista ja haasteista tulevan.. Iso työ ja vaiva. Ja kun en ole aivan satavarma motiiveistani, opiskelisinko/tavoittelisinko suuria aidosti siksi että ITSE niin haluaisin, vai janoanko vain sitä, että joskus kokisin tunteen siitä, että joku katsoisi minuakin ylöspäin ja pitäisi fiksuna, arvostaisi...? Siis kyllähän minua nytkin läheiset ja rakkaat arvostavat, mutta ulkopuoliset, tuskin. En omista mitään niin hienoa, enkä ole "mitään" niin hienoa, että saisin osakseni arvostusta tai kunnioitusta, tai ihailua. Toisaalta, tiedostan myös että ulkopuolisilta ihailun hakeminen on pöljää.

No, tulipa nyt pohdiskeltua pitkästi.. :D

Ap

Vierailija kirjoitti:

Oli taannoin tutkimus että onnellisuus lisääntyy 70 000 e/vuosi asti, sen jälkeen ei juuri muutoksia.

Eli yli 90%:n onnellisuus lisääntyy palkankorotuksesta.

Kirjoitat vain ulkoisista motivaatiotekijöistä. Mikä sinua oikeasti motivoi?

Harva vaikka taloudellisesti menestynyt on tehnyt sen vain rahan vuoksi. Se on ennemminkin sivutuote kun on tehnyt jotain johon syttyy palo ja se sattuu olemaan alaa missä rahaa liikkuu.

Olen mies, se kannattaa ottaa huomioon. Minulla ei siis ole takana vuosien kotiäitiprojektia, jonka jälkeen löytyy sitä draivia Uuteen Elämään, Uuteen Ammattin, Uuteen Minään, jne.

"On minun elämäni silti mukavasti mennyt, olen opiskellut kaksi ammattia (molemmat tosin naisvaltaisille matalapalkka-aloille), olen onnistunut hankkimaan itselleni oman asunnon (pieni kt-asunto pieneltä paikkakunnalta, mutta kuitenkin) ja lisäksi minulla on ihanat, terveet lapset ja hyvä parisuhde (nykyään) ja olen pidetty ihmisten keskuudessa, minulla on hyviä ystäviä ja minuun luotetaan."

Eli asiat ovat hyvin?

"Kenties tämän ikäkriisin(?) ja kasvaneen itseluottamuksen myötä olen herännyt ajattelemaan, että pitäisiköhän minun kuitenkin pyrkiä elämässäni vahvasti ylöspäin, oikeasti tavoitella isompia asioita (parempi ammatti, enemmän rahaa, paremmat materialistiset puitteet, arvostus ihmisten silmissä jne)?"

Ja uusi kunnianhimoisempi mies samalla? ;)

Kysymys on MIKSI haluat upshifatata, ja millä mittareilla mittaat "ylöspäin" nousemista. Omillasi, vai muiden arvostuksen mukaan? Haluatko nousta statushierarkiassa jotta _muut_ katsoisivat sinua arvostaen tai jopa kadehtien? Haluatko isomman asunnon paremmalta alueelta koska se on _muiden_ silmissä arvokkaampaa ja hienompaa?

Vai ovatko nämä sinun henkilökohtaisia materiaalisia tavoitteitasi, jotka haluat täysin riippumatta siitä mitä muut ajattelevat? Olisiko sinulla sisäinen palo näihin asioihin vaikka kukaan ei saisi tietää siitä mitä olet hankkinut ja saavuttanut?

Kirjoituksesi perusteella vaikuttaa siltä että kyse on lähinnä ensimmäisestä. Ihminen jonka motivaatio tulee sisältäpäin ei kysele mitä hänen "pitäisi" tehdä tai "pitäisi" haluta.

"Joskus tuntuu, että minussa olisi potentiaalia paljon enempäänkin, mutta en ole epävarmuuttani uskaltanut kuin alisuoriutua, hakeutua töihin joissa varmasti selviän ja joissa ei vaadita paljoa.. Harmittelenkohan joskus vanhana, jos jätän kokeilematta mihin minusta olisi?"

Lähes kaikki ihmiset ovat alisuorittajia. Haluatko vaativampia tehtäviä, vai pelkäätkö että kadut jos et kokeile pidätkö niistä? Vrt. haluanko lapsia, vai pelkäänkö katuvani myöhemmin jos en hanki lapsia.

"Toisaalta mietin, että pitäisikö oikeasti nyt vain tyytyä tähän hyvään, leppoisaan ja helppoon, turvalliseen elämään. Kaikkihan on hyvin. Tuoko ihmisten arvostus, hyvä ura ja raha lisäarvoa elämään, oikeasti? Haasteethan kehittävät ja antavat elämään draivia, mutta onko se sitten ksiken sen stressin arvoista? Sanokaa te, joilla näitä asioita on (rahaa, "statusta", ym.)"

Miehelle ne tuovat. Miehen arvostus perustuu statukseen ja saavutuksiin. Naisen tilanne on erilainen. Mitä olen naisten kanssa keskustellut, ne tuovat lisäarvoa jos sinulla on sisäinen motivaatio niihin. Jos motivaatiosi tulee ulkopuolelta, toiveena saada muiden arvostusta, luultavasti petyt. Pelkkä raha tuo itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, mille sinulla on hyvässä parisuhteessa vähemmän tarvetta. Onnea pelkkä raha ei tuo, rahakkaana (taloudellisesti riippumattomana = vähintään muutaman miljoonan euron nettovarallisuus ilman omaa asuntoa) on helpompaa tehdä mitä haluaa, mutta toisaalta kiusaus olla tekemättä mitään.

"Onko tämä vaan sitä vihreää ruohoa aidan toisella puolen? Onko helpompi olla tyytyväinen downshiftaaja, kun on ensin upshiftannut?"

On tietysti. Monikin tuttuni sanoo että n. nelikymppisenä on vähemmän energiaa kuin nuorena, ja tietysti varakkaan on helpompaa downshiftata kuin köyhän.

M/31v.

No niin, sillä välin kun kirjoitin viestiäni niin muut vastaajat ja jopa ap:kin olivat tajunneet jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa ja kannattaa tavoitella enemmän, jos syy siihen ettei aiemmin ole on se ettei ole uskaltanut tai mielestään ansainnut sitä.

Niin, en tosin siis nuorenakaan edes haaveillut urasta ja rahasta, jotenkin en pitänyt sitä ees vaihtoehtona, koska olin niin ujo. Muistan, että jo ajatus ihan vaan siitä että saisin töitä, joku palkkaisi minut tekemään työtä ja maksaisi työnteostani jotain, tuntui lähes utopistiselta. ...ja nykyään naurattaa ja miltei pistää vihaksi, miten vähän olenkaan itsestäni ja kyvyistäni ajatellut, nuorena ja hirvittävän epävarmana!

Nyt tiedän osaavani ja olevan yhtä hyvä kuin muutkin. Mutta nyt "pelottaa" se stressin määrä, minkä oletan mahd. opiskeluista ja haasteista tulevan.. Iso työ ja vaiva. Ja kun en ole aivan satavarma motiiveistani, opiskelisinko/tavoittelisinko suuria aidosti siksi että ITSE niin haluaisin, vai janoanko vain sitä, että joskus kokisin tunteen siitä, että joku katsoisi minuakin ylöspäin ja pitäisi fiksuna, arvostaisi...? Siis kyllähän minua nytkin läheiset ja rakkaat arvostavat, mutta ulkopuoliset, tuskin. En omista mitään niin hienoa, enkä ole "mitään" niin hienoa, että saisin osakseni arvostusta tai kunnioitusta, tai ihailua. Toisaalta, tiedostan myös että ulkopuolisilta ihailun hakeminen on pöljää.

No, tulipa nyt pohdiskeltua pitkästi.. :D

Ap

Minusta muiden arvostus on vähän hassu motivaatio oikeastaan minkään tekemiselle. Ainakin minulle riittää motivaatioksi, että minulla itselläni on haaveita ja halua ponnistella niiden saavuttamiseksi. Muiden arvostusta, kunnioitusta ja ties mitä tavoittelevat päätyvät usein katkeraksi marttyyriksi.

Riippuu varmaan aika paljon siitäkin, että oletko miten mukavuudenhaluinen, koska työtähän siinä on tehtävä, jotta saa sitä statusta ja elintasoa nostettua.

Mä oon luonteeltani hyvin samanlainen kuin sä. Olen miettinyt myös välillä, että pitäisikö tehdä jotain suurta ja mahtavaa. Lähinnä sen takia, ettei sitten vanhana harmita, niin kuin kans sanoit. Ite tosin stressaannun todella helposti ja arvostan sellaista rauhallista aikaa, jolloin voin haaveilla ja lukea kirjoja, enkä helposti koe tarvetta poistua mukavuusalueelta, joten en ole lähtenyt leventämään palkkapussiani.

Auttaisko sun tilanteessa maltillisempi muutos elämään, kuten uus harrastus tai lomamatka? Jos vielä tuollaisen pienen raikastamisen jälkeen mielessä pyörii samanlaiset aatokset, niin siitä vain kaikki peliin.

Rahan, maineen tai aseman sijaan upshiftata voi myös muunlaisilla arvoilla. :) Esimerkkinä joku kunnianhimoinen taiteellinen projekti, yhteisön uudistus, hyväntekeväisyys.

Minä miettisin että mitkä mun elämänarvot on, mikä saa mut syttymään, inspiroitumaan. Mitä haluan jättää jälkeeni tähän maailmaan. Ja sitten lähtisin sitä kohti kulkemaan jossain muodossa rohkeasti. Oli se sitten muiden silmissä valtavan isoa tai arkisen pientä.

Nähdäkseni sinulla menee aika hyvin, voit olla ylpeä itsestäsi, et ole mikään erityinen downshiftaaja ainakaan! Itse olen "uraihminen", ainakin jossain mielessä, enkä kyllä osaa antaa tyhjentävää vastausta siitä että kannattaako tämä. Tämän vuoksi joutuu myös kärsimään vaikka työ ajoittain antaakin paljon... Ja olen kuin sinä, ujo ja arka, joskin osaan peittää sitä jonkin verran ja jokin kunnianhimo on kuitenkin ajanut eteenpäin (koen kyllä että ujous on haitannut minua työelämässä jonkin verran mutta ei täysin kuitenkaan ja nuorena meinasin minäkin ajautua downshiftaukseen). 

Minusta vaikuttaa siltä että haluaisit nyt saavuttaa jotain "enemmän" tai jotain aivan omaa ja minusta siinä ei ole mitään pahaa, se lienee tervettäkin. Eli kannustaisin sinua tutkailemaan tunnetta ja seuraamaan sitä, siis valitsemaan jotain mitä kuvaat "upshiftaukseksi". Ehkä olet tullut siihen tulokseen että ujoutesi on tähän asti pidätellyt sinua haluamasta joitain tiettyjä asioita, mutta nyt haluaisit kuitenkin yrittää, ja se on minusta positiivista. Eli kannustaisin sinua opiskelemaan tai hakemaan jotain uutta työpaikkaa, mitä se nyt sinulle sitten onkaan. Varmasti se antaa paljon, jos vähän ottaakin. Ja vaikutat fiksulta ihmiseltä, ei me uraihmiset nyt niin kummoisia olla, tietäisitpä millaisia hömelöitä meidänkin työpaikalta löytyy (usein ihmettelen että millä ovat hankkineet korkean koulutuksensa kun yksinkertaisetkaan jutut eivät ota onnistuakseen), "maalaisjärjellä" ja yleissivistyksellä voi päästä aika pitkälle.

Ja vielä yksi neuvo: älä kuuntele ketään joka yrittää mahdollisesti sinua painaa alas valitsemallasi uudella polulla, jos joku niin tekee niin se johtuu vain niiden ihmisten omista ongelmista. Tsemppiä!

Mullakin välitilinpäätös tässä 4-kymppisenä. Minä en arvosta uraa enkä materiaa enkä koulutuksia. FM paperit jäi saamatta, en koe että valmistumisesta olisi minulle mitään merkitystä.

Olen kokenut vaikeita sairauksia viime vuosina, ja menetyksiä lähipiirissäni. Minä suunnittelen loppuelämääni siltä kantilta, että haluan elää minulle itselleni merkityksellistä elämää. Olen miettinyt että kun olen kuolinvuoteellani aikanani, mitä haluan nähdä kun katson taakse päin, ettei tarvitse katua tekemättä jättämisiään. En tarvitse enempää rahaa tai materiaa, enkä uhrata niille aikaa ja energiaa. Sen sijaan minulla on pari muuta intohimoa, pari harrastustani. Niissä treenaan, opiskelen laaja-alaisesti ja kunnianhimoisesti.

Mulla tähän liittyy minimalismi. Otin ajatuksen että jätän elämääni vain ne asiat mitkä ovat minulle merkityksellisiä ja karsin kaiken muun.

Ajattelet vain "mitä muut sinusta ajattelevat" vaikka sen sijaan sinun pitäisi löytää oma juttusi. Jotain mistä innostut. Jotain mistä saat onnistumisen tunteita. Jotain missä jaksat ja haluat puurtaa ja kehittyä. Silloin sinulle on ihan sama arvostaako sinua joku vai ei. Pääasia että itse arvostat!