En jaksaisi tuttua, joka pitää meitä suurina ystävinä

Vierailija kirjoitti:

On se kyllä kumma että "sosiaalisen ja paljon ystäviä omaavan" henkilön päähän voi noinkin pahasti humahtaa se jos joku mamma hiekkalaatikolta on vähän kahville halunnut mennä pari krt kuussa....

Eivät kaikki halua sitoutua johonkuhun puolituttuun, jonka kanssa ei erityisesti henkilökemiat edes mene yksiin. Tämä mammojen painostaminen ystävystymään muiden hiekkalaatikkoäitien kanssa on tosi omituista. Ei tulisi mieleenkään, että painostaisin jotakuta vaikkapa koirapuistossa pitämään yhteyttä, koska "hei meillä on molemmilla koirat, joten pakkohan meidän on ystävystyä ja käydä kahvilla säännöllisesti". Sitä saatetaan jutella niitä näitä koirista, jos johonkuhun toiseen omistajaan koirapuistossa törmää, mutta koirapuistoilun jälkeen mennään omille teille ja omien ystävien luo. Se, että molemmilla on lapsia, jotka tykkäävät leikkiä keskenään ei vaan aina johda siihen, että äitien välillekin syntyy syvä ystävyys.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan ymmärrän sekä ap:ta että hänen tuttavaansa. Olen ollut monelle ihmiselle sellainen "entinen työkaveri" tai "entinen naapuri", vaikka vapaa-alalla ollaan tavattu yli kymmenen vuoden ajan ja työpaikassa tai naapureina oltu vain pari vuotta.

Saatan jopa saada kutsuja näiden ihmisen juhliinkin, mutta silloin kun olen itse ottanut yhteyttä, ei tapaaminen yleensä ole sopinut. Ja jos niissä juhlissa on muita ihmisiä, niin minut on siellä esitelty "entisenä työkaverina" tai "entisenä naapurina". Vastaavasti joku muu on esitelty "pitkäaikaisena ystävänä".

Olen kyllä karsinutkin näitä ihmisiä, kun joistakin heistä välittyi se, etteivät he minusta olleet kiinnostuneita, vaan lähes aina oli muuta sovittuna jos itse ehdotin jotain.

Mielestäni ap voit hyvin ottaa etäisyyttä tähän tuttuusi. Jos hän jatkaa yhteydenottoja, niin kieltäydy. Hämmentävintä nimittäin näin aikuisiälläkin ovat ne tutut, jotka välittävät käytöksellään, etten ole mikään kiinnostavin ihminen, mutta kuitenkin aina välillä ehdottavat itsekin tapaamista.

samaa mieltä. Nää on tämmöisiä sosiaalisia kiipijöitä, pelureita- Silloin kun muita ei ole paikalla, niin voidaan armosta olla vähän kaveria jollekkin ,joka koetaan "reppanaksi, säälittäväksi" josta ei oikein välittäisi niin. Mutta siiten kun on "parempaa seuraa" tarjolla niin äkkiä he saavat kaiken ystävyyden ja se toinen kaveri ei ole mitään. Todella kova peluri toimii näin. Olen tuntent näitä kaksinaamaisia ihmisiä muutamia. No, elämä opettaa heitäkin, kylä ne aina häpäisee itsensä jotenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se kyllä kumma että "sosiaalisen ja paljon ystäviä omaavan" henkilön päähän voi noinkin pahasti humahtaa se jos joku mamma hiekkalaatikolta on vähän kahville halunnut mennä pari krt kuussa....

Eivät kaikki halua sitoutua johonkuhun puolituttuun, jonka kanssa ei erityisesti henkilökemiat edes mene yksiin. Tämä mammojen painostaminen ystävystymään muiden hiekkalaatikkoäitien kanssa on tosi omituista. Ei tulisi mieleenkään, että painostaisin jotakuta vaikkapa koirapuistossa pitämään yhteyttä, koska "hei meillä on molemmilla koirat, joten pakkohan meidän on ystävystyä ja käydä kahvilla säännöllisesti". Sitä saatetaan jutella niitä näitä koirista, jos johonkuhun toiseen omistajaan koirapuistossa törmää, mutta koirapuistoilun jälkeen mennään omille teille ja omien ystävien luo. Se, että molemmilla on lapsia, jotka tykkäävät leikkiä keskenään ei vaan aina johda siihen, että äitien välillekin syntyy syvä ystävyys.

onko tuo joku psykoottinen vainoharha, jossa kuvitellaan että nyt joku mamma vainoaa sinua kun on kohteliaasti ehdottanut sulle kavittelua (kun näytät nin reppanalta)? Koet että nyt sinua painostetaan? On jopa ängennyt samalle alalle sinun perässäsi! LOL. Mikähän harvinainen ala se mahtaa olla? Lähäri ? Tradenomi? LOL.

huiiiii! No tee ihmeessä rikosilmotus poliisille vainoamisesta. Muista että perusteeton ilmianto lätkäisee automaattisen riksosyytteen sinulle itsellesi sakkoineen ja rikosrekistereneen...

Paranoidinen skitsofrenia lähinnä tulee mieleen....

Haloo? Kyllä noita on. Vaikutat juuri aloittajan kuvailemalta stalkkerilta joka ei ole saanut haluamaansa.

Ap kasva ja kehittyy vielä.

Ei mitään. Kaikkea hyvää jatkossa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan ymmärrän sekä ap:ta että hänen tuttavaansa. Olen ollut monelle ihmiselle sellainen "entinen työkaveri" tai "entinen naapuri", vaikka vapaa-alalla ollaan tavattu yli kymmenen vuoden ajan ja työpaikassa tai naapureina oltu vain pari vuotta.

Saatan jopa saada kutsuja näiden ihmisen juhliinkin, mutta silloin kun olen itse ottanut yhteyttä, ei tapaaminen yleensä ole sopinut. Ja jos niissä juhlissa on muita ihmisiä, niin minut on siellä esitelty "entisenä työkaverina" tai "entisenä naapurina". Vastaavasti joku muu on esitelty "pitkäaikaisena ystävänä".

Olen kyllä karsinutkin näitä ihmisiä, kun joistakin heistä välittyi se, etteivät he minusta olleet kiinnostuneita, vaan lähes aina oli muuta sovittuna jos itse ehdotin jotain.

Mielestäni ap voit hyvin ottaa etäisyyttä tähän tuttuusi. Jos hän jatkaa yhteydenottoja, niin kieltäydy. Hämmentävintä nimittäin näin aikuisiälläkin ovat ne tutut, jotka välittävät käytöksellään, etten ole mikään kiinnostavin ihminen, mutta kuitenkin aina välillä ehdottavat itsekin tapaamista.

samaa mieltä. Nää on tämmöisiä sosiaalisia kiipijöitä, pelureita- Silloin kun muita ei ole paikalla, niin voidaan armosta olla vähän kaveria jollekkin ,joka koetaan "reppanaksi, säälittäväksi" josta ei oikein välittäisi niin. Mutta siiten kun on "parempaa seuraa" tarjolla niin äkkiä he saavat kaiken ystävyyden ja se toinen kaveri ei ole mitään. Todella kova peluri toimii näin. Olen tuntent näitä kaksinaamaisia ihmisiä muutamia. No, elämä opettaa heitäkin, kylä ne aina häpäisee itsensä jotenkin. 

Jaa, mielestäni ap taas aloituksen perusteella ainakin vaikutti ihan normaalilta ihmiseltä. Mielestäni tollanen musta-valkoinen ajattelutapa kertoo vain tietynlaisesta epätasapainosta. Ei tietysti aina näin mutta, jos kokee että henkilöiden kanssa täytyy olla ylimpiäystäviä tai sitten ei tekemisissä ollenkaan niin ei se kyllä täysin "normaalikaan" ajatusmaailma ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan ymmärrän sekä ap:ta että hänen tuttavaansa. Olen ollut monelle ihmiselle sellainen "entinen työkaveri" tai "entinen naapuri", vaikka vapaa-alalla ollaan tavattu yli kymmenen vuoden ajan ja työpaikassa tai naapureina oltu vain pari vuotta.

Saatan jopa saada kutsuja näiden ihmisen juhliinkin, mutta silloin kun olen itse ottanut yhteyttä, ei tapaaminen yleensä ole sopinut. Ja jos niissä juhlissa on muita ihmisiä, niin minut on siellä esitelty "entisenä työkaverina" tai "entisenä naapurina". Vastaavasti joku muu on esitelty "pitkäaikaisena ystävänä".

Olen kyllä karsinutkin näitä ihmisiä, kun joistakin heistä välittyi se, etteivät he minusta olleet kiinnostuneita, vaan lähes aina oli muuta sovittuna jos itse ehdotin jotain.

Mielestäni ap voit hyvin ottaa etäisyyttä tähän tuttuusi. Jos hän jatkaa yhteydenottoja, niin kieltäydy. Hämmentävintä nimittäin näin aikuisiälläkin ovat ne tutut, jotka välittävät käytöksellään, etten ole mikään kiinnostavin ihminen, mutta kuitenkin aina välillä ehdottavat itsekin tapaamista.

samaa mieltä. Nää on tämmöisiä sosiaalisia kiipijöitä, pelureita- Silloin kun muita ei ole paikalla, niin voidaan armosta olla vähän kaveria jollekkin ,joka koetaan "reppanaksi, säälittäväksi" josta ei oikein välittäisi niin. Mutta siiten kun on "parempaa seuraa" tarjolla niin äkkiä he saavat kaiken ystävyyden ja se toinen kaveri ei ole mitään. Todella kova peluri toimii näin. Olen tuntent näitä kaksinaamaisia ihmisiä muutamia. No, elämä opettaa heitäkin, kylä ne aina häpäisee itsensä jotenkin. 

Väärin. Itsensä kopiota on vaikea löytää. Tämän vuoksi sosiaalisella ihmisellä on ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissään hyvin erilaisia ihmisiä. Leikkipuistoon ei pyydetä mukaan lapsetonta koiranomistajaa koirineen eikä koirapuistoon koiratonta taaperoiden äitiä lapsineen. Oopperaan pyydetään mukaan oopperasta pitävä työkaveri eikä suinkaan oopperaa inhoavaa parasta ystävää. Viikonlopun shoppailureissulle Lontooseen pyydetään kaveriksi sellainen, jolla on mahdollisuus lähteä mukaan (aika, raha) ja joka on kiinnostunut shoppailemisesta  Lontoossa. Jne jne jne. Jokaisella meistä on asiat, joista pidemme eniten ja joihin haluamme käyttää eniten aikaa. Jos pidämme eniten shoppailusta, silloin vietämme eniten aikaa niiden kanssa, jotka myöskin pitävät shoppailusta. 

Tunnistin itseni ystävässäsi. Minulla on kovin vähän ystäviä ja tuttavia, on jotenkin vaikea tutustua keneenkään. En ole mielestäni vaikea ihminen, olen vain ujo ja arkailen tutustua ja tyrkyttää itseäni, juurikin tuosta syystä että kaikilla on jo ne läheiset ystävät ja minä olisin äkkiä se riippakivi, kuten ap:lle on nyt käynyt. Tuntuu, että se olen useimmiten minä, joka ehdottaa tapaamisia, minä pyydän lapselle leikkiseuraa... Harvoin kukaan kyselee meidän perään.

En haluaisi lapselleni samaa yksinäisyyttä vain siksi, että en itse osaa luoda ihmissuhteita tai pikemminkin en ole ymmärtänyt ylläpitää koulu- ja opiskeluaikaisia ystävyyssuhteita. Äitituttuja on, mutta en ole juuri lähentynyt heidän kanssaan. On aika vaikeaa, kun tosiaan kaikilla on jo ne sosiaaliset piirit valmiina. Koeta siinä sitten saada kavereita, ystävistä puhumattakaan. :/ olen aina se viimeinen vaihtoehto kaikille.

Ilmeisesti pitää siis tulkita niin, että kun joku on sinulle ystävällinen ja juttelee mukavia, hän ei halua olla missään tekemisissä kanssasi. Onhan hänellä jo oikeitakin ystäviä! Hänelle on ihan sama, vaikkei koskaan enää tapaisi sinua.

Ap taisi lähteä keskustelusta. Siis pommittaako tuttusi sinua somen kautta, vai miten hän saa sinuun yhteyden? Etkö voi sanoa ihan suoraan, ettet ehdi tavata niin usein? Vähennä yhteydenpitoa, älä ota itse häneen yhteyttä. Harvenna tapaamisia ensin kertaan kuussa, sitten kertaan kahdessa kuussa jne. Kun näette, sano, ettet jaksa puhua työasioista, jos et oikeasti jaksa. Jos tuo tuttusi pitää sinua parhaana ystävänään ja sinulle hän on täysin yhdentekevä, olet kyllä itse osasyyllinen tilanteeseen. Et ole itse osannut vetää rajoja tai ilmaista toiselle, ettei toisen seura itse asiassa kiinnosta. En usko hetkeäkään, että välinpitämättömän tai etäisen ihmisen käytöstä kukaan tulkitsee suureksi ystävyydeksi. Itse olet todennäköisesti kohteliaisuudesta antanut aihetta tulkita ensin jotenkin toisin.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistin itseni ystävässäsi. Minulla on kovin vähän ystäviä ja tuttavia, on jotenkin vaikea tutustua keneenkään. En ole mielestäni vaikea ihminen, olen vain ujo ja arkailen tutustua ja tyrkyttää itseäni, juurikin tuosta syystä että kaikilla on jo ne läheiset ystävät ja minä olisin äkkiä se riippakivi, kuten ap:lle on nyt käynyt. Tuntuu, että se olen useimmiten minä, joka ehdottaa tapaamisia, minä pyydän lapselle leikkiseuraa... Harvoin kukaan kyselee meidän perään.

En haluaisi lapselleni samaa yksinäisyyttä vain siksi, että en itse osaa luoda ihmissuhteita tai pikemminkin en ole ymmärtänyt ylläpitää koulu- ja opiskeluaikaisia ystävyyssuhteita. Äitituttuja on, mutta en ole juuri lähentynyt heidän kanssaan. On aika vaikeaa, kun tosiaan kaikilla on jo ne sosiaaliset piirit valmiina. Koeta siinä sitten saada kavereita, ystävistä puhumattakaan. :/ olen aina se viimeinen vaihtoehto kaikille.

Totta on se, että kukaan ei tule kotoa hakemaan, vaan pitää olla itse aloitteellinen. Toivottavasti et ota tätä pahalla, vaan jos et itse ole miettinyt näitä asioita. Voiko olla, että yrität jotenkin liikaa ja sellaisen "epätoivon" huomaa sinusta?  Itselläni on todella suppeat sosiaaliset piirit ja oikeastaan vain yksi ystävä mutta tämä on lähinnä omasta halusta ja toisaalta olen koko elämäni ollut aika sosiaalinen ja ikinä ei ole ollut vaikeus saada kavereita tai muodostaa ystävyyssuhteita. Enemmänkin olen kokenut sitä, että minuun on ripustauduttu. Esim. eräs henkilö pommitti yhteydenotoilla kertoen kuinka hän on yksinäinen ja kukaan ei oikein ehdi näkemään häntä. Tällainen ei ainakaan vastapuolesta kovin mairittelevalta tunnu. Tuskin monikaan haluaa vain olla kenenkään yksinäisyyden täyte, vaan ystävyyssuhteet muodostuvat molempien halusta.  Entä jos etsisit niitä uusia kavereita ihan eri ympäristöstä? Teet vaikka nettiin ilmoituksen, johon varmasti vastaavat ne, jotka ovat aidosti valmiita muodostamaan ystävyyssuhteita. Kaikki eivät vain halua esim. lapsien vanhempiin sen syvällisemmin tutustua. Tälla ei kuitenkaan tarvitse olla sinun kanssasi mitään tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Ap taisi lähteä keskustelusta. Siis pommittaako tuttusi sinua somen kautta, vai miten hän saa sinuun yhteyden? Etkö voi sanoa ihan suoraan, ettet ehdi tavata niin usein? Vähennä yhteydenpitoa, älä ota itse häneen yhteyttä. Harvenna tapaamisia ensin kertaan kuussa, sitten kertaan kahdessa kuussa jne. Kun näette, sano, ettet jaksa puhua työasioista, jos et oikeasti jaksa. Jos tuo tuttusi pitää sinua parhaana ystävänään ja sinulle hän on täysin yhdentekevä, olet kyllä itse osasyyllinen tilanteeseen. Et ole itse osannut vetää rajoja tai ilmaista toiselle, ettei toisen seura itse asiassa kiinnosta. En usko hetkeäkään, että välinpitämättömän tai etäisen ihmisen käytöstä kukaan tulkitsee suureksi ystävyydeksi. Itse olet todennäköisesti kohteliaisuudesta antanut aihetta tulkita ensin jotenkin toisin.

En ole ap, mutta mulle on käynyt juuri noin. Parikin kertaa. Mutta kun on lapsuudesta asti kasvatettu siihen, että pitää olla muille kohtelias, on hirveän vaikea päästä opituista tavoista eroon. Kantapään kautta kuitenkin oppii. 

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti pitää siis tulkita niin, että kun joku on sinulle ystävällinen ja juttelee mukavia, hän ei halua olla missään tekemisissä kanssasi. Onhan hänellä jo oikeitakin ystäviä! Hänelle on ihan sama, vaikkei koskaan enää tapaisi sinua.

Tolla asenteella ihmissuhteet ovat varmasti aika hankalia. Ystävällinen voi myös olla, vaikkei tästä henkilöstä ystävää haluaisikaan. Ap ei myöskään sanonut ettei halua nähdä tätä ihmistä enää, vaan ei välittäisi vaikkei näkisiään, mikä oli vertauskuvana sille, että kyseessä on tuttava ei ylinystävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistin itseni ystävässäsi. Minulla on kovin vähän ystäviä ja tuttavia, on jotenkin vaikea tutustua keneenkään. En ole mielestäni vaikea ihminen, olen vain ujo ja arkailen tutustua ja tyrkyttää itseäni, juurikin tuosta syystä että kaikilla on jo ne läheiset ystävät ja minä olisin äkkiä se riippakivi, kuten ap:lle on nyt käynyt. Tuntuu, että se olen useimmiten minä, joka ehdottaa tapaamisia, minä pyydän lapselle leikkiseuraa... Harvoin kukaan kyselee meidän perään.

En haluaisi lapselleni samaa yksinäisyyttä vain siksi, että en itse osaa luoda ihmissuhteita tai pikemminkin en ole ymmärtänyt ylläpitää koulu- ja opiskeluaikaisia ystävyyssuhteita. Äitituttuja on, mutta en ole juuri lähentynyt heidän kanssaan. On aika vaikeaa, kun tosiaan kaikilla on jo ne sosiaaliset piirit valmiina. Koeta siinä sitten saada kavereita, ystävistä puhumattakaan. :/ olen aina se viimeinen vaihtoehto kaikille.

Totta on se, että kukaan ei tule kotoa hakemaan, vaan pitää olla itse aloitteellinen. Toivottavasti et ota tätä pahalla, vaan jos et itse ole miettinyt näitä asioita. Voiko olla, että yrität jotenkin liikaa ja sellaisen "epätoivon" huomaa sinusta?  Itselläni on todella suppeat sosiaaliset piirit ja oikeastaan vain yksi ystävä mutta tämä on lähinnä omasta halusta ja toisaalta olen koko elämäni ollut aika sosiaalinen ja ikinä ei ole ollut vaikeus saada kavereita tai muodostaa ystävyyssuhteita. Enemmänkin olen kokenut sitä, että minuun on ripustauduttu. Esim. eräs henkilö pommitti yhteydenotoilla kertoen kuinka hän on yksinäinen ja kukaan ei oikein ehdi näkemään häntä. Tällainen ei ainakaan vastapuolesta kovin mairittelevalta tunnu. Tuskin monikaan haluaa vain olla kenenkään yksinäisyyden täyte, vaan ystävyyssuhteet muodostuvat molempien halusta.  Entä jos etsisit niitä uusia kavereita ihan eri ympäristöstä? Teet vaikka nettiin ilmoituksen, johon varmasti vastaavat ne, jotka ovat aidosti valmiita muodostamaan ystävyyssuhteita. Kaikki eivät vain halua esim. lapsien vanhempiin sen syvällisemmin tutustua. Tälla ei kuitenkaan tarvitse olla sinun kanssasi mitään tekemistä.

Niin siis nimenomaan en uskalla tyrkyttää itseäni. Mietin aina, viitsinkö pyytää kahville tai leikkipuistoon, etten vain ole liian ahdisteleva. Mitään "muuten vaan" -tekstareita ja kuulumisten kyselyä en harrasta kuin sellaisten kanssa, joilta on tullut vihreää valoa. En esimerkiksi oikein uskalla pyytää ketään työ- tai opiskelukaveriakaan tapaamaan vapaa-ajalla, koska en voi tietää, ovatko he ystävällisiä vain ns. pakon edessä. Mieluummin odotan aloitetta toisilta ja pyrin vastavuoroisuuteen - jos minä kysyin viimeksi tapaamista, odottelen toisen kysyvän seuraavaksi. Yleensä näin.

Koen ihmissuhteiden muodostamisen vaikeaksi juuri siksi, että muilla ihmisillä ei juuri näy olevan tarvetta saada uusia ystäviä. Random tuttavat ja leikkikaverit lapsille kyllä kelpaa, ja kyllä ne kelpaavat minullekin, mutta kaipaisin myös syvällisempiä suhteita. Niitä vaan on aika mahdoton muodostaa, ellei sattuman kaupalla törmää toiseen yhtä yksinäiseen, jonka kanssa kemiat mätsäisivät. Useimmilla ihmisillä ei taida olla aikaa uusille ystäville, koska ne läheiset ystävät on jo olemassa ja loppuaika vietetään perheen kanssa. Itse olen yhden pienen lapsen yh ja kaipaan varmaan siksikin enemmän aikuista seuraa kuin sellainen, jolla on kotona puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistin itseni ystävässäsi. Minulla on kovin vähän ystäviä ja tuttavia, on jotenkin vaikea tutustua keneenkään. En ole mielestäni vaikea ihminen, olen vain ujo ja arkailen tutustua ja tyrkyttää itseäni, juurikin tuosta syystä että kaikilla on jo ne läheiset ystävät ja minä olisin äkkiä se riippakivi, kuten ap:lle on nyt käynyt. Tuntuu, että se olen useimmiten minä, joka ehdottaa tapaamisia, minä pyydän lapselle leikkiseuraa... Harvoin kukaan kyselee meidän perään.

En haluaisi lapselleni samaa yksinäisyyttä vain siksi, että en itse osaa luoda ihmissuhteita tai pikemminkin en ole ymmärtänyt ylläpitää koulu- ja opiskeluaikaisia ystävyyssuhteita. Äitituttuja on, mutta en ole juuri lähentynyt heidän kanssaan. On aika vaikeaa, kun tosiaan kaikilla on jo ne sosiaaliset piirit valmiina. Koeta siinä sitten saada kavereita, ystävistä puhumattakaan. :/ olen aina se viimeinen vaihtoehto kaikille.

Hei kuules, suurin osa meistä on ollut viimeinen vaihtoehto uusille tuttavuuksille. Ja näin sen kuuluu ollakin: ensin oma perhe ja läheiset, sitten ystävät, sen jälkeen kaverit ja vasta viimeiseksi tuttavat. Ei aikuisen ihmisen oikeasti pitäisi edes ajatella, monesko vaihtoehto hänen seuransa jollekin on. Jos yhdessä päätetään tehdä jotain, silloin mennään tekemään ja iloitaan siitä hetkestä ja tekemisestä. Vaikka yhdessä ei  edes oltaisi kovin usein. 

Jotta välttyisit riippakivenä olemiselta, tärkeää on pitää yhteyttä, mutta ei jatkuvasti ja vain yhteen henkilöön. Jos kerran viikossa olet yhteydessä Ninaan, kerran viikossa Monaan, kerran viikossa Jaanaan ja kerran viikossa Pirjoon, niin silloin olet kuukauden jokaisena viikkona yhteydessä johonkin, mutta vain kerran kuukaudessa näistä neljästä yhteen. Näin et kuormita ketään yhteydenotoillasi ja on todennäköisempää, että saat näistä ihmisistä itsellesi myös seuraa, koska heille jää edelleen aikaa olla myös läheistensä, ystäviensä ja kavereidensa kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistin itseni ystävässäsi. Minulla on kovin vähän ystäviä ja tuttavia, on jotenkin vaikea tutustua keneenkään. En ole mielestäni vaikea ihminen, olen vain ujo ja arkailen tutustua ja tyrkyttää itseäni, juurikin tuosta syystä että kaikilla on jo ne läheiset ystävät ja minä olisin äkkiä se riippakivi, kuten ap:lle on nyt käynyt. Tuntuu, että se olen useimmiten minä, joka ehdottaa tapaamisia, minä pyydän lapselle leikkiseuraa... Harvoin kukaan kyselee meidän perään.

En haluaisi lapselleni samaa yksinäisyyttä vain siksi, että en itse osaa luoda ihmissuhteita tai pikemminkin en ole ymmärtänyt ylläpitää koulu- ja opiskeluaikaisia ystävyyssuhteita. Äitituttuja on, mutta en ole juuri lähentynyt heidän kanssaan. On aika vaikeaa, kun tosiaan kaikilla on jo ne sosiaaliset piirit valmiina. Koeta siinä sitten saada kavereita, ystävistä puhumattakaan. :/ olen aina se viimeinen vaihtoehto kaikille.

Totta on se, että kukaan ei tule kotoa hakemaan, vaan pitää olla itse aloitteellinen. Toivottavasti et ota tätä pahalla, vaan jos et itse ole miettinyt näitä asioita. Voiko olla, että yrität jotenkin liikaa ja sellaisen "epätoivon" huomaa sinusta?  Itselläni on todella suppeat sosiaaliset piirit ja oikeastaan vain yksi ystävä mutta tämä on lähinnä omasta halusta ja toisaalta olen koko elämäni ollut aika sosiaalinen ja ikinä ei ole ollut vaikeus saada kavereita tai muodostaa ystävyyssuhteita. Enemmänkin olen kokenut sitä, että minuun on ripustauduttu. Esim. eräs henkilö pommitti yhteydenotoilla kertoen kuinka hän on yksinäinen ja kukaan ei oikein ehdi näkemään häntä. Tällainen ei ainakaan vastapuolesta kovin mairittelevalta tunnu. Tuskin monikaan haluaa vain olla kenenkään yksinäisyyden täyte, vaan ystävyyssuhteet muodostuvat molempien halusta.  Entä jos etsisit niitä uusia kavereita ihan eri ympäristöstä? Teet vaikka nettiin ilmoituksen, johon varmasti vastaavat ne, jotka ovat aidosti valmiita muodostamaan ystävyyssuhteita. Kaikki eivät vain halua esim. lapsien vanhempiin sen syvällisemmin tutustua. Tälla ei kuitenkaan tarvitse olla sinun kanssasi mitään tekemistä.

Niin siis nimenomaan en uskalla tyrkyttää itseäni. Mietin aina, viitsinkö pyytää kahville tai leikkipuistoon, etten vain ole liian ahdisteleva. Mitään "muuten vaan" -tekstareita ja kuulumisten kyselyä en harrasta kuin sellaisten kanssa, joilta on tullut vihreää valoa. En esimerkiksi oikein uskalla pyytää ketään työ- tai opiskelukaveriakaan tapaamaan vapaa-ajalla, koska en voi tietää, ovatko he ystävällisiä vain ns. pakon edessä. Mieluummin odotan aloitetta toisilta ja pyrin vastavuoroisuuteen - jos minä kysyin viimeksi tapaamista, odottelen toisen kysyvän seuraavaksi. Yleensä näin.

Koen ihmissuhteiden muodostamisen vaikeaksi juuri siksi, että muilla ihmisillä ei juuri näy olevan tarvetta saada uusia ystäviä. Random tuttavat ja leikkikaverit lapsille kyllä kelpaa, ja kyllä ne kelpaavat minullekin, mutta kaipaisin myös syvällisempiä suhteita. Niitä vaan on aika mahdoton muodostaa, ellei sattuman kaupalla törmää toiseen yhtä yksinäiseen, jonka kanssa kemiat mätsäisivät. Useimmilla ihmisillä ei taida olla aikaa uusille ystäville, koska ne läheiset ystävät on jo olemassa ja loppuaika vietetään perheen kanssa. Itse olen yhden pienen lapsen yh ja kaipaan varmaan siksikin enemmän aikuista seuraa kuin sellainen, jolla on kotona puoliso.

Monikaan ei välttämättä halua viettää työkavereiden kanssa vapaa-aikaa tai ainakaan lähemmin ystävystyä. Ehkä siitäkin syystä, jos toisesta paljastuukin epämiellyttäviä puolia niin on aika kiusallista yrittää ottaa etäisyyttä työkavereina. Monet taas vain periaatteesta haluavat pitää työn vapaa-ajasta erillään. Toki jos jonkun kanssa synkkaa todella hyvin niin ei kai siinä mutta itse en esim. ehdoin tahdoin välttämättä niitä läheisiä ystäviä etsisi työkavereista. Suomalainen kulttuuri vain on sellainen, että työkavereiden kanssa ei ole useinkaan tapana esim. työpäivän jälkeen lähteä pubiin istuskelemaan.  Ei siis välttämättä tarkoita, että monetkaan eivät etisisi ystäviä, vaan olet kenties itse etsinyt läheisiä ystäviä väärästä paikasta.

Ja tottakai mahdolliset ystävyydetkin muodostuvat niistä random tuttavuuksista. Valmiita läheisiä ystäviä ei mistään saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistin itseni ystävässäsi. Minulla on kovin vähän ystäviä ja tuttavia, on jotenkin vaikea tutustua keneenkään. En ole mielestäni vaikea ihminen, olen vain ujo ja arkailen tutustua ja tyrkyttää itseäni, juurikin tuosta syystä että kaikilla on jo ne läheiset ystävät ja minä olisin äkkiä se riippakivi, kuten ap:lle on nyt käynyt. Tuntuu, että se olen useimmiten minä, joka ehdottaa tapaamisia, minä pyydän lapselle leikkiseuraa... Harvoin kukaan kyselee meidän perään.

En haluaisi lapselleni samaa yksinäisyyttä vain siksi, että en itse osaa luoda ihmissuhteita tai pikemminkin en ole ymmärtänyt ylläpitää koulu- ja opiskeluaikaisia ystävyyssuhteita. Äitituttuja on, mutta en ole juuri lähentynyt heidän kanssaan. On aika vaikeaa, kun tosiaan kaikilla on jo ne sosiaaliset piirit valmiina. Koeta siinä sitten saada kavereita, ystävistä puhumattakaan. :/ olen aina se viimeinen vaihtoehto kaikille.

Totta on se, että kukaan ei tule kotoa hakemaan, vaan pitää olla itse aloitteellinen. Toivottavasti et ota tätä pahalla, vaan jos et itse ole miettinyt näitä asioita. Voiko olla, että yrität jotenkin liikaa ja sellaisen "epätoivon" huomaa sinusta?  Itselläni on todella suppeat sosiaaliset piirit ja oikeastaan vain yksi ystävä mutta tämä on lähinnä omasta halusta ja toisaalta olen koko elämäni ollut aika sosiaalinen ja ikinä ei ole ollut vaikeus saada kavereita tai muodostaa ystävyyssuhteita. Enemmänkin olen kokenut sitä, että minuun on ripustauduttu. Esim. eräs henkilö pommitti yhteydenotoilla kertoen kuinka hän on yksinäinen ja kukaan ei oikein ehdi näkemään häntä. Tällainen ei ainakaan vastapuolesta kovin mairittelevalta tunnu. Tuskin monikaan haluaa vain olla kenenkään yksinäisyyden täyte, vaan ystävyyssuhteet muodostuvat molempien halusta.  Entä jos etsisit niitä uusia kavereita ihan eri ympäristöstä? Teet vaikka nettiin ilmoituksen, johon varmasti vastaavat ne, jotka ovat aidosti valmiita muodostamaan ystävyyssuhteita. Kaikki eivät vain halua esim. lapsien vanhempiin sen syvällisemmin tutustua. Tälla ei kuitenkaan tarvitse olla sinun kanssasi mitään tekemistä.

Niin siis nimenomaan en uskalla tyrkyttää itseäni. Mietin aina, viitsinkö pyytää kahville tai leikkipuistoon, etten vain ole liian ahdisteleva. Mitään "muuten vaan" -tekstareita ja kuulumisten kyselyä en harrasta kuin sellaisten kanssa, joilta on tullut vihreää valoa. En esimerkiksi oikein uskalla pyytää ketään työ- tai opiskelukaveriakaan tapaamaan vapaa-ajalla, koska en voi tietää, ovatko he ystävällisiä vain ns. pakon edessä. Mieluummin odotan aloitetta toisilta ja pyrin vastavuoroisuuteen - jos minä kysyin viimeksi tapaamista, odottelen toisen kysyvän seuraavaksi. Yleensä näin.

Koen ihmissuhteiden muodostamisen vaikeaksi juuri siksi, että muilla ihmisillä ei juuri näy olevan tarvetta saada uusia ystäviä. Random tuttavat ja leikkikaverit lapsille kyllä kelpaa, ja kyllä ne kelpaavat minullekin, mutta kaipaisin myös syvällisempiä suhteita. Niitä vaan on aika mahdoton muodostaa, ellei sattuman kaupalla törmää toiseen yhtä yksinäiseen, jonka kanssa kemiat mätsäisivät. Useimmilla ihmisillä ei taida olla aikaa uusille ystäville, koska ne läheiset ystävät on jo olemassa ja loppuaika vietetään perheen kanssa. Itse olen yhden pienen lapsen yh ja kaipaan varmaan siksikin enemmän aikuista seuraa kuin sellainen, jolla on kotona puoliso.

Koita tutustua ensisijaisesti muihin yksinhuoltajiin. Tämä ihan siksi, että parisuhteessa elävät luonnollisesti priorisoivat parisuhteensa tärkeimmäksi ihmissuhteekseen. Toisen yksinhuoltajan kanssa voisit tehdä kaikenlaista, mitä et parisuhteessa elävän kanssa voi. Esimerkiksi viettää vappua, uutta vuotta tai juhannusta yhdessä. Yksinhuoltajan kanssa ystävystyessäsi ette ole myöskään niin sidottuja aikatauluihin, koska kummallakaan ei ole puolisoa, jonka kanssa pitäisi tehdä parisuhde- tai perhejuttuja. Yhteisen tekemisen järjestäminen siten, että lapset ovat mukana, on luontevaa, koska muussa tapauksessa teistä kumpikin tarvitsisi lapsilleen lapsenvahdin. Yksinhuoltaja yleensä myös arvostaa, jos hän voi välillä (vastavuoroisesti tietenkin) jättää lapsensa toiselle hoitoon mennessään esim kampaajalle, lääkäriin tms. Parisuhteessa elävillä on puoliso, joten he eivät näihin asioihin samalla tavalla lapsenvahtia tarvitse. 

Mitä teen? kirjoitti:

Mitä tekisin? Minulla on tuttu, joka on ihan mukava. Toivon hänelle pelkkää hyvää. En koe häntä lainkaan ystäväkseni, hän pitää minua ilmeisesti parhaana ystävänään. Olemme tavanneet kaiken kaikkiaan ehkä kymmenen kertaa, meillä on samanikäiset lapset, siitä tämä lähti, leikkiseuraa puistoon. Hän on ystäväni tuttava(ei hänenkään läheisin), ystävä muutti toiselle paikkakunnalle, tapasimme ennen kolmestaan.

Hän on siis peruskiva. Hänen lapsensa ovat kivoja. Hän on hyvä äiti, monesta asiasta olemme samaa mieltä. Kasvatamme lapsiamme aika samoin arvoin ja ajatuksin, lapset on siis helppo hiekkalaatikolle laittaa.

Ongelma on se, että minulla on omat, läheiset ystäväni ja paljon åiti-lapsi-seuraa sekä myös uudempia päiväkotituttuja, joiden kanssa olen läheisempi kuin tämän tuttavan. Jossain vaiheessa näinme vähän enemmän, aikataulut osuivat yksiin ja koska olen sosiaalinen ja avoin erilaisille ihmisille, tapasin silloin vähän useammin. Minulle se oli hiekkalaatikkoseuraa lapsillemme, ei syvää ystävyyttä.

Mutta tuttava haluaa koko ajan tavata minua/meitä. Minulle olisi ihan sama vaikkemme koskaan enää tapaisi. Tiedättekö, en siis mitenkään inhoa häntä tms, mutta olen kiireinen, väsynyt, töissä omat haasteet, aikaa ei meinaa riittää niille ihmisille, joiden seurasta oikeasti nautin ja joita kaipaan kun emme näe ja joiden kanssa vuosien keskustelut ja yhteiset työprojektitkin,

Kuumottavinta on se, että hän ihailee ja "matkii" minua. Hän haluaa samalle alalle, hän haluaa muuttaa samaan paikkaan, hän haluaa samat harrastukset, hän haluaa mielipiteeni ihan kaikkeen. Hän arvostaa minua. Minä arvostan häntä ihmisenä ja äitinä, mutta hän on minulle tutuntuttu, jonka kanssa esimerkiksi ammatillinen keksustelu ei kiinnosta. En kai jaksa työpäivän jälkeen kertoa toiselle kaikkea,joka siis on aivan uusi, siis keksinyt minulta alan. Ei siinäkään mitään pahaa sinänsä, ei hän minulta mitään vie eikä tarkoita asiaa niin, mutta minä en saa niistä keksusteluista mitään ja aihe on viimeisin, mitä jaksan työpäivän jälkeen. Minä olen hänestä kovin kiinnostava, hän on sen sanonutkin, hän minusta ei ollenkaan kiinnostava, mitä en tietenkään sano. Lapsemme viihtvät ihan ok leikeissään, mutta meillä on siis paljon lapsikavereita, heillä ei.

Hän janoaa minun mielipiteitäni ja elämänkokemustani. Kuten sanoin, olen avoin, puhun mielelläni, mutta on alkanut ahdistaa, että hän saatttaa tehdä joitain elämänmuutoksia, koska minä olen aiemmin tehnyt jotain sellaista, esim eronnut. En jaksa kantaa hänen tilannettaan, jossa minun pitäisi mennä takaisin omiin vaikeisiin vuosiini voidakseni antaa niitä hänen haluamiaan neuvoja.

Kieltäydyn useimmista tapaamisista. Syytkin ovat ihan todellisia, mutta sellaisia että oikeiden ystövieni kyseessä ollessa tapaamiset eivät peruuntuisi. Minusta olisi ihan ok edelleen leikkipustotella joskus silloin tällöin, mutta en halua kantaa hänen huoliaan enkä jakaa omiani hänelle, en suunnitella hänen asioitaan.

Itse elämässäni saatan ehdottaa tapaamisia puolituttujen ihmisten kanssa, mutta jos ne jatkuvasti peruuntuvat, peräännyn ja sanon, että laita sinä viestiä, jos tulee sopiva aika. Jos sitä viestiä ei koskaan tule, se tarkoittaa sitä, että ei ole riittävästi halua, että aikaa järjetsyisi. Näin molemmat säilyttävät kasvonsa ja jossain toisessa tilanteessa taas voi toimia kaveruus paremmin.

Musta kuulostaa siltä, että olet alkanut irtautua ystävästäsi tunnetasolla jo paljon aiemmin. Kenties olit ennen valmis ystävyyteen, mutta ystäväsi on tukahduttanut orastavan ystävyyssuhteen takertumalla ja tulemalla lähelle liian aikaisin.

Tää on itseasiassa varmaan aika yleistä. Ette ole edenneet samaa tahtia ystävyydestänne. Ystäväsi on saattanut jopa vain lisätä tuota yhteydenpitoa huomatessaan välinen viilenemisen, mikä taas on saanut ne viilenemään entisestään.

Mutta.. hyvä puoli tässä on se, että sinä voit pitää yhteyttä ja kertoa asioita hänelle niin paljon kuin haluat. Eli nuo työjututkin voit kuitata sillä, että olet väsynyt töistä etkä jaksa puhua niistä. Ala keskustelemaan aiheista, joista voisit tälläkin palstalla eli tuntemattomien ja tuttujenkin kanssa puhua ilman et kyllästyisit.

rga

Heh