Mikä sai sinut tekemään päätöksen erosta?

Muija halusi lapsen, minä en. Suhde oli hyvin onnellinen, mutta kun en kerran ollut tarpeeksi, en jäänyt norkoilemaan.

Sinun suhteesi sen sijaan ei ole onnellinen, etkä ole löytänyt mitään tapaa tehdä siitä myönteistä voimaa elämässäsi. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä erota? Parisuhteen tarkoitus on tehdä elämästä' parempaa, ei huonompaa.

Itse olen myös punninnut eroa pari-kolme vuotta ensirakkaudestani. Olemme olleet lähes 10 vuotta yhdessä ja pian alkaa olla aika perustaa perhettä kun olen saanut opintoni päätökseen. Olenkin miettinyt että onko tämä se ihminen todella kenen kanssa haluan lapsia. En ole ollut onnellinen muutamaan vuoteen. Tuntuu kans että minun pitää huolehtii miehestä,esim jos hän on yksin kotona, jota on usein, syö vain mikroruokaa tai tilaa pizzaa eikä edes tiskejä siivoa. Ei osaa pyykätä eikä muutakaan. Olen kiltisti tehnyt kaiken itse, joka näin jälkeenpäin tuntuu erittäin huonolta. Miten pärjää kun lähden? Pakko kai oppia pärjäämään.

Haluan vain olla taas onnellinen ja nauttia elämästä, ilman että aina tulee viestejä "millon tuut kotiin", "tuu jo kotiin", "missäs olet", "kenes kanssa", "housut pysyy sit jalassa ja haarat kiinni"... ja jos mulla sattuu olemaan krapula seuraavana aamuna niin se on sit koko päivän kestävä mykkäkoulu sen takia kun olin taas vastuuton ja olin humalassa.

On hänessä todella hyviäkin puolia, jotka ovat pitkittäneet tätä eropäätöstä. Mutta olen tullut siihen päätökseen että elämä on liian lyhyt tämmöiseen. Jahkailun on loputtava, ja aika tehdä niin mitä sydän on jo sanonut vuosia. Tämä on minun elämä ja minulla on oikeus olla itsekäs tässä asiassa.

Kyllä sun kannattaa erota. Nuo kommentit kuulostaa turhankin tutuilta. Ja ne ei siitä muuksi muutu. Ole nyt itsekäs, muuten vielä kadut joku päivä. Elämä on liian lyhyt. Ap

Hain avioeroa 5 ja puolen vuoden liiton jälkeen. Ei lapsia. Olimme menneet naimisiin todella nuorena, kasvoimme erillemme ja lopulta asuimme yhdessä kuin kaksi kämppistä. Ei mitään intohimoa tai yhteistä tulevaisuutta. Tulimme kavereina ihan hyvin toimeen ja tulemme edelleen. Suhteen ongelmista mies ei halunnut keskustella lainkaan, jouduin yksinäni kantamaan huolet ja ajatukset. Lopulta nostin kissan pöydälle ja sanoin, että jos hänellä ei ole halukkuutta selvittää asioita ja keskustella kanssani, on parempi erota.

Mies oli suhteessa yhä aivan teinintasolla, ei suunnitellut tulevaa eikä osannut huolehtia kodista tai laskuista. Hänen varakas äitinsä huolehti hänen raha-asioistaan ja antoi usein rahaa pojalleen. Itse tulen perus duunariperheestä enkä voinut hyväksyä vastuuttomuutta omissa raha-asioissa. Huolehdin omilla palkkatuloillani ruokaostoksista ja hankinnoista, mies tuhlasi omat rahansa mihin huvittaa. Halusin tulevaisuudessa työn ja kodin ja matkustella ja nauttia elämästä, miestä ei kiinnostanut kuin tämä hetki ei kehittyminen.

Seksielämä ei toiminut, mies oli epävarma ja jouduin aina tekemään aloitteen.

Suuri helpotus että päätimme erota, paras päätös elämässäni. Nyt olen miehen kanssa joka osaa puhua, haluaa kehittyä uralla ja hankkia lapsia ja kodin kanssani. Jaamme samanlaiset arvot elämässä. Olemme molemmat koulutettuja ja fiksuja ja edellisistä parisuhteista viisastuneita.

Vähän sama juttu eli hukkasin itseni parisuhteeseen, hylkäsin harrastukseni ja muutin itseäni toista miellyttävämmäksi. Mies muuttui heti häiden jälkeen kylmäksi, ja mitä enemmän pyrin olemaan täydellinen vaimo, sitä hirveämmäksi hän muuttui. Läheisyyden ja seksin puute oli suuri suruni, mutta sitten katosi ihan perus kunnioituskin. Olin pitkään sydän sykkyrällä tästä, sillä todella rakastin häntä, enkä nähnyt eroa vaihtoehtona, sillä ajattelin että sellaisen jälkeen on vain kuolema. Ja toivoinkin kuolevani. Ilkeä anoppi ei helpottanut tilannetta yhtään.

Viimeinen sysäys oli kun tapasin erään mukavan miehen netissä. Olimme kavereita, mutta huomasin melko pian olevani ihastunut. Kävin läpi kriisin, sillä koin itseni pettäjäksi pelkästään ajatellessani häntä sellaisella tunteenpalolla. Vaikka tämä mies ei varsinaisesti tuntenut samoin, se ei haitannut: olin henkisesti kuollut niin monta vuotta ja nyt tunsin heränneeni eloon. En miettinyt enää itsemurhaa. Uskoin että tässä maailmassa on vielä rakkautta minullekin. Mitä enemmän vaikutin iloiselta ja aloin harrastamaan omia juttujani, sitä pahantuulisemmaksi mieheni kävi - varmaan aavisti, että teen lähtöä. Ja niin lähdinkin, aloin elämään omaa elämääni jälleen. Mies on tästä katkera, mutta en ole pahoillani, sillä ei kenenkään rakkaus kestä sellaista kohtelua ikuisesti.

Liian moni pelkää avioeroa ihan turhaan mm muiden kommenttien vuoksi. Itse erosin 2v sitten pitkästä, ihan Ok suhteesta eli kaikki sinänsä toimi, mutta en vaan ollut onnellinen. Etsin itseäni ja kehitin mm vuorovaikutustaitojani kurssilla ja tehtiin parisuhdekurssi (netistä saatiin video kerran viikossa, oli ihan hyvä), mutta kaikesta kovasta yrityksestä huolimatta emme saaneet suhteesta sitä mitä etsimme. Ero oli paras päätös ikinä. Olen yhä sinkku ja niin on ex-mieskin, mutta molemmilla ihan eri määrä virtaa ja olemme onnellisempia, kun emme roiku toisissamme ja molemmat voivat hyvillä mielin viettää aikaansa juuri itselle sopivassa seurassa tehden juuri niitä asioita, joita itse haluaa.

Kyllä sisimmässään tuntee, haluaako erota ja edes yrittää etsiä elämänsä rakkautta. Jos kaikki sun ympärillä olevat ihmiset kannustaisivat sua eroon, eroaisitko? Koska todennäköisesti harva siihen kannustaa (ero on tabu), niin siksikö jäisit suhteeseen? Eli kuuntele vain itseäsi, muiden mielipiteillä ei ole merkitystä.

Meillä ei ollut eksäni kanssa noin pitkää menneisyyttä tai yhteistä omaisuutta.. mutta ruvettiin seurustelemaan kun olin vielä alaikäinen ja 4 vuoden päästä erottiin.. mietin eroa vuoden! periaatteessa miehessä oli paljon hyviö puolia, mutta ei parisuhde toimi jos toista pitää itsestään selvyytenä, ei pystytä keskustelemaan vaikeista asioista ja ei ole enää mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Ei kyllä kaduta vaikka se pahalta tuntuikin. Nykyisen mieheni kanssa puhutaan kaikesta, huomioidaan toisia arjessa ja jaetaan samat kiinnostuksen kohteet,

Itselläkin osittain vaikeuttaa eropäätöstä kun mieheni on oikeasti lämmin ja kiltti ihminen, hyvä isä, palvoo minua vielä 20 vuoden jälkeenkin. Olen viime vuosina tajunnut sen liittyvän siihen läheisriippuvuuteen. Mutta on ahdistavaa elää koko ajan toisen ehdoilla vaikka rakastaakin. En edes tiedä mitä itse elämältäni haluan kun toinen on tukahduttanut kaiken. En mä ihan vankilassa elä kunhan teen asiat tietyissä rajoissa. Jos töissä menee kauemmin heti pitäisi olla ilmoittamassa ja tavallaan miehen täytyy tietää koko ajan missä olen. Pari kertaa olen nyt vuosiin ollut iltaa viettämässä ystävien kanssa (tietävät mieheni mustasukkaisuudesta) ja kun ilta onkin venähtänyt puolille öin kun käytiin yhdellä oluella niin mies sai hirveät kilarit autossa kun ei ollut puhetta että olen niin myöhään eikä pitänyt mennä baariin! Olin molemmilla kerroilla ihan puulla päähän lyöty että mitä helvettiä! Ei ole normaalia. Jos yleensäkin olen jossain muualla kuin kaupassa tai töissä niin mies istuu sohvalla odottamassa eikä osaa tehdä mitään sinä aikana- lamaantuu. Muuten kyllä touhuaa kotona normaalisti. On kyllä möntänyt itseekin nämä kieroutumansa muttei silti mene hakemaan apua. En kyllä ole uhannut erollakaan ellei. Tarttis varmaan mutta on sekin väärin. Raha-asiatkin on ahdistukensa takia sälyttänyt mun hoidettavaksi ja kun asiat ei menekään kuin strömsössä niin on helppo syyttää toista ja tämä sääntö koskee kaikkia meidän perheen asioita. Ei vastuuta, ei virheitä. Virheet on hänelle ihan myrkkyä mulle taas elämää. Pitäisi varmaan ottaa tämä asia laste kanssa puheeksi. Kyllähän hekin ovat tästä kärsineet vaikka eivät itä näytä ainakaan isälleen jota täytyy aina vähän suojella...Ap

Kun mies sanoi, ettei aio lupua sivusuhteestaan.

Mies olisi siis pitänyt meidät molemmat. Minulle ei sopinut. Olisin kyllä,antanut anteeksi, jos olisi lupunut.