Kuinka monen ihmisen elämän kiusaaminen on tuhonnut?

Täällä yksi. Kärsin vakavasta masennuksesta, yleistyneestä ahdistushäiriöstä, sosiaalisten tilanteiden pelosta ja perusturvallisuus puuttuu. En kuitenkaan ole menettänyt toivoani ihan täysin. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi. Kärsin vakavasta masennuksesta, yleistyneestä ahdistushäiriöstä, sosiaalisten tilanteiden pelosta ja perusturvallisuus puuttuu. En kuitenkaan ole menettänyt toivoani ihan täysin. 

Täällä myös. Vaikeuttaa elämää huomattavasti. En kuitenkaan täysin ole menettänyt sitä punaista lankaa.

Aivan liian monen.

Melkein meinasi tuhota oman lapsen elämän. Siinä vaiheessa kun sanoin kiusaajan vanhemmille, että seuraava askel on rikosilmoituksen tekeminen, koulukin heräsi.

Ei tuhonnut elämääni, mutta vaikeutti huomattavasti. Silloin kun vielä jouduin sietämään tilannetta, se söi minusta kaiken energian siinä määrin, etten töiden jälkeen jaksanut muuta kuin nukkua. Tein tilanteen katkaisemiseksi omat ratkaisuni ja vaihdoin työpaikkaa. Sosiaaliset tilanteet aiheuttavat joissain tilanteissa edelleen voimakasta stressiä.

Vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko. Entiset kiusaajat porskuttavat eteenpäin, huolta huomisesta, tuskin edes muistavat kun vastaan kävelevät, tietämättä miten pilalle oma elämäni ja unelmani meni.

Minun.

Päällepäin näyttää, että kaikki on kunnossa, mutta käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua, että pysyisin edes jollain tasolla elämässä kiinni. Tässä vähän omaa listaani.

- Kun muille esimerkiksi kavereiden tapaaminen on ihan normaalia ja virkistävää, niin minulle kyseessä on suuri voimanponnistus. Stressaan tapaamista etukäteen ja mietin valmiiksi jutunaiheita. Tapaamisen jälkeen haluan olla muutaman päivän vain omissa oloissani ja ladata akkuja.

-  Siedän asiallista(kin) kritiikkiä hyvin huonosti: otan pienenkin poikkipuolisen sanan suurin piirtein henkilökohtaisena loukkauksena.

- Puhelinkammo

- Vatvon jotain pienenpientä noloa tilannetta (esim. outoa sananvalintaa) päiväkausia.

- Keskustellessa jonkun kanssa tarkkailen jatkuvasti keskustelukumppanini reaktioita, jos vaikka sanoisin jotain typerää tai tms.

Kaiken voisi summata siten, että niin pientä sosiaalista kanssakäymistä ei ole olemassakaan, joka ei aiheuttaisi minulle henkistä tuskaa. En tiedä kauanko jaksan elää tällaisessa ahdistuksen tunteessa. En ole koskaan puhunut kiusaamisesta esim. ammattiauttajan kanssa. Ehkä syytä olisi...

Vierailija kirjoitti:

Minun.

Päällepäin näyttää, että kaikki on kunnossa, mutta käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua, että pysyisin edes jollain tasolla elämässä kiinni. Tässä vähän omaa listaani.

- Kun muille esimerkiksi kavereiden tapaaminen on ihan normaalia ja virkistävää, niin minulle kyseessä on suuri voimanponnistus. Stressaan tapaamista etukäteen ja mietin valmiiksi jutunaiheita. Tapaamisen jälkeen haluan olla muutaman päivän vain omissa oloissani ja ladata akkuja.

-  Siedän asiallista(kin) kritiikkiä hyvin huonosti: otan pienenkin poikkipuolisen sanan suurin piirtein henkilökohtaisena loukkauksena.

- Puhelinkammo

- Vatvon jotain pienenpientä noloa tilannetta (esim. outoa sananvalintaa) päiväkausia.

- Keskustellessa jonkun kanssa tarkkailen jatkuvasti keskustelukumppanini reaktioita, jos vaikka sanoisin jotain typerää tai tms.

Kaiken voisi summata siten, että niin pientä sosiaalista kanssakäymistä ei ole olemassakaan, joka ei aiheuttaisi minulle henkistä tuskaa. En tiedä kauanko jaksan elää tällaisessa ahdistuksen tunteessa. En ole koskaan puhunut kiusaamisesta esim. ammattiauttajan kanssa. Ehkä syytä olisi...

Tämä on suoraan kuin olisi minun elämästä. Jaksamista sinulle!

Alaikäinen (16-17 v) itsekeskeisenä tuhosi avioliittoni Ja toimitti mieheni istumaan tekaistuin syin syyttömänä vankilaan, vaatien itselleen tilanteeseen nähden kohtuuttomat korvaukset. Kyseessä oli 4-kymppisenä solmittu ensimmäinen avioliittoni. Nyt elämäni jatkuu taas yksin niinkuin ennen avioliittoakin. Yhteiskunnan mielestä Tällainen toiminta on tietenkin aina oikein. Minusta ikäsyrjintää/ikärasismia ja törkeä kiusaamistapaus.

Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja itsetuntoni on pohjalukemissa. Nuorempana kärsin myös paniikkihäiriöstä. Uusiin ihmisiin on vaikeaa tutustua, koska oletan ihmisten inhoavan minua ja pitävän minua rumana ja ällöttävänä. Jos kuljen ihmisjoukon ohi tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat ja ajattelisivat jotain pahaa. En osaa kuvitella, että joku ajattelisi minusta jotain hyvää tai pitäisi vaikka kauniina. Tunnen usein olevani muiden tiellä ja tulee sellainen "anteeksi, että olen täällä" -tunne. En voi mennä harrastusryhmiin enkä halua harrastaa liikuntaa muiden nähden. 

Otan kaiken kritiikin (asiallisenkin) todella raskaasti ja henkilökohtaisesti. Hävettää vaikka kehua jotain kirjaa tai elokuvaa, koska pelkään muiden ajattelevan, että katsoopa tuo tyhmiä elokuvia. Stressaan töissä pieniä ja turhia asioita ja olen töissäkin vähän epävarma. En pelkää virheitä vaan muiden reaktioita niihin.   Haluaisin laittaa vaikka nätit vaatteet, mutta pukeutumisessakin olen epävarma ja näytän mielestäni kamalalta kaikissa vaatteissa. 

Välillä olen taipuvainen masentuneisuuteen ja ahdistukseen, mutta mielestäni noin muuten olen ihan hyvällä mielialalla. Olen pysynyt perus positiivisena ja muuten minulla menee ihan hyvin. Ulospäin saatan vaikuttaa normaalilta, mutta sisäisesti olen silti epävarma jatkuvasti. Nuorempana olin masentunut. 

Olin kiusattu koko yläasteen ja vähän ala-asteella. Yläaste oli pahin. Olin täysin yksin ilman kavereita osan yläasteesta sekä lukion. 

Lisäksi häpeän menneisyyttäni koulukiusattuna. En ole kertonut tästä juuri kenellekään. Hävettää nähdä saman koulun oppilaita ja kaikista kiusallisinta on törmätä jossain entisiin kiusaajiinsa. En ole katkera ja en juurikaan itse kiusaamista muistele. Mutta onhan se vaikuttanut paljon itsetuntooni. 

Asiasta ei ole saatavilla luotettavia tilastoja. Arviolta useampi miljardi ihmisen historian aikana.

Minulla taustalla vanhempien fyysinen ja psyykkinen väkivalta lapsena. Lisäksi ex-miehen aiheuttama kiusa eli pahoinpitelyt, pettämiset,katoamistemput,eristäminen  ja eron jälkeen aiheettomat lastensuojeluilmoitukset sekä työpaikalle soittelut ovat tehneet minusta masentuneen, ahdistuneen, surullisen, tunteettoman ja kykenemättömän nauttimaan mistään tässä elämässä. Tämä kaikki vei yhteensä 40 vuotta elämästäni, joten nyt on tosi vaikea enää nousta tästä itsetunnon ollessa pohjamudissa juuttuneena.N49

Elämäni menee päin p:tä, mutten koe, että se johtuisi kiusaamisesta. Olen epävarma ja koen, etten riitä tai kelpaa kenellekään, mutta se oli kiusaamiseni syy, ei seuraus.

Eipä se ollut järin kivaa olla kiusaajien silmätikkuna, touhu alkoi kun siirryin yläasteelle ja päättyi amiksen loppuun, osa kiusaajista kun tietty odotteli meikäläistä siellä amiksessa. Myöhemmin pari kiusaajaa on tullut (kännissä) vastaan ja ollut olevinaan kovin pahoillaan, mutta se rääkki muutti minutkin paskaksi ihmiseksi, koska ei kauheasti haittaisi jos vaikka kuolisivat pois. Kun kauheasti jokapaikassa puhutaan, miten hieno ihminen on jos pystyy antamaan kiusaajilleen anteeksi. No, minä en pysty.

Niiden kaikkien,joita kiusattu on, etenkin jos olivat niin heikkoja ja nynnyjä etteit taitana nousta tilanteen tasalle ja pärjänneet loppuelämässään. Menestys on paras kosto ja heikot sortuut elon tielle. Älä ole nynny. Ja anteeksi ei tarvihe antaa jossei pysty.Tai halua :)

No en nyt sanoisi että tuhonnut mutta siitä seurannut masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko teki esimerkiksi opiskelusta vaikeaa ja vieläkin vaikkapa töissä uusille ihmisille ja vähän vieraille työkavereille puhuminen on vaikeaa enkä pysty pitämään katsekontaktia.

Minä ku vaihoin koulua yläasteella. menin 9 luokalle toiseen kouluun. mua yritettiin heti kiusata. yhen päivän katoin sitä, koska ajattelin et se oli vaan kokeilua kun uus oppilas... seuraavana päivänä samat kaks urpoo jatko heti aamulla. sit tuli ruokatunti ja toinen kiusaaja kävi kiinni. löin sitä ulkona kivellä suuhun. siihen loppu kiusaaminen.