Usko, toivo ja rakkaus ajattelumalli saa painua helvettiin

Ja kyllä, myönnän tekeväni tämän aloituksen tunnekuohussa. Olen tässä kävelemässä aamuvuoroon kun tajusin miten vääristyneen luvan tuo hokema antaa. Olen pikkasen vajaa nelikymppinen ja eronnut pitkästä suhteesta joku aika sitten. Ei siinä mitään, näitä sattuu ja kai näistä yli pääsee. Olen miettinyt paljon sitä miksi jatkoin suhteessa niinkin kauan vaikka kaikki merkit oli näkyvillä. Ja nyt sen tajusin. En halunnut luovuttaa kun tänä päivänä hoetaan koko ajan sitä miten kaikki luovuttaa ja ei pitäisi luovuttaa ja että ei sen parisuhteen aina pidäkään olla kivaa.

Koska pitää uskoa, toivoa ja rakastaa. Uskoa toisen katteettomista lupauksia, toivoa että asiat vaan maagisesti muuttuvat tai toinen vihdoin ymmärtäisi. Rakastaa vaikka kärsit lähes joka päivä toisen itsekkäitä ja itsepäisistä valinnoista. Minä "tuhlasin" viimeiset hedelmälliset vuoteni uskoen, toivoen ja syyllistämällä itseäni siitä,'että olen tällainen tuuliviiri joka ei osaa arvostaa normaalia elämää ja arkea ja vaikka mitä.

Ja tässä sitä ollaan. Yksin. Käyn helkkarinmoista taistelua sen kanssa, etten rupeisi vihaamaan miestä. Tiedän, että viha kuluttaa eniten minua enkö halua enää yhtään surua ja pahaa oloa elämääni. Se on vain niin vaikeaa. On niin kusetettu ja typerä olo. Ja ainoastaan saan itseäni syyttää, mitäs jäin uskomaan ja toivomaan silloin kun olisi vaan pitänyt sovussa erota. En edes tiedä enää mitä rakkaus on.

Mutta sen tiedän, että tulen olemaan vanhapiika ja lapseton. Tahtoen ja tahtomattani.

Mutta mun mielestä rakkauden pitää tuntua hyvältä. Rohkaisevalta, turvalliselta, pitää tuntua että olet löytänyt sielunkumppanisi. Ja jos ei siltä tunnu, siinä arjessakaan, niin silloin pitää saada luovuttaa ilman julkkispsykologin syyllistämistä.