Lue keskustelun säännöt.
En halua olla lapseni äiti
18.10.2017 |
Otsikko kuulostaa varmaan kauhealta. Oikeasti rakastan lastani ja hän on minulle tärkeä. Aivan mahtava tyyppi, ihana, ystävällinen, kiltti ja reipas 10-vuotias. Koulusta tulee takaisinpäin vain hyvää palautetta, lapsella on ystäviä ja harrastuksia, kaikki hyvin. En oikein itsekään tiedä, mikä tässä tökkii. Olen yksinhuoltaja, lapsen isä jätti meidät yksin pojan ollessa vauva, kun itse sairastui syöpään. Isä ei ole tänäkään päivänä tekemisissä lapsensa kanssa. Poika ei juurikaan tunne isäänsä.
Elän tavallista 35-vuotiaan yh-äidin arkea. Minulla on läheiset välit poikaani. Mutta koko ikänsä hän on kasvanut "siinä sivussa". En koe tehneeni mitään sen eteen, että hän on kasvanut tuollaiseksi, noin kiltiksi ja reippaaksi. Olen toki ollut läsnä, mutta mitään erityistä en koe tehneeni. Olemme suhteellisen läheisiä, minulle poika on hyvä ystäväni ja minäkin hänelle. Vietämme aikaa yhdessä ja juttelemme paljon. Minulla on aivan kuin hyvä kämppis. Lapsi on helppo, omatoiminen, hoitaa koulunsa, kaverinsa ja harrastuksensa kunhan vain tuen ja kuljen vierellä. Ei kiukuttele.
Mutta haluaisin olla ihan vain yksin. Ettei tarvitsisi pohtia ja miettiä lapsen tulevaisuutta tai huomispäivää muutenkaan. Että töiden jälkeen olisi vain kotityöt ja sitten saisin istuskella ylhäisessä yksinäisyydessäni. Nyt tuntuu koko ajan, että aivan kuin asuisin kummipoikani tms. kanssa. Hän on minulle äärettömän rakas ja tärkeä, mutta silti "vieras" enkä pysty olemaan oma itseni hänen kanssaan. Lapsen oltua viikon kesäleirillä olin niin onnellinen ja voin hyvin kun sain vain istua yksikseni kotona ilman mitään murhetta mistään. Silti lapsen asiat vähän pohdituttivat. Kuinka onnellinen olisinkaan ilman poikaani... Olen kamala.
Kadun äidiksi tuloa. Poikani on toki tuonut elämääni paljon hyvää ja ihanaa, hän on aivan upea tyyppi jonka kanssa olen saanut jakaa elämäni, mutta en ole äiti. Tuntuu, että olen lapselleni enemmänkin huoltaja. En tiedä, miten ollaan äiti eikä minusta ole sellaiseen. En halua sellaista. Poikani synnyttyä suurin haaveeni oli täyttynyt ja olin niin onnellinen. Viiden vuoden aikana homma vain kuivui kasaan. Huomasin tylsistyväni arkeen.
En haluaisi suuria matkailuja tai mitään villiä sinkkuelämää. Haluaisin olla ihan vain yksinäni, istua kotona ja olla murheista vapaa. Tai ainakin vain omien surujeni kanssa.
Voi kamala, että tuntuu pahalta sanoa näin. Mutta silti. Tuntuu väärältä, jos vain odotan kahdeksan vuotta että lapsi lähtee. Aivan kuin olisin kääntänyt selkäni lapselle. Äsh. En tiedä.
Kommentit (27)
Erikoista. Nimittäin se että jos lapsi On terve ja reipas, kavereita on ja koulu sujuu .ja silti tuntuu tuolta. Ymmärtäis helpommin jos esim haastava erityislapsi tms..no mutta, tavallaan ymmärrän, itse kun olen vapaaehtoisesti lapseton, niin sinäänsä ymmärrän eikä mulla ole varaa edes kommentoida. Mutta aina kaikki niitä hehkuttaa sitä miten oma lapsi on parasta maailmassa, niin sille kuulosti hiukan erikoiselta. Mutta eipä siinä. Eihän tunteille mitään voi. Toivottavasti ne eivät kuitenkaan näy lapselle vaan hän kokisi itsensä kaikesta huolimatta rakastetuksi. Hänen kun ei päättänyt syntyä tähän maailmaan, niinkuin ei meistä kukaan. Hän on viaton ja kaikille lapsille soisi rakastavat vanhemmat sekä onnellisen lapsuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet. Et tule koskaan olemaan huolista ja murheista vapaa, vaikka lapsi aikanaan muuttaa omilleen. Huolet liittyvät äitiyteen aina.
Tää on niin totta. Sitten saa lapsenlapsia ja niistä vasta huolissaan onkin.
Surullista. Voi sitä näköjään olla liian helppoa ja liian hyvin.. Joku vois ottaa tälläsen vittuiluna.
Ei tervettä. Kuinka kehtaat. Mikset anna lastasi sijoitukseen tai adoptioon, jos on noin vaikeaa?
no viellä 8 vuotta ja voit miettiä et nyt se poika on yhteiskunnan vastuulla,tsemppiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi pientä poikaa..pitkästä aikaa tätä palstaa lukiessani tunnen surua. Pieni lapsi tulee koulusta silmät sädehtien kertomaan päivän tapahtumista - saamatta vastakaikua. Tuli niiiiin oma lapsuuteni mieleen. Meitä on viisi lasta, ja olen edelleen "se ulkopuolinen". Ehkäpä sinä,ap, et oikeasti pidä itsestäsi. Tällöin oman lapsesi rakastaminen - ja rakkauden näyttäminen lapsellesi - voi olla vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei tervettä. Kuinka kehtaat. Mikset anna lastasi sijoitukseen tai adoptioon, jos on noin vaikeaa?
Hyppää sä sieltä omatekoiselta huteralta jalustalta alahalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäs jos olet masentunut? Tee vaikka testi netissä ensin alkuun. Kun siihenkin saattaa tottua ja elämä alkaa vaan tuntua tasapaksulta taaperrukselta ilman että nyt itsemurhaa ajattelisi. Mites tukiverkot, että saisit enemmän sitä yksinäistä aikaa? Vaikka viikon loma jossain? 8 vuoden piina tuntuu aika kurjalta, jos alkaisit etsimään niitä elämän kivoja puolia. Nautitko yleensä ihmisistä, töistä jne...? Tuo voi tosiaan vaikuttaa lapseenkin ikävästi jos äitiä ei oikein kiinnosta..niin ehdottamasti asialle kannattaa jotain tehdä.
Toivottavasti teini-ikä ei tuo lapsellesi esiin tuota äidin äidillisyyden puutetta.. Voi olla että lapsesi on hyvätapainen juuri tästä syystä. Sinuna menisin ammattilaisen puheille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet. Et tule koskaan olemaan huolista ja murheista vapaa, vaikka lapsi aikanaan muuttaa omilleen. Huolet liittyvät äitiyteen aina.
Tää on niin totta. Sitten saa lapsenlapsia ja niistä vasta huolissaan onkin.
Niin kuin Kirsi Kunnas sanoi: Lopetan huolehtimisen kun pojat ovat vanhainkodissa turvassa.
Millä tavalla et voi olla oma itsesi pojan seurassa? Onko kyse ns. normaaleista asioista, että et voi esimerkiksi puhua aikuisten asioita tai juoda alkoholia, vai esitätkö pojan läsnäollessa jotain keksimääsi vanhemman roolia, joka ottaa koville? Itse lähtisin purkamaan asiaa tuolta kannalta, eli pidätkö pojan läsnäollessa jotain suojamuuria yllä, jotta et paljastaisi aitoja tunteitasi (niin hyviä tai pahoja) hänelle? Uskallatko aidosti rakastaa poikaasi ja kertoa sen hänelle? Onko miehesi syöpä ja lähteminen, tai joku muu menneisyyden tapahtuma aiheuttanut traumoja, jotka sinulla on käsittelemättä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oh! Jäi kovin ristiriitainen olo kirjoituksestasi. Oletkohan masentunut..?
Aina noita traumoja ehdotellaan. Mutta minä kyllä näen ihmisen, jolle äitiys vain ei ehkä sovi, eikä sillä tavalla kiinnykään lapsiin. Tekstistä tulee ilmi se aikuismainen suhtautumistapa jopa lapseen, koska ei ole sitä äidillistä tunnetta siinä mukana. Ja jotkut ihmiset nyt vain ovat tälläisia. Minä olen vela enkä osaa suhtautua lapsiin mitenkään erityisen poikkeavalla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sulla minkälaiset tukiverkot ympärillä? Vaikka lapsi olisi kuinka "helppo" voi vanhemmuus olla todella raskasta, kun sitä ei jaa toisen kanssa. Ehkä pienet irtiotot voisi tehdä hyvää jos saat lapselle tutun hoitajan siksi aikaa (tai innostuisiko vaikka joku isovanhempi viemään lasta johonkin reissuun tms.)? Onko lapsella harrastuksia, kavereita? Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän aika kuluu kavereiden seurassa, joten saat varmasti viettää aikaa yksin iltaisin ja viikonloppuisin jatkossa yhä enemmän. Toiset nauttii yksinolosta enemmän kuin toiset, ei se tarkoita sitä, etteikö lapsi olisi sinulle kuitenkin rakas ja tärkeä.
Ehkä joku yhteinen tekeminen kodin ulkopuolella, vähän poikkeavissa ympyröissä, voisi olla hyvä juttu, joka voisi helpottaa luontevammin olemaan oma itsesi lapsen kanssa.
No, minusta on ihan normaalia kaivata joskus sitä omaa, rauhallista aikaa. Vaikka lapsi on helppo, hänestä on kuitenkin vastuussa koko ajan ja tavallaan pitää koko ajan miettiä mitä sanoo jne. Koeta järjestää jonkin verran ihan yksinäistä aikaa itsellesi, edes silloin, kun lapsi menee illalla nukkumaan eli että et silloin viikkaa jotain pyykkejä vaan teet jotain kivaa.
Noin muuten sanoisin minäkin, että pienet lapset pienet murheet jne. Oma esikoispoikani oli pienenä tosi rauhallinen ja helppo, älykkäänä ei mitään kouluvaikeuksia, vähän "erilainen" oli vaan. Nyt on yläkoulussa ja Aspergerin syndrooma aiheuttaa isoa harmia uupumuksen takia, kokeista tulee viitosia jne. ja häiriköi ilmeisesti väsymystään. Vapaa-ajalla kiinnostaa lähinnä tietokonepelit (ei siis yöllä pelaa, jos joku ajatteli tätä automaattiselityksenä väsymykseen). Kaipaan aikoja, jolloin hän parivuotiaana leikki rauhallisesti ja keskittyneesti itsekseen tuntikausia.
On tuo normaalia minunkin mielestäni.
Itsellä oli kaksi poikalasta, ei isää ollenkaan. Ei ollut vapaaehtoinen valinta tuo isättömyys. Meillä ei ollut yhtään ketään hoitamassa poikia. Muistan samoja tunteita. Nyt ovat jo aikuisia ja juuri muuttaneet kotoa pois, vaikka sekin venyi överiksi.
Muistin tuossa juuri sen, että haaveilin siitä, että joskus vielä saan herätä rauhassa ja lukea lehden yms ja päättää itse mitä teen tai olen tekemättä. Tai saan kulkea vaikka kotona ilman vaatteita. Eikä tarvitse aina olla varattuna paria ruokaa, koska kauppaankin on matkaa. Meillä oli kahden pojan harrastukset, niihin viemiset ja hankkimiset, kouluasiat, vaatteet yms. Aina olin valmiudessa. Oli pakko, kun sijaista ei ollut. Muistan ajatelleeni, että joskus vielä tulee aika. Nyt se aika on viimein tullut. Rauhoittavia pillereitä siihen elämiseen kyllä joskus tarvittiin, kun en saanut itseltäni tai lapsilta rauhaa. Olin ylivirittynyt, koko ajan tapahtui jotain. En saanut töitä, oli pakko olla kotona. Pojat sentään saivat tarhapaikat ja koulut ja ylioppilaiksi kirjoittivat.
MInäkin ajattelin, että voi kun joku tulisi ottamaan nuo vaikka viikoksi itselleen. MInä olin siis ihan koko ajan vuorossa. Ei mitään vapaita milloinkaan.
En olisi joskus itsestäni edes uskonut että sain homman läpi kuitenkin. Mun työ on nyt tehty vähäksi aikaa ainakin.
Minusta tässä on nyt kaksi pääongelmaa, eikä kumpikaan niistä ole äiti tai lapsi.
Ensinnäkin se, että tunnet kulkeneesi siinä sivussa sen kummempia panostamatta? Tulos on, että homamt sujuu; koulu, kaverijutut ja harrastukset. Ei siis mitään hätää. Todellinen ongelma ei ole se, että olet liian vähän lapseen panostanut. Ongelma on odotukset, joita itseesi olet asettanut. Faktahan on, että monelle äidille lapset ovat se maailman napa, joihin uhrataan uskomaton määrä aikaa, vaivaa ja mielenkiintoa omankin hyvinvoinnin kustannuksella. Ja että joidenkin lapsien kanssa pitää vain patistaa, panostaa, vääntää ja kasvattaa 24/7. Minulla on kaksi lasta. Olen tehnyt tietoisen valinnan siinä, että en syyllistä itseäni äitinä siitä, että en ole likimainkaan täydellinen. Minulla riittää aitoa mielenkiintoa ja rakkautta lapsilleni; mutta eivät lapset minun koko elämääni täytä. Olen palannut molempien jälkeen töihin ihan vain siksi, kun en halunnut olla vuosia kotiäiti. Tarvitsen elämääni muutakin sisältöä.
Niin taidat tarvita sinäkin. Siinäpä tullaan pääongelmaan numero kaksi; ei mitään mukavaakaan jaksa, jos se on tauotonta. Olet ollut yksinhuoltaja lapsellesi pienestä alkaen. Tauottomuus ihan kaikessa on puuduttavaa.
En minäkään aina jaksaisi olla äiti omilleni; mutta minulla on onneksi se mies. Ja mies on samanlainen. Siispä me molemmat vuorotellen tehdään myös ihan omia juttujakin (mies juoksee pitkiä matkoja, minä nikkaroin jne.) ilman lapsia. Kun saa aivot välillä tyhjennettyä lapsista, kotihommista ja töistä niin kummasti sitä taas jaksaa aidosti kiinnostaa ne Nallu Puh-kirjat ja pokemonitkin.
Tavallaan inspiroiva kirjoitus. Millaisen romaanin/novellin/sketsin tuosta saisikaan.
Poika tulee silmät sädehtien koulusta:"Mä sain taas kympin matikan ja ranskan kokeista!"
Äiti, sihvalla istuen ja tv: tä tujottaen:"Ihan sama."
"Onko meillä jotain illallista valmiina?"
"Katso kaapista, mä en voi tietää. Mulla on vaan niin tylsää."
En usko sanaakaan tuosta aloituksesta. Teksti on velan kirjoittamaa propagandaprovoa.
Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet. Et tule koskaan olemaan huolista ja murheista vapaa, vaikka lapsi aikanaan muuttaa omilleen. Huolet liittyvät äitiyteen aina.