Voisitteko kertoa kokemuksia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta

Lasu!

Olen oikeastaan vasta myöhemmin tajunnut, että taisin kärsiä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Olin yksin vauvan kanssa (miehen kanssa ero raskausaikana, välit totaalisen tulehtuneet, isä kävi kyllä viikoittain luonamme mutta lähinnä velvollisuudesta), ja vauvalla alkoi koliikki muutaman viikon ikäisenä.

Olin oikeastaan uupuneen vastakohta - äärimmäisessä jännitystilassa ja siitä johtuen "virkeä" koko ajan. En siis potenut väsymystä, mutta olin henkisesti aivan loppu. Vauvan huutaessa yökaudet läpeensä olin aivan varma, että vauva inhoaa minua. Kyseenalaistin omaa äitiyttäni, kykyäni olla äiti ja kaikkea itseeni liittyvää. Olin neuroottisen tarkka vauvasta ja sen hyvinvoinnista (kirjasin ylös mm. minuutilleen vauvan nukkumiset...), jälkikäteen kuulostaa jopa lapsivuodepsykoosilta mutta sitä tuskin oli, kun en koskaan ollut sairaalahoidossa ja neuvolassakin olin avoin kaikesta (sain perhetyöapua ja mm. lapsiperheiden kotipalvelusta tuli hoitaja säännöllisesti).

Arki oli lähinnä selviytymistä. Itkin julmetusti, mutta pakenin sitä oloa tekemällä paljon (mm. vauvakerhot, avoimet päiväkodit, kaverit), mutta ei mahdu edes yhden käden sormiin ne kerrat, kun kesken vaunulenkin jalat vaan lähti alta ja romahdin tielle itkeä vollottamaan.

Vauva-aika meni sumussa, surussa ja syyllisyydentunteessa. LUOJAN KIITOS olen kuvannut paljon videoita vauvasta, ja nyt vuosien päästä ne näyttävätkin yllättävän iloisilta ja normaaleilta. Minä lepertelen ja vauva nauraa. Silti päällimmäisenä muistona on se tuska, ahdistus, suru ja loputon uupuminen. Ne hetket, kun hakkasin tyynyllä seinää itkien toisessa huoneessa kuin vauva, ne hetket kun itkin ns. ilman syytä syöttäessäni vauvaa.

Hakeuduin neuvolapsykologille vauvan ollessa 6kk ja siitä vyyhti lähti helpottamaan ja olo pikkuhiljaa parantua. En tarkalleen muista, milloin olo helpotti kaikenkaikkiaan, mutta muistan tuon puolivuotis"merkkipaalun", jolloin vihdoin (kuvainnollisesti) aurinko alkoi pilkistää (ironista kyllä, keskellä harmaata lokakuuta 😁).

Kuulostaa rankalta!

Joo. Meillä se on jatkunu 7,5 vuotta tyttären syntymän jälkeen. Vittukun uskaltais ees erota.

Tyttären takia jatkan rikkinäisenä eteenpäin. Olen ollu tolle akalle kohta 8v ilmaa. Ihan eri ihminen ku ennen raskauttaan. On ollu puheet ja terapiat. On saatu ohjeet ja työkalut.

Samantien ku ollaan kotona takaisin, niin se ei ota mitään niistä käyttöön, vaan sama kiukku ja vittuilu alkaa. Tytöllekkin nykyään.

Meillä kans lapsen äidillä ollu varmaa vuoden. Ailahtelevainen, välillä kaikki ok ja seuraavaksi jo haluaa minun lähtevän. Oon aina ottanu tyttären mukaan. En uskalla sitä sille jättää. Ei vaan uskalla erota, koska en halua että lapsi jää äidille. Neuvolassa keskustelin asiasta ja äiti ohjattiin psykologille. En koe siitä olleen apua. Kiukuttelee asiasta edelleen.

Keksitty juttu, tekosyy olla huono äiti.