Lue keskustelun säännöt.
Voisitko elää loppuelämäsi tyytyväisenä parisuhteissa, jotka kestävät muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen, vai kokisitko jääväsi paitsi jostakin?
24.10.2017 |
Mietin, kannattaako kaikkien edes tavoitella loppuelämän suhdetta.
Kommentit (19)
Voisin, kun kerran osaan olla tyytyväinen sinkkunakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin, mutta vasta perheen perustamisen jälkeen ja kun lapset olisivat jo hieman isompia.
Mutta entäs jos se ns. alkuhuuma jatkuu vielä seitsemättä vuotta ja kahden lapsen jälkeen?
En todellakaan. Vaikka olenkin muuten sosiaalinen ihminen, en haluaisi etsiä uutta puolisoa koko elämäni ja opetella tuntemaan aina vaan uudestaan uusi ihminen... Kammottava ajatus.
Nyt kun tarkkana on jo pitkä parisuhde (20 vuotta ollaan oltu tähän mennessä) varmasti kokisin että parin vuoden suhde jäisi jotenkin pinnalliseksi. Eli nykyiseen verrattuna siitä jäisi jotakin puuttumaan. Mutta voisin varmasti elää lyhyemmässäkin suhteessa ja suhteissa.
En nytkään tavoittele elämän kestävää parisuhdetta vaan parisuhdetta jossa eletään nyt tätä hetkeä ja tulevaisuudesta ei voi koskaan olla varma mitä se mukaansa tuo. Tärkeämpää itselleni on onnellinen parisuhde kuin pitkä, uskon kyllä että se onni tuo myös pituutta mukanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Olen sitoutuja ja kestän hyvin arkea. Takana yksi hyvin pitkä suhde ja nykyinen jatkuu toivottavasti vanhuuteen. Arvostan sitä, että pysähtyy suhteeseen, oppii tuntemaan toisen, luottamaan ja rakastamaan alun rakastumishuuman jälkeenkin. Siksi valitsinkin nykyisen kumppanin huolella, nautimme yhdessäolosta ja siksi sitoutuminen ei tunnu menettämiseltä jaa olemme molemmat saajia.
En. Kaikki tai ei mitään. Koen tuollaiset suhteet tunteettomiksi. Seuran takia en tarvitse ketään vähäksi aikaa roikkumaan elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin mielelläni, kun nykytilanne on se, että en kelpaa kellekään edes hyvin lyhyeksi aikaa
Olisin mielummin yksin kun jatkuvissa pätkäsuhteissa. Uusiin ihmisiin tutustuminen on aika kuluttavaa vaikka olisivat mukaviakin ja alkuhuuma on muutenkin rasittavaa aikaa, en jaksaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri tuo, että pitää opetella tuntemaan aina vaan uusi ihminen hyvine ja etenkin huonoine puolineen. Vähän kuin hyviä ystäviä vaihtaisi ja vaihtaisi. Kumppani on kuitenkin yleensä vielä merkittävämmässä asemassa, kun hänen kanssaan vietetään paljon aikaa. Juuri kun aletaan tuntea minkälainen ihminen on, niin vaihtoon. Ja jos kerran on onnea, on sitä pettymystäkin.
Mulle ei sovi tuo, mutta ehkä jollekin erittäin sosiaaliselle ja elämään kevyemmin suhtautuvalle sopii. Sellainen, joka ajattelee että elämä on kuin matka, ja ihmiset ovat kuin välietappeja siinä. Ehkä ei silloin tarvitse ajatella niin syvällisesti, vaan niin, että ihmiset tulee ja menee, rakkaus pysyy mutta kohde vaihtuu. Kaipaan itse pysyvää suhdetta ja elämänkumppania. Toivottavasti oma suhteeni yltää siihen.
Tämä on muuten erittäin hyvä kysymys!
Jotkut ihmiset ovat sellaisia erittäin sosiaalisia ja pinnallisia, vaikea ymmärtää miksi heitä edes kiinnostaisi pitkä suhde ylä-ja alamäkineen.
Jotkut pitävät tiukasti kiinni ihmissuhteista (sis. sukulaiset ja ystävät), vaikka ne olisivat toimimattomia ja tekisivät onnettomaksi.
Itse olen introvertti, syvällinen ja aika itsenäinen ja itseriittoinen. Ihanteena on loppuelämän kestävä onnellinen suhde sielunkumppanin kanssa, mutta sen täytyisi todella olla hyvä ja onnellinen suhde ilman itsepetosta ja riippuvuutta. Välillä epäilen onko tällaisessa ihanteessa edes mitään mieltä.
Jos mulle kerrottaisiin (siis hypoteettinen erehtymätön selvänäkijä kertoisi), että en tule löytämään loppuelämän kestävää rakkautta, sopeutuisin kyllä tilanteeseen, vaikka ensin surisin. Voi olla että tuntisin sekä jääväni jostain paitsi että helpotusta... Koska noihin loppuelämä-juttuihin liittyy paitsi ajatuksia jostain kauniista, syvällisestä ja todellisesta myös paineita ja vakavuutta ...ja se itsepetoksen uhka. Onko pitkällä suhteella sinänsä jokin arvo ja mitä siitä on valmis maksamaan? Joku varmasti enemmän kuin minä, koska mua ei esim. sosiaaliset paineet paljon liikuta enkä myöskään pelkää yksinäisyyttä.
Ainoa varma loppuelämän kestävä suhdehan meillä on vain omaan itseen. Siitä kannattaa tehdä huolehtiva, rakastava ja onnellinen. :D
Eli lyhyt vastaus kysymykseen olisi osaltani, että luultavasti pystyisin elämään tyytyväisenä, vaikka samaan aikaan ehkä tuntisin jääväni jostain (mahdollisesti täysin kuvitteellisesta hyvästä) paitsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mieti tällaisia asioita, kun tapaan kiinnostavan tyypin. Katsotaan, mitä siitä kehittyy. Varmaan olisin vähän pettynyt, jos oraakkeli kertoisi, että kolmea vuotta pidempää suhdetta ei tule. Toisaalta se on kyllä ihan mahdollista, koska minun on vaikea löytää ihmistä, joka on kanssani yhteensopiva.
Vierailija kirjoitti:
Mulle ei sovi tuo, mutta ehkä jollekin erittäin sosiaaliselle ja elämään kevyemmin suhtautuvalle sopii. Sellainen, joka ajattelee että elämä on kuin matka, ja ihmiset ovat kuin välietappeja siinä.
En ole kovin sosiaalinen, mutta ajattelen juuri niin, että elämä on matka, ja hyvällä tuurilla sitä löytää jonkun kulkemaan samaan suuntaan ainakin joksikin aikaa.
Pitkä sitoutuminen ei ole minulle mikään itseisarvo. Minulla on ollut monen vuoden suhde ja yhden kuukauden suhde, jotka olivat kumpikin todella antoisia, kumpikin omalla tavallaan. Hienoja ihmisiä.
Itsenäiselle ihmiselle tämä parisuhdeasenne sopii ja sellaiselle, joka ei tarvitse kumppania toteuttamaan omia haaveitaan. En haaveile esimerkiksi perheestä tai isosta omakotitalosta, johon vaadittaisiin kahden ihmisen tulot. Tykkään seksistä, halauksista ja intiimeistä keskusteluista, mutta sinkkunakin pärjää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avioliitotkin voisi olla viideksi vuodeksi kerrallaan. Sitten aina katsottaisiin jatko sen mukaan miltä tuntuu. Hankalaa on tietysti, jos toinen haluaa jatkaa ja toinen ei. Omalla kohdallani on kyllä niin, että jos toinen haluaisi lähteä, ehdottomasti haluaisin päästää hänet menemään, vaikka se ei kivaa olisikaan. Onnellisuus on tärkeää, omistaa ei voi kuitenkaan.
Lasten vanhemmilla on velvollisuus miettiä lasten onnellisuutta yhtä lailla kuin omaansa. Tekisi mieli sanoa, että se pitäisi laittaa oman onnensa edelle, mutta ihminen on itsekäs olento aina eikä uhrautumisesta ole hyötyä kenellekään.
Elämää on vielä toivottavasti vuosikymmeniä jäljellä, joten pitäisin aika outona, jos ei siinä ajassa yhtään pidempää suhdetta kehittyisi. Itse olen aika "helppo" kumppani, enkä vaadi kauhean paljon. Jos kaikki menee hyvin, olen mieluummin suhteessa kuin sinkkuna. Varmaan jossakin vaiheessa ihmettelisin, miksi kukaan ei halua olla kanssani tuota pidempää.
Vierailija kirjoitti:
En mieti tällaisia asioita, kun tapaan kiinnostavan tyypin. Katsotaan, mitä siitä kehittyy. Varmaan olisin vähän pettynyt, jos oraakkeli kertoisi, että kolmea vuotta pidempää suhdetta ei tule. Toisaalta se on kyllä ihan mahdollista, koska minun on vaikea löytää ihmistä, joka on kanssani yhteensopiva.
Miksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mieti tällaisia asioita, kun tapaan kiinnostavan tyypin. Katsotaan, mitä siitä kehittyy. Varmaan olisin vähän pettynyt, jos oraakkeli kertoisi, että kolmea vuotta pidempää suhdetta ei tule. Toisaalta se on kyllä ihan mahdollista, koska minun on vaikea löytää ihmistä, joka on kanssani yhteensopiva.
Miksi?
En halua lapsia ollenkaan ja lisäksi olen seksuaalisesti dominoiva.
En. Pitäisin surullisena, ja yksinäisenä sellaista elämää, jossa ei olisi ketään joka todella tuntuisi minut ja välittäisi minusta.
Voisin hyvin. Minusta on mukava tutustua uusiin ihmisiin, ja se alkuvaiheen fiilis on parisuhteessa muutenkin paras osio. Arkea osaan elää jakanattakin.