Mitä tehdä kun sattuu?
Tää on varmaan tuttu tunne jokaiselle tahattomasti lapsettomalle, mut nyt minusta vaan alkaa tuntua etten jaksais enää..
Lasta on yritetty 03/05 asti ja km 05/05 vk 6+2 sen jälkeen ei mitään.
Terolut tbl söin 8kk, jotta kierto tasaantuis. Kun lopetin terolutit niin kierto yli 60 päivää.. Nyt kp 32/28 ja en ole raskaana..
Me ei olla edes yritetty kauaa ja hoidotkin alkaa kesäkuussa, mutta kuinka jaksaa.. IDEOITA?
Kommentit (3)
se helpottaa jossain vaiheessa..
jossain vaiheessa turtuu niin ettei se enää satukaan joka hetki niin kovasti...
Me ollaan oltu lapsettomia 01/03 alkaen, ensimmäinen onni koettiin viime toukokuussa kun tulinkin vaikean elämänvaiheen aikana vihdoin raskaaksi. Sain lohtua vauvastamme isäni hautajaisissa loppukesästä, tietämättä että suru iskisi pian uudestaan ja lujempaa kuin koskaan aiemmin.. Menetimme oman pienen, kauan kaivatun rakkaan tyttäremme raskausviikolla 22. Olin kuukauden kantanut tytärtämme mahamakkaroitteni alla tietämättä ettei sydän enää syki, eikä lasta saapuisikaan luoksemme.
Tuntui ettei elämässä ole enää minulle mitään, ei mitään eikä koskaan...
Mutta sieltä surun suosta on noustu, helppoa ei ole vieläkään, tuskin koskaan... MUtta suru on muuttanut muotoaan, se ei enää purista rintaa joka hetki vaan on sellaisena ikävän huokauksena jokaisessa henkäyksessä. Tiedän että isäni ja rakas tyttäreni ovat yhdessä nyt, siellä minne minäkin matkaa teen...
Uutta yritystä olemme aloitelleet viime kuussa, IuI tehtiin reilu viikko takaperin mutta kovin paljoa toivoa en siihen laita.. Tällästä tämä vaan on, ainaista yrittämistä ja elämästä selviimistä...
Rakas aviomieheni on kuitenkin se, jonka vuoksi hymyilen ja nauran. Rakkaus pitää mut järissään...
Jaksuja kovasti ja todella toivon ettei teidän elämä ja lapsettomuus mene näin vaikeaksi...
Kiitos hepsis ja trust kaunit sanat ja tuki oli niin kauniisti kirjoitettu et taidan tulostaa ulos ja lukea kun seuraavan kerran taas iskee...
Olo on parempi jo kuin tuota kirjoittaessani, ja eiköhän se tästä kohene kun pääsen taas kotiin täältä vauvaperheen luota sukuloimasta.
Ihanaa huomata että on kohtalotovereita ja huomata että jotakin muuta ärsyttää ne jotka lapsia vaan vahingossa tekee ja kohtelee miten sattuu.
Rakkaus ja parisuhde taitaa olla monelle se tuki ja turva lapsettomuushoitojen aikana.
Paljon plussa onnea ja todella muistakaa helliä itseänne.
Minäkin menin ja varasin viikon loman etelään, jotta saa muuta mukavaa ajateltavaa.
Hei!
Minulla lapsettomuutta on kestänyt jo vuodesta 2002, joten erilaisia vaiheita minullakin on ollut. Minulle lasten saaminen on hyvin tärkeää, joten voit kuvitella, millainen olo on välillä ollut, kun hoidoista huolimatta ei lasta kuulu, ja kavereilla putkahtelee lapsia tuon tuostakin puolivahingossa.
Minullakin taisi olla kaikkein vaikeinta silloin lapsettomuusajan parina ekana vuotena, se tyrmistys oli jotenkin niin suuri ja olin hoidoissakin mielettömän hermona kun oli niin paljon pelissä. Mietin välillä, haluanko edes elää jos jään lapsettomaksi.
Olen huomannut, että negatiivinen ajattelu ja lapsettoman tulevaisuuden ajttelu eivät minulle sovi. Nytkin pysyn hyvällä tuulella, kun ajattelen positiivisesti ja uskon, että vielä joskus onnistaa. Yritän myös olla armollisempi itselleni kuin silloin aikaisemmin. Kun hoidot alkoivat, kasasin elämääni myös (työn lisäksi) lisää opiskelua, ja tavallaan rankaisin itseäni piiskaamalla itseäni ja tekemällä kauheasti töitä. Ajattelin, että jos perheen perustaminen ei onnistu, täytyy tehdä jotakin muuta, mikä elämässä auttaisi. Ja hyvä että jatkoin opintojani, työasiani olisivat varmaankin huonommin, jos en olisi sitä tehnyt.
Nyt olen kuitenkin ajatellut niin, että lasta ei tule niin kauan kuin elämäni on yhtä raatamista, vaan minun täytyisi huolehtia itsestäni. Palkitsen itseni epäonnistuneista hoidoista, itku silmässä suon itselleni jonkun hieronnan tai korun tai jotakin muuta mitä olen pitkään halunnut. Yritän nauttia elämästä, ja tehdä asioita, joita en voi tehdä silloin kun vauva on pieni, jos vaikka sattuisi onnistamaan. Juon punaviiniä ja syön herkkuja, jos huvittaa. Minulle hyvän kirjan lukeminen on tärkeämpää kuin siivoaminen. Välttelen lapsiperheitä, koska ne tekevät minut onnettomaksi (itken jokaisen lapsiperhetapaamisen jälkeen - kateutta kai se on). En laihduta, tai muuten yritä muokata itseäni paremmaksi.
Toivottavasti sinulla lapsettomuusaika ei veny näin pitkäksi, ja toivon, että voimasi riittävät käydä läpi tämä raskas, mutta kasvattava tie. En itse edes haluaisi olla yksi niistä, jotka saavat lapset helposti ja pitävät niitä itsestäänselvyyksinä. Mutta haluaisin toki kuulua niihin, jotka pitkän prosessin jälkeen saavat ikioman vauvan.