Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mielenterveysongelmien diagnosoimattomuus
20.10.2017 |
Onko muilla sattunut niin, ettei jotain vakaviakaan ongelmia ole huomattu? Itse en saanut mitään diagnoosia tai hoitoja nuorena, vaikka en jaksanut poistua kotoa ja nukuin suuremman osan päivästä. Olin myös harhainen ja puheeni oli katkonaista ja epäselvää, ihmettelen suuresti ettei kukaan huomannut mitään. Nyt nuo tuntuvat jonkun toisen ihmisen ajatuksilta ja muistoilta, en tunnista niistä itseäni.
Kommentit (8)
Vierailija kirjoitti:
Eihän noita diagnosoida, ellei itse apua hae, tai alaikäisen puolesta vanhemman pitäisi huomata hakea apua.
Tarkennan vielä, hain itse apua pari kertaa ja kerran kaverit raahasivat hakemaan apua. Mutta joka kerralla sama juttu, en ollut ammattilaisten mielestä edes masentunut eikä käytöksessäni ollut heidän mielestään mitään outoa. Harhoista en kertonut, kun en tunnistanut niitä harhoiksi. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse valitin koulukuraattorilla aikoinaan ettei minulla ole kuin yksi kaveri, sanoi että se on ihan normaalia. Mietin todellisuudessa itsaria koska olin niin yksinäinen.
Ei niitä nuorelle diagnosoida kovin miellellään.
Aloin oireilla 13-14-vuotiaana niin paljon että koulunkäynti kärsi ja jäin mm. luokalle ja ensimmäisen diagnoosin sain 21-vuotiaana.
Nyt melkein kolmekymppisenä diagnooseja on jo niin monta ettei mahdu yhden käden sormiin enkä voi olla miettimättä olisiko tilanne parempi jos tilanteeseen olisi puututtu aiemmin.
Tavallinen juttu.
Kaikki eivät hae apua leimautumisen pelossa, tai sitten siksi että ovat itse näitä leimaajia jotka eivät kestä ajatellakaan että mielenterveydessä olisi jotain häikkää. Voivat juosta vapaasti vaikka loppuikänsä jos onnistuvat välttymään poliisilta.
Nämä ovat niitä pelottavia, eivät mielenterveyskuntoutujat joilla on diagnoosi ja jotka saavat apua.
Ensimmäisen diagnoosin sain 22v. Toisaalta mä ihan oikeasti kuvittelin hyvin pitkälle, että mun tunteet, pelot ja ahdistukset on ihan normaaleja. Että kaikkihan pelkää ja jännittää yhtä paljon muita ihmisiä, muut on vaan vahvempia ja menee sen pelon läpi. Kaipa jollain tasolla myös kieltäydyin uskomasta etteikö näin voisi olla, koska oikeasti diagnoosi pelotti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen diagnoosin sain 22v. Toisaalta mä ihan oikeasti kuvittelin hyvin pitkälle, että mun tunteet, pelot ja ahdistukset on ihan normaaleja. Että kaikkihan pelkää ja jännittää yhtä paljon muita ihmisiä, muut on vaan vahvempia ja menee sen pelon läpi. Kaipa jollain tasolla myös kieltäydyin uskomasta etteikö näin voisi olla, koska oikeasti diagnoosi pelotti.
Samat tuntemukset. Luulin ettei siinä, että välttelee asioiden kirjoittamista koska se teksti saattaisi vaan kadota tai se että luulin että tavarat ihan oikeasti katosivat, lakkasivat olemasta jos en löytänyt niitä sieltä minne muistin ne laittaneeni ollut mitään outoa. Valheet muodostuivat päässäni ihan oikeiksi muistoiksi, havahdun vieläkin siihen ettei jotain muistamaani asiaa tapahtunutkaan oikeasti. Nyt vaan mietityttää että jos en havainnut itsessäni mitään vikaa, niin miten paljon on muita sairaita ihmisiä jotka eivät näe itsessään mitään ongelmia. Ap
Jokaikinen saisi jonkun diagnoosin jos viitsisi käydä sellaisen hakemassa. Eiköhän yleensä ihmiset, jotka oikeasti haluavat hoitoa ja kokevat olonsa mahdottomaksi ilman diagnoosia, hae itselleen virallisen diagnoosin. Muuten se on turhaa.
Jos oma mt-ongelma vertautuu ruumiin terveydessä vaikkapa flunssaan tai ruoka-allergiaan, ei ole mitään järkeä hakea diagnoosia. Vaiva kun menee ajan kanssa itsestään ohi tai on vältettävissä pienin arjen valinnoin.
Alue: Aihe vapaa
Eihän noita diagnosoida, ellei itse apua hae, tai alaikäisen puolesta vanhemman pitäisi huomata hakea apua.