Turvaton kiintymyssuhde ja parisuhde

up

Itselläni juuri samaa ongelma. Oma lapsuuteni ja nuoruuteni meni alkoholisti-isän hoitamisessa ja samassa äidin jaksamisesta huolehtiessa. Kiintymyssuhde oli mikä oli ja parisuhteet tuli ja meni. Kaikki naiset joiden kanssa tapailin, kehuivat minun huolenpitoani ja sitä miten heitä kunnioitan ja kohtelin, se olikin sitten aina siinä ja jäin nuolemaan näppejäni. Kerta kerran jälkeen etsin jonku naisen, jonka ongelmia sain hoitaa, tai sellaisen jonka alitajuntaisesti tiestin, että suhteesta ei tuu mitään. Olin siis elänyt koko lapsuuden 27 vuoden ikään asti jatkuvan konfliktin keskellä, kunnes tapahtui suuri elämänmuutos jolloin oma lapseni, eli isäni menehtyi.

Uusi elämä ja poikamieselämä oli hauskaa ja stressitöntä, naisia minulla oli niin paljon ku halusin, koska käytökseltäni olin hyvä ja ulkonäköäkin kaikki kehuu, silti todellinen itsetunto aivan jossain muualla. Sitten kävi että elämääni tuli nainen, joka vei jalat alta, hyväksyi minut sellaisena kun olen, sain kokea huolenpitoa ekaa kertaa elämässäni, eikä minun tarvinnut suorittaa tai esittää mitään. Ongelmaksi muodustui se, että en uskaltanut päästää emotionaalisesti ihmistä lähelle, etsin hänestä vikoja hänen menneisyydestä, hain konflikteja koska joku tiedostamaton suojamekanismi lyö vastaan vaikka järjellä osaan asian ajatella, että nyt on asiat ekaa kertaa hyvin ja voin olla omaitseni. Onneksi tämä ihana enkeli on pysynyt rinnallani, tukenut mua, hän sai minut menemään psykiatrin juttusille, jolloin psykiatri kuunteli mun tarinaa suu auki ja passitti psykoterapiaan. Ehkä jonain päivänä uskaltaa heittäytyä täysin, päästää ihmisen lähelle ja nauttia elämästä. :)

Lapsuusongelmat tuppaa toistumaan parisuhteessa. Jotenkin kummasti sitä ihastuu sellaiseen joka satuttaa tai jättää vaille samalla tavalla kuin toinen tai molemmat vanhemmista teki.

Minulla taitaa olla välttelevä kiintymyssuhde lapsuustraumoista johtuen. Toisaalta kiinnityn liian nopeasti ja katson sormien läpi kaikki varoitusmerkit, kun imen huomiota sienen lailla. Toisaalta taas olen ollut parissa etäsuhteessa ja aina kun pitäisi mennä naimisiin/ muuttaa yhteen, peräännyn. Toisaalta haluan olla tosi kiinni ja toisaalta taas turvaetäisyyden matkan päässä, joten eniten olen rakastanut kahta etäsuhdetta.

up

Vierailija kirjoitti:

Minun kohdallani: en ole pystynyt koskaan luottamaan tai kiintymään kehenkään.

En edes yritä parisuhdetta koska se ei onnistu ja koska tunnen olevani täysin kuollut ja kylmä sillä alueella.

Elän yksin, paitsi kissani ja koirani. Olen tyytyväinen elämääni ja hyväksyn itseni tällaisena kun olen. Aikoinaan yritin, mutta vähitellen opin että se ei koskaan tule onnistumaan kohdallani. Olen puhunut tästä psykologille, ja hyväksynyt asian. En jaksa enkä halua taistella ja potkia tosiasiaa vastaan. Se vie vain turhaan voimia enkä todellakaan ainakaan onnellisemmaksi tule. Oman itsensä hyväksyntä on ollut suuri helpotus ja tuonut rauhan.

Elämäni on varsin hyvää ja voin sanoa olevani varmastikin keskivertoa tyytyväisempi ja onnellisempikin!

Tämä on kuin omasta elämästäni. Paitsi en ole käynyt missään terapiassa. Totaalisen pettymyksen jälkeen (mies petti koko suhteen ajan, 15 vuotta), en vain halua enkä kykene muuhun, kuin olla itsekseni, eläinteni kanssa. Olen onnellinen, omaan ystäviä (näitä ei ollut avioliiton aikana) ja rakastan itsenäisyyttäni, omillani toimeen tulevuuttani ja päätösvaltaani elämäni suhteen. En suostu luopumaan näistä mistään. Joten suhde toiseen ihmiseen seurustelumielessä on täysin poissuljettu. Mutta se ei haittaa. Vapaus on parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuusongelmat tuppaa toistumaan parisuhteessa. Jotenkin kummasti sitä ihastuu sellaiseen joka satuttaa tai jättää vaille samalla tavalla kuin toinen tai molemmat vanhemmista teki.

Joo, tämä. Tiedostamattaan ajautuu siihen "tuttuun ja turvalliseen" lapsuudenkodin trauman toistoon myöhemmällä iällä ihmissuhteissaan. Se on kauheaa ja siinä rikkoo itseään vain entistä enemmän ja se luo semmoista toivottomuuden tuskaa, etteikö maailmassa tosiaan ole mitään muuta, mitään hyvää?

Pahinta ei ole olla yksin, tai jäädä yksin, kuten populäärikulttuuri tykkää toistella ja lyödä stigman leimaa niiden ihmisten otsaan, jotka eivät pysty/voi/kykene/halua/valitse elää elämäänsä sen perinteisen avioliitto ja lapset kaavan mukaan. Pahinta on tuhlata koko elämänsä sen toistamiseen, mikä alunperin rikkoi ja haavoitti.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen melko varma, että miehelläni on turvaton kiintymyssuhde ja minulla turvallinen kiintymyssuhde. Miehen perhetaustassa on monenlaista ongelmaa ja esimerkiksi minulla on miestäni parempi kyky reflektointiin, tunteiden tunnistamiseen ja niistä puhumiseen. Erityisesti lasten syntymät ovat nostivat näitä asioita pintaan, ja miehelle on ollut jotenkin paljon vaikeampaa vastata lasten tarpeisiin oikein. Mies on alusta asti pystynyt hillitsemään tunteensa, mutta kerää vihaa kuin painekattila, ja helposti sitten räjähtää kerralla. Hänelle on myös vaikeaa miettiä toisen tunnetilaa ja olla sensitiivinen. Esimerkiksi vauvaiässä hänelle on ollut haasteena tulkita vauvan tarvetta oikein, vaikka on viettänyt vauva-aikoinakin paljon lasten kanssa aikaa lähes yhtä paljon kuin minä.

Aloitukseni venähti nyt liian pitkäksi, mutta jotenkin sattuman kautta me kuitenkin pariuduimme. Mies oli alkuun todella vaikeasti tavoitettava ja etäinen. Mutta jotenkin sinnikyydellä jaksoin yrittää ja parin vuoden aikana lähennyimme. Mies opetteli puhumaan tunteistaan, vaikka vieläkin se on hänelle vaikeaa. Yksi iso muutos hänelle oli jonkinasteinen henkinen irtautuminen lapsuudenperheestään. Hän alkoi ehkä nähdä tilannetta vähän objektiivisemmin, sillä hänen vanhempiensa käytöksessä vielä aikuisiällä oli monenlaista ongelmaa. Uskon, että tässä auttoi paljon myös minun perheeni kanssa olo, joka ei ole täydellinen, mutta suhde aikuisiin lapsiin on paljon terveempi. Uskon että se tavallaan avasi miehen silmiä enemmän, joka oli todella tottunut aikuisten vanhempiensa lapselliseen käytökseen, jatkuvaan puuttumiseen (olimme tuolloin jo +30v), läheisriippuvuuteen ja moniin muihin ongelmiin. Lapset ovat meitä molempia kasvattaneet entisestään, ja ovat olleet yksi avaintekijä myös oman lapsuuden käsittelyssä.

Mielestäni sinä tarvisit turvallisen kiintymyssuhteen omaavan puolison, tai ainakin niin olisi helpompaa eheytyä kuin toisen turvattoman kanssa. On varmasti vaikea löytää, kun helposti saattaa etsiä niitä itselle "tuttuja" piirteitä toisesta. Sanoisin, että iso merkitys on sattumalla ja tuurilla, sinnikkyydellä, ja halulla muuttua. Ehkä voisit pyrkiä tapaamaan mahdollisimman nopeasti miehen perheen ja yleensäkin kuunnella millä tavalla hän puhuu perheestään? Sekä liikaa etäisyys että liika palvonta/riippuvuus ovat molemmat hälyttäviä merkkejä. Usein turvattomilla suhde vanhempiin on kummallinen sekoitus molemminpuolista riippuvuutta ja suurta henkistä etäisyyttä.

Kiitos paljon tästä! Muutenkin mukavaa, miten asiallisena tämä keskustelu on pysynyt ja millaisia näkökulmia ihmiset on kirjoittaneet omasta elämästään.

Ap täällä taas vastailee itselleen.

Kehittänyt koko omasta päästään.

Trolli. Ja tiedetään kyllä, kuka sen on tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas vastailee itselleen.

Kehittänyt koko omasta päästään.

Trolli. Ja tiedetään kyllä, kuka sen on tehnyt.

No aika sinnikäs trolli on kyllä, kun aloitus on vuodelta 2017. Mikä siinä onkaan, kun ihmiset yrittää keskustella jostain vähääkään syvällisemmästä aiheesta, pitää tulla riehumaan ja pilaamaan koko ketju ihmehuuteluilla? Se on nykyään tavallista tällä palstalla.

Olen onnistunut eheytymään jonkin verran. Apuna toiminut puolison ymmärtäväisyys, esimerkki ja käytännönläheiset vinkit. Mieheni on opettanut mulle esimerkiksi positiivisuutta ja itseluottamusta ihan konkreettisin keinoin, vähän kuin psykoterapiassa (esim. hymyile omalle peilikuvallesi kuulostaa hassulta, mutta toimii). Myös mieheni äidin suhtautuminen lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa on auttanut mua ymmärtämään, millaiselta turvallinen kiintymyssuhde näyttää.

Olen myös käynyt muutamia kertoja terapiassa ja lukenut psykologiaa, esim. Tommy Hellstenin kirjoja läheisriippuvuudesta (yhteydessä omaan kiintymyssuhdetyyliini). Pidempi terapia voisi olla hyvä, mutta on vaikea löytää juuri omiin tarpeisiin sopivaa psykologia. Aika pieni osa psykologista voi oikeasti auttaa juuri minua. Persoonan pitää mätsätä ja hänen tulee osata nähdä mun kuoren alle. Osaan peittää ongelmani, eikä kukaan psykologi ole muutaman tapaamiskerran perusteella tajunnut, kuinka sekaisin todella olen ollut.

Isoimpana apuna mulla on toiminut Paulien Timmerin ja Michael Hetheringtonin youtube-videot. Sekä omien traumojen ja lapsuuden käsittely niin, että olen uudelleenelänyt tunteeni. Olen käynyt läpi vihaa ja pelkoa, joita koin, kun minua ei laitettu lapsena etusijalle, olen antanut itseni surra sitä. Tämä on jotenkin purkanut traumoja.

Olen nyt pisteessä, jossa mulla on hyvä itsetunto, luottoa itseeni ja muihin ja enemmän sisäistä turvan tunnetta. Voin luottaa kumppaniini, en tunne paljoa mustasikkaisuutta, en tunne tarvetta kontrolloida häntä, mutta osaan kuitenkin olla lähellä ja rakastaa. Osaan myös paremmin pyytää ja vastaanottaa apua muilta ja olla haavoittuvainen. En pelkää enää torjuntaa, hylkäystä ja epäonnistumista (ainakaan paljoa). En ole katkera enkä häpeä itseäni tai menneisyyden sekoilujani.

En vielä tiedä olenko täysin "parantunut". Nämä ongelmathan eivät ole läsnä joka päivä, vaan voivat tulla esiin kriiseissä tai kriisien jälkeen. Mutta parempaan ollaan menossa.

Ja olen siis ollut aika sekaisin nuorempana, käyttäytynyt jopa toksisesti, että toivoa on.

Valitettavasti tuo turvaton kiintymyssuhdemalli on Suomessa hyvin yleinen. Itsekin olen sen perinyt vanhemmiltani, jotka puolestaan omilta vanhemmiltaan. Hyvin monet miehet kärsivät näistä samoista ongelmista, mutta eivät hae apua asiaan yhtä pienellä kynnyksellä, kun me naiset. Kipuilevat vaan yksinään. Itse olen 10 vuotta ollut sinkku tästä syystä. Kaikki turvallisen kiintymyssuhteen omaavat miehet on aikalailla jo varattuja, koska ovat ymmärrettävästi haluttuja kumppaneita.

Vierailija kirjoitti:

Löysin määrätietoisen, välittävän miehen, joka jaksoi katsella typeryyksiäni ja sabotointiyrityksiäni 5+ vuotta antamatta periksi. Sinä aikana kasvoin ihmisenä ja opin luottamaan edes vähän.

Naisillahan se on usein tää onnenpotku, kun miehet sitkeesti vain jaksaa katsella.

En ole kyennyt. Minusta tulee epävarma hullu jos edes yritän, en vain pysty luottamaan ja epäilen jatkuvasti. Tuntuu jotenkin elämän ja kuoleman asialta silloin. Mieli on tasainen ja suht levollinen kun ei tarvitse edes parisuhdeasioita miettiä saati kumppaniin luottamista.

Mulla on turvaton kiintymysmalli mutta pystyn luottamaan mieheeni. Se on rakentunut ajan kanssa. Mutta muuten kärsin yhä tästä. En uskalla olla oma itseni.

Vierailija kirjoitti:

Olen onnistunut eheytymään jonkin verran. Apuna toiminut puolison ymmärtäväisyys, esimerkki ja käytännönläheiset vinkit. Mieheni on opettanut mulle esimerkiksi positiivisuutta ja itseluottamusta ihan konkreettisin keinoin, vähän kuin psykoterapiassa (esim. hymyile omalle peilikuvallesi kuulostaa hassulta, mutta toimii). Myös mieheni äidin suhtautuminen lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa on auttanut mua ymmärtämään, millaiselta turvallinen kiintymyssuhde näyttää.

Olen myös käynyt muutamia kertoja terapiassa ja lukenut psykologiaa, esim. Tommy Hellstenin kirjoja läheisriippuvuudesta (yhteydessä omaan kiintymyssuhdetyyliini). Pidempi terapia voisi olla hyvä, mutta on vaikea löytää juuri omiin tarpeisiin sopivaa psykologia. Aika pieni osa psykologista voi oikeasti auttaa juuri minua. Persoonan pitää mätsätä ja hänen tulee osata nähdä mun kuoren alle. Osaan peittää ongelmani, eikä kukaan psykologi ole muutaman tapaamiskerran perusteella tajunnut, kuinka sekaisin todella olen ollut.

Isoimpana apuna mulla on toiminut Paulien Timmerin ja Michael Hetheringtonin youtube-videot. Sekä omien traumojen ja lapsuuden käsittely niin, että olen uudelleenelänyt tunteeni. Olen käynyt läpi vihaa ja pelkoa, joita koin, kun minua ei laitettu lapsena etusijalle, olen antanut itseni surra sitä. Tämä on jotenkin purkanut traumoja.

Olen nyt pisteessä, jossa mulla on hyvä itsetunto, luottoa itseeni ja muihin ja enemmän sisäistä turvan tunnetta. Voin luottaa kumppaniini, en tunne paljoa mustasikkaisuutta, en tunne tarvetta kontrolloida häntä, mutta osaan kuitenkin olla lähellä ja rakastaa. Osaan myös paremmin pyytää ja vastaanottaa apua muilta ja olla haavoittuvainen. En pelkää enää torjuntaa, hylkäystä ja epäonnistumista (ainakaan paljoa). En ole katkera enkä häpeä itseäni tai menneisyyden sekoilujani.

En vielä tiedä olenko täysin "parantunut". Nämä ongelmathan eivät ole läsnä joka päivä, vaan voivat tulla esiin kriiseissä tai kriisien jälkeen. Mutta parempaan ollaan menossa.

Ja olen siis ollut aika sekaisin nuorempana, käyttäytynyt jopa toksisesti, että toivoa on.

Toivoa on jos muuttaa tapansa toimia ja käsityksensä asioista. Muuten ei.