Te joilla on ollut mielikuvitusystävä lapsena: muistatteko mielikuvitusystävänne itse vai oletteko kuulleet siitä muilta?

Itsellä oli 6-vuotiaana mielikuvitusystävä, mutta en minä häntä nähnyt enkä hänelle ääneen puhunut. Lähinnä se oli vain hauska leikki, johon aikuiset tulivat mukaan.

Mulla mielikuvitusystävät olivat eläinhahmoja: kissoja, koiria.

En muista mielikuvituskavereita, mutta ääniä muistan kuulleeni n. 6-vuotiaana.

Minulla oli mielikuvitusystävä siihen saakka kun menin kouluun. En nähnyt enkä kuullut häntä, ja tiesin kyllä että on mielikuvistusta. Hänellä oli nimi ja leikin sekä juttelin hänen kanssaan. Olin hyvin yksinäinen, kun asuimme syrjässä. Hän paikkasi leikin kautta sitä aukkoa joka elämässä oli.

Lapsellani mielikuvitusystävä oli kissa. Hän toivoi meille kissaa, ja kun sitä ei tullut, hän keksi sellaisen itse. Koko perhe oltiin siinä leikissä mukana.

Aina vessassa istuessa pidin hiirille koulua. Muistan että joskus äiti kysyi oven läpi että mitä puhun vessassa :D En kyllä muista että näinkö niitä elukoita. Tai minkä ikäinen olin.

Kiitos vastauksista, kiintoisaa.

Sitä myös mietin hahmottamisen helpottamiseksi, että eroaako mielikuvitusystävät millään tavalla muusta leikistä, esim. jos mielikuvituskaverin tilalla olisikin vaan pehmolelu, jonka puheen tai tekemiset ajattelee/näkee omassa päässään?

Mullakin oli kouluikään saakka. Mulla oli kyllä leikkikavereita, mutta ei omanikäistä tyttökaveria naapurustossa. Samanikäiset olivat poikia ja naapurin tytöt eri ikäisiä. Joskus leikin noiden nuoremman ja vanhemman naapurin tytön kanssa, mutta ihan ei samat asiat kiinnostaneet samaan aikaan. Itse minäkin sen muistan. 

Mulla oli pehmolelu, jonka kanssa puhuin ja jolle aina selostin kaikkea. En näe suurta eroa mielikuvitusystävään.

Miksi olette lopettaneet ajattelemasta mielikuvitusystäväänne? Liittyikö teillä siihen mielikuvitusystävään muita juttuja, kuten erillinen mielikuvitusmaailma? Mulla ainakin on jatkunut aikuisuuteen asti mielikuvitusmaailman ylläpitäminen ja siihen liittyvät hahmot. Olen kyllä aina pystynyt erottamaan mielikuvituksen ja todellisuuden. Eikö muut pidä yllä mitään mielikuvitusjuttua aikuisena?

Hyvä aihe, keskustelua olisi mukava saada tämänkin aiheen ympärille.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli 6-vuotiaana mielikuvitusystävä, mutta en minä häntä nähnyt enkä hänelle ääneen puhunut. Lähinnä se oli vain hauska leikki, johon aikuiset tulivat mukaan.

Kyllä, näinkin voi toimia. Lapsetkin keksivät viekkaita leikkejä. Mielikuvitus on rikkaus.

Vierailija kirjoitti:

Mulla mielikuvitusystävät olivat eläinhahmoja: kissoja, koiria.

Kyllä mutta ne eivät aina ole sellaisia mielikuvitusystäviä vaan esimerkiksi sitähän voi keksiä mielessänsä tarinoita ja kertoilla niitä. Mielikuvitusystävä on hieman eri asia, toki hahmohan voi olla minkälainen vain.

Vierailija kirjoitti:

En muista mielikuvituskavereita, mutta ääniä muistan kuulleeni n. 6-vuotiaana.

Ihan perinteisiä ovat myös pelkotilat nukkumaan mennessä tai yöaikaan. Lapset kertovat monesti pelkäävänsä jotakin tai kertovat haamuista sun muista. Vilkkaan mielikuvituksen piikkiin laitellaan kaikenlaista mutta tunnetilat täytyy ottaa vakavasti. Levollinen yöuni on hyvin tärkeä. Lapsi saa turvaa siitä että hänet otetaan vakavasti ja asiosta keskustellaan, ei haittaa vaikka lapsi hakisi hieman huomiota puijaamalla näissäkin asioissa. Se on täysin luonnollista. Rakastakaa lapsianne ehjiksi ja turvalliseen olotilaan. Turvapaikassa on lämmintä sekä pehmeää ja mukavaa olla. 

Muistan. Naapurustossa oli vain poikia ja teinityttöjä niin keksin tyttöleikkikaverin itse itselleni. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista, kiintoisaa.

Sitä myös mietin hahmottamisen helpottamiseksi, että eroaako mielikuvitusystävät millään tavalla muusta leikistä, esim. jos mielikuvituskaverin tilalla olisikin vaan pehmolelu, jonka puheen tai tekemiset ajattelee/näkee omassa päässään?

Lapsi voi keksiä leikkejä kuten aikuisetkin keksivät kun leikkivät lastensa kanssa. Mielikuvituskaveri on mielessä tai ns. vierellä/ympäristössä ja hänen kanssaan voi käydä myös keskusteluja. Se ei liity suoranaisesti leluilla leikkimiseen. Voihan lapsi toki leikkiä leluilla ystävä mukana myöskin.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut Jeesuksesta muilta, sama mielikuvitusystävä josta luovuin aikuisena.

Aikuiselämän myötä kertyi niin paljon syntiä ja syyllisyyttä, että piti luopua Jeesuksesta, jotta sinulle tulisi parempi olo pahuudestasi? Tyypillinen tarina. 

Minulla ei ollut mielikuvitusystävää vaan kuvittlin itse olevani toinen ja toisen niminen henkilö ja eri sukupuolta kuin olen.

Minulla ja veljelläni oli kummallakin oma mielikuvituskaveri. Me neljä olimme tiiviisti yhdessä noin kuusivuotiaiksi saakka, kunnes muutimme toiselle paikkakunnalle. Kaverit, joilla oli omituiset nimet, jäivät kyydistä. Me emme muista heistä mitään, mutta äiti muistaa.

Minulla on taipumusta pitää pehmoeläimiä kavereinani ja nähdä ne puuhailemassa ja puhumassa kaikenlaista. Jossain taannoisessa Hesarin artikkelissa psykologi kertoi, että jotkut eivät aikuisena kadota tätä taitoa. Minullakin se vielä on, vaikka olen kohta kuusikymppinen.

Mulla oli mielikuvitusäiti joskus alakouluikäisenä, kun  oma äiti ei kyennyt tarjoamaan lohtua. Ei siihen mitään harhoja liittynyt, tiedostin hahmon ihan mielikuvitukseksi. Ajatus, että joku halaisi, silittäisi uneen iltaisin ja kuuntelisi huoleni minut hyväksyen oli silti lohdullinen. Muistan hahmon ja tunteet edelleen melko elävästi, vaikken osaakaan samaan kuvitelmaan enää näin aikuisena uppoutua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut Jeesuksesta muilta, sama mielikuvitusystävä josta luovuin aikuisena.

Aikuiselämän myötä kertyi niin paljon syntiä ja syyllisyyttä, että piti luopua Jeesuksesta, jotta sinulle tulisi parempi olo pahuudestasi? Tyypillinen tarina. 

Niinhän se menee. Jeesus armahtaa, minä en.