Lue keskustelun säännöt.
En halua olla lapseni äiti
18.10.2017 |
Otsikko kuulostaa varmaan kauhealta. Oikeasti rakastan lastani ja hän on minulle tärkeä. Aivan mahtava tyyppi, ihana, ystävällinen, kiltti ja reipas 10-vuotias. Koulusta tulee takaisinpäin vain hyvää palautetta, lapsella on ystäviä ja harrastuksia, kaikki hyvin. En oikein itsekään tiedä, mikä tässä tökkii. Olen yksinhuoltaja, lapsen isä jätti meidät yksin pojan ollessa vauva, kun itse sairastui syöpään. Isä ei ole tänäkään päivänä tekemisissä lapsensa kanssa. Poika ei juurikaan tunne isäänsä.
Elän tavallista 35-vuotiaan yh-äidin arkea. Minulla on läheiset välit poikaani. Mutta koko ikänsä hän on kasvanut "siinä sivussa". En koe tehneeni mitään sen eteen, että hän on kasvanut tuollaiseksi, noin kiltiksi ja reippaaksi. Olen toki ollut läsnä, mutta mitään erityistä en koe tehneeni. Olemme suhteellisen läheisiä, minulle poika on hyvä ystäväni ja minäkin hänelle. Vietämme aikaa yhdessä ja juttelemme paljon. Minulla on aivan kuin hyvä kämppis. Lapsi on helppo, omatoiminen, hoitaa koulunsa, kaverinsa ja harrastuksensa kunhan vain tuen ja kuljen vierellä. Ei kiukuttele.
Mutta haluaisin olla ihan vain yksin. Ettei tarvitsisi pohtia ja miettiä lapsen tulevaisuutta tai huomispäivää muutenkaan. Että töiden jälkeen olisi vain kotityöt ja sitten saisin istuskella ylhäisessä yksinäisyydessäni. Nyt tuntuu koko ajan, että aivan kuin asuisin kummipoikani tms. kanssa. Hän on minulle äärettömän rakas ja tärkeä, mutta silti "vieras" enkä pysty olemaan oma itseni hänen kanssaan. Lapsen oltua viikon kesäleirillä olin niin onnellinen ja voin hyvin kun sain vain istua yksikseni kotona ilman mitään murhetta mistään. Silti lapsen asiat vähän pohdituttivat. Kuinka onnellinen olisinkaan ilman poikaani... Olen kamala.
Kadun äidiksi tuloa. Poikani on toki tuonut elämääni paljon hyvää ja ihanaa, hän on aivan upea tyyppi jonka kanssa olen saanut jakaa elämäni, mutta en ole äiti. Tuntuu, että olen lapselleni enemmänkin huoltaja. En tiedä, miten ollaan äiti eikä minusta ole sellaiseen. En halua sellaista. Poikani synnyttyä suurin haaveeni oli täyttynyt ja olin niin onnellinen. Viiden vuoden aikana homma vain kuivui kasaan. Huomasin tylsistyväni arkeen.
En haluaisi suuria matkailuja tai mitään villiä sinkkuelämää. Haluaisin olla ihan vain yksinäni, istua kotona ja olla murheista vapaa. Tai ainakin vain omien surujeni kanssa.
Voi kamala, että tuntuu pahalta sanoa näin. Mutta silti. Tuntuu väärältä, jos vain odotan kahdeksan vuotta että lapsi lähtee. Aivan kuin olisin kääntänyt selkäni lapselle. Äsh. En tiedä.
Kommentit (27)
Ei se helpota sittenkään, kun lapsi lähtee omilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On tuo normaalia minunkin mielestäni.
Itsellä oli kaksi poikalasta, ei isää ollenkaan. Ei ollut vapaaehtoinen valinta tuo isättömyys. Meillä ei ollut yhtään ketään hoitamassa poikia. Muistan samoja tunteita. Nyt ovat jo aikuisia ja juuri muuttaneet kotoa pois, vaikka sekin venyi överiksi.
Muistin tuossa juuri sen, että haaveilin siitä, että joskus vielä saan herätä rauhassa ja lukea lehden yms ja päättää itse mitä teen tai olen tekemättä. Tai saan kulkea vaikka kotona ilman vaatteita. Eikä tarvitse aina olla varattuna paria ruokaa, koska kauppaankin on matkaa. Meillä oli kahden pojan harrastukset, niihin viemiset ja hankkimiset, kouluasiat, vaatteet yms. Aina olin valmiudessa. Oli pakko, kun sijaista ei ollut. Muistan ajatelleeni, että joskus vielä tulee aika. Nyt se aika on viimein tullut. Rauhoittavia pillereitä siihen elämiseen kyllä joskus tarvittiin, kun en saanut itseltäni tai lapsilta rauhaa. Olin ylivirittynyt, koko ajan tapahtui jotain. En saanut töitä, oli pakko olla kotona. Pojat sentään saivat tarhapaikat ja koulut ja ylioppilaiksi kirjoittivat.
MInäkin ajattelin, että voi kun joku tulisi ottamaan nuo vaikka viikoksi itselleen. MInä olin siis ihan koko ajan vuorossa. Ei mitään vapaita milloinkaan.
En olisi joskus itsestäni edes uskonut että sain homman läpi kuitenkin. Mun työ on nyt tehty vähäksi aikaa ainakin.
No miltä susta nyt sitten tuntuu?
Ap:n elämä kuulostaa omasta näkökulmasta täydelliseltä! Mulla on pieni vauva jolla on joku tiheän imun kausi meneillän, on vaan tissillä tai muuten vaan iholla 24/7, enkä ole tänään jaksanut muuta kuin itkeä. Mieskin syyllistää tästä. Oma ainoa unelma olisi saada nukkua edes yksi yö ilman vauvaa.
Kuulostat masentuneelta. Itse masentuneena tunnistan tuon vireen. Koska tilanne on se, että sinulla nyt on se aivan ihana poikasi ja haluat varmasti hänelle pelkkää hyvää, on sinun tehtäväsi ottaa vastuu itsestäsi ja hyvinvoinnistasi, joka vaikuttaa myös väistämättä lapseen. On tärkeää ymmärtää että vaihtoehtoja on, et ole tuomittu kokemaan ikuisesti tuolla tavoin, muutos lähtee sinusta. Hyvä aloitus on varat aika lääkärille, siitä se lähtee.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä kymmenen vuoden kuluttua ajattelet toisin.
Minulla oli pulaa omasta ajasta, kun lapsi oli pieni, vaikka en yksinhuoktaja ollutkaan. Oli aika, jolloin kaipasin sitä, että saisin kotona rauhassa lukea kirjaa, piirrellä, tehdä omia juttuja.
Nyt lapsi on aikuinen ja kaipaan hänen seuraansa, hänen puhettaan.
Mulla on sama juttu. Elän yksinäni ja saattaa mennä viikkokin, että puhun jollekin. Poikani elää omaa elämäänsä, eikä ehdi jatkuvasti käydä kyläilemässä, joten saattaa mennä kuukausiakin, että nähdään. Toki jossain facebookissa laitetaan viestejä, mutta ei se ole sama juttu kuin yhdessä kahvittelu ja puhuminen.
Oikeasti kaipaan välillä aikaa ja pikku juttuja ajalta jolloin asuttiin yhdessä, vaikka olihan se raskastakin, varsinkin kun poikani ei ole koskaan ollut se helpoin tapaus. Nyt ei kukaan enää illalla kurkkaa huoneesta ja hymyillen kysy "mamma... keitätkö teetä meille ja viittitkö tehdä pari leipääkin, mulla kun ois tää peli kesken... ;) ", eikä kukaan ole täällä mun kanssa etsimässä netistä mitä kummallisimpia tietoja maailman ihmisistä ja tapahtumista ja päälle keskustelu niistä. Nyt on vaan jokapäiväistä hiljaisuutta...
Antaisin nyt mitä vaan, että saisin joitain asioita kokea uudestaan. Tulipa kova ikäväkin poikaa tätä kirjoittaessa. :,(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuo kuulostaa siltä, että on ihminen jonka elämä on liian helppoa ja joka siksi on menettänyt käsityksen oikeastaan koko elämästä. Ei se ole harvinaista. Siihen minusta viittaa tuo, että haluaisit vain olla yksin itseksesi. Noin kahdeksan vuoden päästä saat olla seuraavat 50 vuotta itseksesi, onko se sitten enemmän elämää mielestäsi? Elämän tarkoitus on istuskella iltaisin sohvalla?
Kun kaikki toimii niin tuntuu että se on niin yksinkertaista, että ei tässä koko hommassa ole mitään mieltä ja kaikki on ihan sama. Että pojan rooli sinun elämässäsi on vähän kuin mielikuvitusta, olisi ihan sama vaikka häntä ei olisikaan, sinun roolisi pojan elämässä on vähän kuin mielikuvitusta, saman voisi tehdä ihan kuka vain eikä kukaan huomaisi sinun puuttumistasi, teidän molempien rooli maailmassa on ihan vain pölyhiukkasten tanssia, silläkään ei olisi mitään väliä onko teitä vai ei.
Ja toisaalta kun kaikki toimii, ja tietää että en ole tässä mitenkään äärirajoillani, niin ei ole myöskään mitään mistä olla ylpeä. Ehkä myös, kun olette olleet kaksin, et ole huomannut juhlia teidän pienen perheen saavutuksia ja siirtymiä, koska miksi sitä nyt näin pienen perheen piirissä... Ilman saavutusten juhlimista ja ilman pysäyttäviä ongelmia kaikki on yhtä mössöä, maanantaista toiseen elämistä. Siltä tuo minusta kuulostaa. En usko että olet tuollainen sohvalla möllöttävä "ihan sama" äiti, josta joku kommentoi, varmaan olet hyvä ja empaattinenkin äiti, mutta et vain ole täysillä läsnä.
Oletko miettinyt kiintymyyssuhteita? Oletko ehkä välttelevästi kiintynyt? Tiedostat ehkä liiankin hyvin sen, että lapsi on vain lainaa ja lähtee omille teilleen, mutta et ehkä tiedosta sitä miten olet synnyttänyt uutta elämää ja hoivannut yksin siitä avuttomasta raakileesta upean ihmisen? Moni ei pysty siihen parisuhteessakaan!
Koitapa miettiä ihan tosissasi mistä saisit sitä inspiraatiota ja merkitystä elämääsi, jotta voisit välittää pojallesikin elämäniloa ja merkityksellisyyden tunnetta. Katso vaikka tämä, koskettaako yhtään:
Ehkä kymmenen vuoden kuluttua ajattelet toisin.
Minulla oli pulaa omasta ajasta, kun lapsi oli pieni, vaikka en yksinhuoktaja ollutkaan. Oli aika, jolloin kaipasin sitä, että saisin kotona rauhassa lukea kirjaa, piirrellä, tehdä omia juttuja.
Nyt lapsi on aikuinen ja kaipaan hänen seuraansa, hänen puhettaan.