Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Onko lasten saanti saanut arvioimaan omaa lapsuuttasi?

Vierailija
24.10.2017 |

Olen tullut äidiksi vajaa kymmenen vuotta sitten. Omien lapsieni lapsuuden seuraaminen on herättänyt minussa muistoja omasta lapsuudestani ja saanut minut arvioimaan omaa lapsuuttani uusin silmin. Minulla on hyvät välit omiin lapsiini, meillä halataan paljon, keskustellaan, vietetään aikaa yhdessä. Olen kuitenkin joutunut opettelemaan tämän lastentahtisen elämisen mallin itsekseni aikuisiällä, koska en ole saanut omasta lapsuudestani välittämisen ja läsnäolon käyttäytymismallia.

Tämä herättää minussa välittää aivan hillitöntä katkeruutta, raivoa ja ihmettelyä. Omat lapset ovat niin suuri lahja ja heidän kanssaan vietetty aika antaa myös vanhemmalle niin paljon. Miten ihmeessä minun vanhempani eivät tätä tajunneet ja miten he pystyivät elämään omaa elämäänsä huomioimatta omia lapsiaan mitenkään? Jos minulta olisi 20-vuotiaana kysytty arviota omasta lapsuudestani, olisin varmaan arvioinut sen hyväksy ja turvalliseksi. Vasta oma äitiydeksi tulo on saanut minut ymmärtämään, kuinka välinpitämätön koti minulla olikaan ja kuinka toisin asiat olisivat voineet olla.

Meillä lapset ja aikuiset elivät rinnakkaisissa maailmoissa. Muistan lapsuudestani yhden vanhempieni kanssa tehdyn retken lähimetsään, meillä ei matkusteltu tai ylipäätään tehty mitään kivaa vanhempien kanssa. En muista, että minua olisi koskaan katsottu rakastavin silmin. Vieläkin, kun harvakseltaan vierailemme heillä, he eivät osaa ottaa kontaktia lapsenlapsiinsa tai minuun, ehkä kysyvät jotain, mutta eivät ainakaan kuuntele vastausta. Olen yrittänyt keskustella tästä asiasta vanhempieni kanssa, jotta voisin yrittää ymmärtää heidän käytöksensä taustoja. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti ole onnistunut, koska he eivät näe asiassa mitään ongelmaa. Prosessin lopputuloksena on sitten ollut se, että olen osittain tahtomattanikin etääntynyt vanhemmistani.

Löytyykö kohtalotovereita?

Kommentit (7)

Vierailija
1/7 |
24.10.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Täällä yksi!

Vierailija
2/7 |
24.10.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ihan normaalia, että omien lasten myötä omaa lapsuutta käydään läpi ja lapsuudenkokemukset saavat uusia näkökulmia ja merkityksiä. On hyvä muistaa, että nykyajan vanhemmuus on erilaista kun 20-30 vuotta sitten, myös ympäröivä maailma ja henkilökohtaiset arvot saattavat olla perheissä toista kun vuosikymmenet sitten.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/7 |
24.10.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Joko se tai ikä. Vastaan näin, sillä pari lapsetonta ystävääni, toinen parisuhteessa, toinen ei ovat molemmat alkaneet arvioimaan lapsuuttaan uusin silmin niinkuin minäkin n. 40-vuotiaana.

Samoja tuntemuksia kuin sinulla ap. Olen etääntynyt vanhemmistani ja lapsuudenperheestäni. Ja tiedän, että minunlapsuudessani oli yleistä etteivät vanhemmat tehneet asioita lastensa kanssa, asioista ei keskusteltu jne. Isovanhempani kuolivat ennen kouluikääni. Meillä oli vaikenemisen kulttuuri isäni humalahakuisuuden, henkisen väkivallan ja uhkaavan käytöksen takia. Räjähdysalttius on edelleen läsnä ja suojelen itseäni ja lapsiani etääntyneillä suhteilla. En osaa edes kuvitella, että joskus voisimme keskustella muusta kuin turvallisista asioista, jotka ei johda riitaan. Kanssakäynti vanhempiini on, että käydään kahvilla puolin ja toisin. Lapset eivät osaa muuta kaivata, onneksi. Minulla oli lapsuudessa turvallisia aikuisia ja hyviä ystäviä, mutta ne eivät olleet perheen sisällä.

Vierailija
4/7 |
24.10.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Up

Vierailija
5/7 |
24.10.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ajat olivat eri silloin. Kyllä mäkin tunnistan nykyään, että lapsuuteni ja lasteni lapsuudessa on eroja. Äitini oli kyllä hyvä äiti, ainakin sen ajan mittapuun mukaan. Mutta ennen ei ollut samanlaista osallistumista lasten elämään kuin mitä nykyisin yleisesti näkee. Kyllä äitini on välillä huomauttanutkin, että mä muka lellin liikaa lasta ja en kuulemma kasvata häntä toimimaan itsenäisesti riittävästi. Itse en ole tästä samaa mieltä. Hän povasi mulle hankalaa lasta kunhan hän kasvaa isommaksi toimintatapojeni vuoksi. Noh, nyt myöhemmin äiti kyllä kehuu usein miten kiltti ja hyvätapainen lapseni on, vaikka mä siis hänen mielestään olen liian lepsu ja hemmotteleva äiti.

Vierailija
6/7 |
24.10.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä en usko että syy on erilaisessa kulttuurissa jne, on monia 30- 40- vuotiaita joilla on pelkkää hyvää sanottavaa vanhemmistaan. Monet esim tekee lapsia koska niitä kuuluu tehdä, ilman että omat lapset on hirveän odotettuja ja yltiörakastettuja, jolloin huolenpito on sellaista mekaanista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/7 |
24.10.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mietin usein, miten hyvä meillä lapsilla oli olla äidin kanssa kotona. Päiväkoti  tai hoitopaikka ei ollut tarpeen, äiti oli ensin meidän lasten kanssa 9 vuotta  ja sitten teki osapäivätöitä siihen asti, että pikkusiskoni täytti 9 vuotta. Ei silloin ajateltu, että naisen pitää saada kaikki kerralla eli lapset, ura, harrastukset, omaa aikaa jne. Asiat saattoi saada peräkkäinkin. Tietty kotivuodet näkyvät nyt eläkkeessä, mutta ei äiti minään uhrauksena pitänyt sitä, että jäi pois töistä.

Minun lapsuudessani sai nukkua pitkään, käydä kerhossa ja muskarissa, leikkiä kaikessa rauhassa pihalla, rakentaa majoja ja kaivella salakuoppia. Nyt tuntuu, että omien lasten kaikki tekeminen on jotenkin ohjelmoitua:kaikesta pitää olla hyötyä. Me pelasimme Kimbleä tuntitolkulla, nyt pitää olla kehittäviä pelejä tabletille tai kännykkään. Kerhossa askarreltiin ja leikittiin, muskarissa laulettiin. Ei tehty vasuja eikä lasuja, äidillä oli aina aikaa. Omille lapsille täytyy erikseen järjestää aikaa, koska yhteiskunnassa on se ajatus, että parisuhde ja harrastukset menevät lasten edelle. Jos ei lähde aikuisten illanistujaisiin, saa kuulla olevansa aivan liian kiinni lapsissaan.