Lue keskustelun säännöt.
Olen hukassa enkä tiedä mitä tehdä. Asumusero
Gargoilean
28.09.2017 |
Eli, homman nimi on seuraava. Ajauduimme asumuseroon vaimon kanssa, koska suhteen kipinä tuntuu olevan sammunut. Että jos pieni erillään olo alkaisi taas sytyttämään. Ongelma tässä on se etten itse tiedä miten yrittäisin asiaa lähestyä.
Olen yrittänyt vähentää esimerkiksi tekstiä viestittelyä, aikaisemmin siis viestiteltiin lähes kaikesta,kokoajan.
Olen myös varonut etten puhuisi omista tunteitani. Omat tunteeni ovat siis edelleen samat, lähes sellaiset mitä oli kun tavattiin. Mutta on vaan hiipinyt mieleen, että voiko käydä niin että jos en puhu tunteistani, niin suhde vaan kylmenee? Yritän myös pitää kielenkannat kurissa, ja olla kysymättä mitä hän ajattelee, tai mitä tuntee. Antaa näiden tulla ajan kanssa, omalla painollaan että kertoo kun kertoo.
Mietin myös, että onko ihan väärin, kun olen miettinyt että haluaisin viedä hänet ulos syömään? Että olisi vaan me kaksi.ei lapsia ei kavereita,vaan se mistä kaikki alkoi.
Onko väärin näyttää tunteita muilla tasoilla? Miettinyt kukkien viemistä, ja tietysti tuo illallis "treffit"
Ilmeisesti lähiaikoina pitäisi mennä käymään kotona. Ja kauheasti perhosia vatsassa. Vähän kuten aikanaan kun aloitimme yhteisen matkan. Mutta en tiedä, uskallanko näillä vierailuilla kohdella puolisoani mitenkään erikoisesti, ollako vaan kun kylässä kaverilla?
Tähän asiaan ei tunnu olevan pelisääntöjä, eikä ohjekirjaa,joten menen vähänkuin tökkisin kepillä muurahaispesää.
Mitä tässä kannattaisi tehdä?
Kommentit (21)
Vierailija kirjoitti:
Kumpi ehdotti asumuseroa?
Ettekö tiedä, että on ihan normaalia, että suhde arkipäiväistyy. Ei sen takia mitään asumuseroja normaalisti kyllä oteta.
Jos katkeaa puheyhteys, katkeaa sen myötä kaikki muukin henkinen läheisyys. Näin se on.
Kuulostaa myöa korvaani oudolta. Ehkä tässä on tosi nuoret henkilöt kyseessä?
Ap on tosiaan lähestymisen suhteen hankalassa raossa, koska liiallinen tunneilmaisu voi ajaa toisen kauemmas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"aikaisemmin siis viestiteltiin lähes kaikesta,kokoajan."
Voi apua mitä läheisriippuvuutta! Ei ole ihmekään, että toista on alkanut ahdistamaan. Ne harvat keiden tiedän viestittelevän ihan jatkuvasti, ovat muutenkin tosi outoja.
Hankkikaa elämä, oikeasti.
Alle 30 olemme molemmat. Puoliso ehdotti tätä.
Kyse ei tietääkseni ole niin siitä että ahdistaa, lähinnä se, kun suhteesta on hävinnyt se tunne, mikä tulee hellydenosoituksien seurauksena. Lähinnä tuntuu ilmeisesti kaverilliselta. Ja lähdimme hakemaan tätä tunnetta uudestaan. Jos ikävöiminen tai muu vastaava nostaisi tunteet taas pintaan.
Olen lukenut ennenkin, ja viimeistään nyt aiheesta, joka ei edes ole niin epätavallinen. Jossakin elämänvaiheissa ilmeisesti tämä kipinä vaan meinaa sammua.
Mutta ideana tässä on siis se, että yritämme löytää sen kipinän uudelleen, mutta en tiedä miten asiaa yritän lähestyä, ilman että johtaa lopulliseen tuhoon, jota itse en TODELLAKAAN HALUA
Ja siis puheyhteys ei ole katkennut, missään vaiheessa tässä. Puheyhteys on yhä edelleen.
Ja se nimenomaan on ongelma, koska normaali elämä hiivuttaa tuota tunnetasoa, koska arki
Se kipinähän sammuu aina! Se muuttuu sitten syväksi rakastamiseksi joka on ihan eri juttu kuin se eka kahden vuoden sekopäisyys. Juuri silloin onkin kyse tahtomisesta. Tahdonko olla tässä? Tahdonko?
Ettekö tätä tajua?
Ei se kipinä syty muuttamalla erilleen. Tuo yrityksenne on suoralta kädeltä tuhoon tuomittu tie. Ja varsinkin siksi, kun naisesi näin halusi. Et sinä. Ehkä sillä on jo uusi kierroksessa. Tai ainaki kiikarissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sitä hekumaa löydy uudelleen vaan me pitkissä liitossa olevat ollaan niitä kavereita myös
Huomiosi tuntuu olevan kokonaan parisuhteessa ja sen uudelleen lämmittelyssä. Mitä jos keksisit itsellesi jotain uutta tekemistä ja jättäisit suhteen miettimisen vähäksi aikaa? Suhteenne ei kuole siihen jos et ole joka hetki kärkkymässä tilaisuutta lähestyä tai mieti mitä sinun pitäisi tehdä paremmin tai millaseksi muuttua, vaan paremminkin toisin päin.
Jos löydät itsellesi parisuhteen ulkopuolista tekemistä, tarve viestitellä puolison kanssa 24/7 vähenee. Samalla saatat muuttua kiinnostavammaksi vaimon mielestä, kun annat hänelle tilaa ottaa yhteyttä sinuun, lähestyä sinua ja ikävöidä sinua, Jos olet koko ajan "iholla", osoitat rakkauttasi ja lähettelet viestejäsi, vaimosi ei ehdi edes ajatella omia tunteitaan sinua kohtaan. Kaikki hänen energiansa menee sinun lähestymisiesi vastaanottamiseen tai torjumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mää tekisin vastaavassa tapauksessa niin, että sopisin puolison kanssa, jonkin ajan milloin näätte seuraavan kerran. Sitä ennen yhteydenotot vaan ja ainoastaan hätätapauksissa.
Sitten tapaamisessa nuo kaikki mitä puhuit..kukkia, hyvää ruokaa, rakkauden tunnustukset..
Hyvä on ,kuvitellaan että kohta jossa sanotaan yrityksen olevan tuhoon tuomittu, miten tällaisen sanot puolisolle? ideasi on huono, joka tukee tuhoamaan tämän?
Myös se että sovitaan millon näemme ei toimi, koska on jälkikasvua.
Olen niin ahtaasti tällä hetkellä puun ja kuoren välissä, olen kuullut joka suunnasta eri teorioita, miten suhteessa aikaan kipinä sammuu, ja se on normaalia,
Mutta myös samalla että sitä kuuluu pitää yllä. Itse en näe tätä ylläpitämistä ongelmana, kunhan pääsisimme taas siihen vaiheeseen että on jotain mitä ylläpitää, mutta tällä hetkellä toisella osapuolella ei sitä kipinää tunnu, joten sitä on mahdoton ylläpitää juuri nyt.
Siinä on se ongelma. Kun yritän mietiskellä miten sen saa takaisin. En usko että voin jättää toisen yksin sitä yrittämään, koska parisuhde tarkoittaa kahta ihmistä.
En vain tiedä miten voisin tukea tätä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt ihan oikeasti, joka kertako, kun se kipinä sammuu, meinaatte muuttaa erilleen? Nimittäin se alkuaikojen huuma ei tule takaisin, koskaan. Se on osittain ikävääkin, mutta sille ei vain voi mitään. Erityisesti naiset sitä kaipaavat, koska silloin yleensä tunne- ja puheyhteys (ja sitä kautta fyysinen yhteys) tuntuu voimakkaammalta kuin sen jälkeen. Parisuhteessa ja pitkässä sellaisessa on niin monia eri vaiheita, joissa kipinä on kadoksissa tai se roihahtelee melkein entisaikojen malliin, vaiheita jolloin mikään ei oikein tunnu miltään jne. Tämä pitää vaan tiedostaa ja suhteuttaa odotuksensa sen mukaan. Ja tietysti pitää yllä sitä puhe- ja tunneyhteyttä arjessa.
> Ei sitä hekumaa löydy uudelleen vaan
> me pitkissä liitossa olevat ollaan kavereita
Meillä on hekumaa 15 vuoden jälkeenkin. Mutta se voi olla myös melko polttavaa. Meillä on melko räiskyvä suhde ja joskus yhdessäolomme on melko repivää. Itse saattaisin kaivata joskus tasaisempaa menoa. Ihan vaikka sitä, että olisimme hyviä kavereita. (ihminen ei ole ikinä tyytyväinen?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos edes tällainen ajatus on tullut vaimosi mieleen, niin kyllä hän lopullista eroa jo miettii. Valitettavasti näin. Eli sinuna en hirveästi laskisi painoarvoa enää minkään syömisten tai kukkien päälle..
Mua jotenkin säälittää ap. Ja vielä lapsia kuvioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Gargoilean kirjoitti:
Hyvä on ,kuvitellaan että kohta jossa sanotaan yrityksen olevan tuhoon tuomittu, miten tällaisen sanot puolisolle? ideasi on huono, joka tukee tuhoamaan tämän?
Myös se että sovitaan millon näemme ei toimi, koska on jälkikasvua.
Olen niin ahtaasti tällä hetkellä puun ja kuoren välissä, olen kuullut joka suunnasta eri teorioita, miten suhteessa aikaan kipinä sammuu, ja se on normaalia,
Mutta myös samalla että sitä kuuluu pitää yllä. Itse en näe tätä ylläpitämistä ongelmana, kunhan pääsisimme taas siihen vaiheeseen että on jotain mitä ylläpitää, mutta tällä hetkellä toisella osapuolella ei sitä kipinää tunnu, joten sitä on mahdoton ylläpitää juuri nyt.Siinä on se ongelma. Kun yritän mietiskellä miten sen saa takaisin. En usko että voin jättää toisen yksin sitä yrittämään, koska parisuhde tarkoittaa kahta ihmistä.
En vain tiedä miten voisin tukea tätä
On sellainen sanonta parisuhteen pysyvyydestä, että on tärkeää, että molemmat eivät luovuta samaan aikaan. Silloin kun toisella on vaikeaa tai tahto jostain syystä koetuksella, on hyvä jos toisen tahto kannattelee sen vaikea ajan yli.
Se pitää sinua itsestäänselvyytenä, nyt annat itsestäsi kuvan ettet kaipaa häntä ja että ottajia olisi. Eiköhän mies juokse aika nopeasti takaisin. Ainiin ja laihduta, jos on tarve.
Vierailija kirjoitti:
Jos edes tällainen ajatus on tullut vaimosi mieleen, niin kyllä hän lopullista eroa jo miettii. Valitettavasti näin. Eli sinuna en hirveästi laskisi painoarvoa enää minkään syömisten tai kukkien päälle..
Tai sitten ei. Me otettiin aikoinaan miehen kanssa aikalisä, hän muutti omilleen ja kokeiltiin jotta selviäisikö molemmille mitä halutaan. Selvisihän se. Ostettiin yhteinen koti ja naimisiinkin mentiin. Joskus pieni "ero" voi tehdä hyvää, varsinkin lapsiarkea eläessä.
Välillä meillä on rauhallisempaa ja välillä taas intohimoisempaa aikaa. Ollaan nyt pyritty pitämään kerran kuussa jonkinsortin treffipäivä/ilta jolloin on aikaa vain meille kahdelle. Ihan vain yhteinen kävelyretki tai shoppailukierros (välillä tehty jopa miehen ehdotuksesta!), joskus illallinen ulkona taikka pitkän kaavan mukaan kotona (lapset nukkumassa/yökylässä).
Vierailija kirjoitti:
Se pitää sinua itsestäänselvyytenä, nyt annat itsestäsi kuvan ettet kaipaa häntä ja että ottajia olisi. Eiköhän mies juokse aika nopeasti takaisin. Ainiin ja laihduta, jos on tarve.
Aloituksen kirjoittaja on mies ja vaimo on halunnut asumuseron. Huoh taas, kun ei lueta kunnolla!
Kuulostat ihmiseltä joka yleisesti ottaen huomioi vaimoaan, joten ongelmana ei varmaankaan ole se että vaimosi kokosi olevansa kuormittunut tai yksin arjessa.
Enemmänkin niin että olet ns. "hyvä mies", vaimollesi ystävä, mutta et herätä intohimoja. Tämä on tavallista ja hemmetin epäreilua miehiä kohtaan, pakko myöntää!
Ehdottaisin että sen sijaan että mietit miten miellyttää vaimoasi ja mitä hän haluaa, niin keskittyisit itseesi. Mieti sitä miten sinua kohdellaan ja miten haluaisit tulla kohdelluksi. Omanarvontunto tekee seksikkääksi, suostuminen kynnysmatoksi taas ei.
On mielestäni jopa vähän loukkaavaa vaatia asumuseroa kipinän sammumisen vuoksi, eikä tehdä itse asian eteen mitään. Ei ole sinun tehtäväsi yksin järjestellä treffejä ja yrittää korjata tilanne, vaan projektin tulee olla yhteinen.
Ihmisen tulee aina ensisijaisesti rakastaa itseään, ja vaatia itselleen arvostusta. Kerro vaimollesi että rakastat häntä, haluat rakentaa hänen kanssaan elämänpituisen liiton, mutta et voi tehdä sitä yksin. Sano että olet mielestäsi vaimosi arvoinen mies, mutta jos hän ei näe sitä, niin et suostu suhteeseen jossa sinua ei arvosteta.
Voi harmi. Kyllä se nyt ap on sillä tavalla, että sinut on jätetty. Aikalisät, tauot, asumuserot yms on ihan sitä vaan, että toinen ei halua enää olla sinun kanssa! Tosi harmi juttu, jos vielä lapsiakin on tuossa mukana. Muista kunnioittaa itseäsi, äläkä anna toisen vedättää.
Ja varsinkin, jos saat pettämisestä kiinni, älä missään nimessä ota takaisin. Kerran pettää, aina pettää!
Kumpi ehdotti asumuseroa?
Ettekö tiedä, että on ihan normaalia, että suhde arkipäiväistyy. Ei sen takia mitään asumuseroja normaalisti kyllä oteta.
Jos katkeaa puheyhteys, katkeaa sen myötä kaikki muukin henkinen läheisyys. Näin se on.