Onko paniikkihäiriö vain häpeää omasta itsestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa väheksyntää ihmiseltä jolla ei itsellään ole kyseistä sairautta. Paniikkihäiriö on pahimmillaan yhtä helvettiä. Se on äärimmäistä ahdistuneisuutta joka pahimmillaan eristää ihmisen kotiin vuosikausiksi. Se on henkistä kärsimystä potenssiin tuhat, se tunne kun pelkäät tulevasi hulluksi, menettäväsi kontrollin...täysin irrationaalista. 

Puhumattakaan fyysisistä oireista, jotka ovat niin voimakkaita, että aiheuttavat kuolemanpelon.  Pulssi on äärimmäisen nopea, tuntuu että ei saa henkeä jne.

Olkaaa onnelliset te, kenellä tätä sairautta ei ole. mutta älkää vähätelkö tai kyseenalaistako, se on pahintä, mitä voitte tehdä.

Kirjoitat muuten hyvin, mutta mielestäni on parempi kyseenalaistaa ja yrittää kysyä ja ymmärtää kuin jäädä väärien luulojen valtaan.

Senkin voi tietenkin tehdä hienotunteisesti, mutta kannustaisin kyllä itse kyseenalaistamaan.

up

Joo, vedin ehkä mutkia suoriksi ja mikä on seurausta mistäkin. Mutta pari henkilöä jotka tiedän kellä on paniikkihäiriö ovat mokailleet aika paljon elämässään ja jotenkin ajattelen että saavat kohtauksen aina julkisilla paikoilla ja kokevat että ihmiset tuijottaa ja se piilotettu häpeä aiheuttaa sen kohtauksen. Sitä häpeää ei tunnusteta niin ääneen eli kumpikin on oikeastaan katumattomia ihmisiä. Eli eivät ääneen myönnä että häpeäisivät mitään elämässään. Ajattelin vain että kun häpeäntunne kuuluu ihmisen elämään ihan normaalina osana tunteita niin se purkautuu sitten paniikkikohtauksena. Onko pienillä lapsilla paniikkikohtauksia? Ja jollei niin miksei?

Eiköhän se ole turvattomuuden tunne ennemminkin, joka paniikkihäiriötä aiheuttaa ja joskus jopa stressi.

Sanoisin että alttius voi olla kytköksissä geeneihin, mutta häiriö ei välttämättä koskaan puhkea, tai sitten voi pamahtaa päälle tietynlaisissa olosuhteissa. Peräänkuulutan kyllä myös ihan opittua käytöstä ja käytösmalleja joita vanhemmat siirtävät lapsilleen, koska ne todellakin voivat vaikuttaa häiriön puhkeamiseen. Jos koko perheellä on paniikkihäiriö niin veikkaisin että heillä on sekä geneettinen alttius ja lisäksi vanhemmilta on luultavasti periytynyt käytösmalleja lapsille. Itselläni on kokemusta sen verran että selvästi olen aina omannut alttiuden panikointiin tai vähintään neuroottisuuteen, jota toinen vanhemmistani on valitettavasti omalla käytöksellään pahentanut (ylireagointi eri tilanteissa kuin olisi vaarassa, vaikka mitään vaaratilannetta ei ole jne). Lopuksi puhkesi paniikkihäiriö, jota selvitellessä vasta tajusin mistä olen ylireagointini kirjaimellisesti oppinut.

Kaikilla tämä ei tokikaan mene saman kaavan mukaan - mutta usein taustalla on myös tukahdutettuja tunteita, muistoja tms. Minulla ainakin on löytynyt vaikka mitä, enkä niitä yksin olisi pystynyt kohtaamaan. Käytännössä on se ja sama mikä taustalla on (häpeä, viha, huono itsetunto jne), pointti on se että häiriö voi olla vakava ja todella elämää rajoittava. Onneksi siitä voi myös päästä eroon.

Kiitos muuten selvennyksistä, avasi vähän silmiä ja ymmärrän paremmin. Siis joku kehossa kiihdyttää elimistön sellaiseen ikäänkuin stressireaktioon. Pulssi nousee jne.

Sain ensimmäisen kerran paniikkihäiriön elämässäni ulkomailla 8 vuotta sitten, ei mitään selitystä, istuin keskellä kirkasta päivää junassa ja aivan puskista minua alkoi ahdistamaan siinä tilassa niin paljon että toivoin kädet ristissä junan pysähtyvän jotta pääsen juoksemaan ulos. Sanoin miehelleni, etten tiedä mitä nyt tapahtuu, mutta olen aivan paniikissa, tee jotain sano jotain, millä saan ajatukseni harhautettua pois. Sanoin että seuraavalla pysäkillä minun on jäätävä pois koska muuten..? En edes tiedä että mitä kuvittelin tapahtuvan junassa, mutta ulkona siitä tilasta tuntui olevan ratkaisu jolloin pystyin taas hengittämään. Tilanne oli 10 minuutissa ohi. Seuraavan kerran sain vastaavanlaisen ahdistuksen laivassa vuoden päästä, olin pyörtyä kuristavasta tunteesta kun kävelin ahtaassa portaikossa alempiin laivan kerroksiin. Pakotin itseni jatkamaan taas, siedätyshoitoa olan takaa. Vasta kun palasin ulkokannelle, paniikki katosi ja pystyin hengittämään. Näiden jälkeen ei ole ollut vastaavanlaisia tilanteita.

Häpeä ei liittynyt tilanteisiin mielestäni mitenkään.

Liskoaivo-teoria sen sijaan kuulosti mielenkiintoiselta, ja loogisimmalta omaan korvaani. Täytyy perehtyä tarkemmin tähän.

Mulle on joskus tullut paniikkihäiriökohtauksia, itsellä epäilen syyksi juurikin tuota yliaktiivista sympaattista hermostoa. Saattoi siis tulla nukkuessa, junassa, ihan kotisohvallakin. Kohtauksia tulee yleensä jokusen kuukauden säännöllisestikin, ja sitten pääsen niistä pikkuhiljaa eroon. Sitten voi olla vuosiakin taas väliä. Joskus sain beetasalpaajaa, mutta muuten en ole hakenut lääkitystä. Ikävä vaiva ja todellakin voi invalidisoida.

mietinvainjatkaa kirjoitti:

Joo, vedin ehkä mutkia suoriksi ja mikä on seurausta mistäkin. Mutta pari henkilöä jotka tiedän kellä on paniikkihäiriö ovat mokailleet aika paljon elämässään ja jotenkin ajattelen että saavat kohtauksen aina julkisilla paikoilla ja kokevat että ihmiset tuijottaa ja se piilotettu häpeä aiheuttaa sen kohtauksen. Sitä häpeää ei tunnusteta niin ääneen eli kumpikin on oikeastaan katumattomia ihmisiä. Eli eivät ääneen myönnä että häpeäisivät mitään elämässään. Ajattelin vain että kun häpeäntunne kuuluu ihmisen elämään ihan normaalina osana tunteita niin se purkautuu sitten paniikkikohtauksena. Onko pienillä lapsilla paniikkikohtauksia? Ja jollei niin miksei?

Ei kyse ole välttämättä juuri häpeästä, mutta sen verran kokemuksesta sanon että taustalla voi usein olla juurikin se ettei osata kohdata tai tuntea jotain tunnetta - itsellä tällainen on suru. Eniveis, jokainen tunne aiheuttaa erilaisia tuntemuksia kehossa, ihan kirjaimellisesti (iloisena tuntee leijuvansa, vihaisena sydän alkaa hakata, pelokkaana kämmenet hikoaa jne. Ymmärrät varmaan pointin). Jos ei kykene tunnistamaan jotain tunnetta tai jopa kieltäytyy tajuamattaan tuntemasta jotain, niin siitä voi kehittyä paniikkikohtaus.

Paniikkikohtauksia voi tulla minkä ikäisille vaan, lapsille siitä tekee yleensä pahemman se että heillä on järjestään vähemmän älyllisiä kykyjä vielä prosessoida asiaa, minkä vuoksi on ehdottoman tärkeää että joku osaava aikuinen auttaa heitä pääsemään niistä yli. Muutoin ne seuraavat usein vielä aikuisiälläkin.

mietinvainjatkaa kirjoitti:

Joo, vedin ehkä mutkia suoriksi ja mikä on seurausta mistäkin. Mutta pari henkilöä jotka tiedän kellä on paniikkihäiriö ovat mokailleet aika paljon elämässään ja jotenkin ajattelen että saavat kohtauksen aina julkisilla paikoilla ja kokevat että ihmiset tuijottaa ja se piilotettu häpeä aiheuttaa sen kohtauksen. Sitä häpeää ei tunnusteta niin ääneen eli kumpikin on oikeastaan katumattomia ihmisiä. Eli eivät ääneen myönnä että häpeäisivät mitään elämässään. Ajattelin vain että kun häpeäntunne kuuluu ihmisen elämään ihan normaalina osana tunteita niin se purkautuu sitten paniikkikohtauksena. Onko pienillä lapsilla paniikkikohtauksia? Ja jollei niin miksei?

Varmasti ystäviesi tilanteessa heidän omat valintansa ja tekonsa vaikuttavat häiriöön. Eivät ainakaan edesauta paranemista tuollaiset mokailut ja muut.

Kyllä, myös lapsilla esiintyy paniikkihäiriötä, mutta kuten muutkin mielenterveyden ongelmat, yleensä puhkeaminen tapahtuu teinivuosina tai nuoressa aikuisuudessa.

Haluan nyt vielä painottaa että paniikkihäiriö on sairaus. Kohtauksen tullessa ihminen hyperventiloi voimakkaasti ja hapensaanti huononee pahimmillaan niin paljon että ihminen menettää tajuntansa. Syke nousee lukemiin, joita "ei voi feikata" - puhutaan lukemista 120-200lyöntiä/minuutissa.

Teoria, jota esität on mielenkiintoinen, kuten sanoin. Mutta se on sinun teoriasi, jonka perustat pariin tuttuun ja varmasti ymmärrät että sellaisena se ei ole kovin kattava hypoteesi. Jos asia todella kiinnostaa, niin perehdy siihen.

Tämä Av ei ole se paras alusta perehtymiseen.

Jos ihmisen minuus murskaantuu niin voi. Ääritapaus, aiheuttaa takuulla paniikkia ja kipua. Sisäisen kuoleman jälkeen fyysinen kuolema. Helpotus.

Ei ainakaan mulla. :DD