Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En jaksaisi tuttua, joka pitää meitä suurina ystävinä
Mitä teen?
23.09.2017 |
Mitä tekisin? Minulla on tuttu, joka on ihan mukava. Toivon hänelle pelkkää hyvää. En koe häntä lainkaan ystäväkseni, hän pitää minua ilmeisesti parhaana ystävänään. Olemme tavanneet kaiken kaikkiaan ehkä kymmenen kertaa, meillä on samanikäiset lapset, siitä tämä lähti, leikkiseuraa puistoon. Hän on ystäväni tuttava(ei hänenkään läheisin), ystävä muutti toiselle paikkakunnalle, tapasimme ennen kolmestaan.
Hän on siis peruskiva. Hänen lapsensa ovat kivoja. Hän on hyvä äiti, monesta asiasta olemme samaa mieltä. Kasvatamme lapsiamme aika samoin arvoin ja ajatuksin, lapset on siis helppo hiekkalaatikolle laittaa.
Ongelma on se, että minulla on omat, läheiset ystäväni ja paljon åiti-lapsi-seuraa sekä myös uudempia päiväkotituttuja, joiden kanssa olen läheisempi kuin tämän tuttavan. Jossain vaiheessa näinme vähän enemmän, aikataulut osuivat yksiin ja koska olen sosiaalinen ja avoin erilaisille ihmisille, tapasin silloin vähän useammin. Minulle se oli hiekkalaatikkoseuraa lapsillemme, ei syvää ystävyyttä.
Mutta tuttava haluaa koko ajan tavata minua/meitä. Minulle olisi ihan sama vaikkemme koskaan enää tapaisi. Tiedättekö, en siis mitenkään inhoa häntä tms, mutta olen kiireinen, väsynyt, töissä omat haasteet, aikaa ei meinaa riittää niille ihmisille, joiden seurasta oikeasti nautin ja joita kaipaan kun emme näe ja joiden kanssa vuosien keskustelut ja yhteiset työprojektitkin,
Kuumottavinta on se, että hän ihailee ja "matkii" minua. Hän haluaa samalle alalle, hän haluaa muuttaa samaan paikkaan, hän haluaa samat harrastukset, hän haluaa mielipiteeni ihan kaikkeen. Hän arvostaa minua. Minä arvostan häntä ihmisenä ja äitinä, mutta hän on minulle tutuntuttu, jonka kanssa esimerkiksi ammatillinen keksustelu ei kiinnosta. En kai jaksa työpäivän jälkeen kertoa toiselle kaikkea,joka siis on aivan uusi, siis keksinyt minulta alan. Ei siinäkään mitään pahaa sinänsä, ei hän minulta mitään vie eikä tarkoita asiaa niin, mutta minä en saa niistä keksusteluista mitään ja aihe on viimeisin, mitä jaksan työpäivän jälkeen. Minä olen hänestä kovin kiinnostava, hän on sen sanonutkin, hän minusta ei ollenkaan kiinnostava, mitä en tietenkään sano. Lapsemme viihtvät ihan ok leikeissään, mutta meillä on siis paljon lapsikavereita, heillä ei.
Hän janoaa minun mielipiteitäni ja elämänkokemustani. Kuten sanoin, olen avoin, puhun mielelläni, mutta on alkanut ahdistaa, että hän saatttaa tehdä joitain elämänmuutoksia, koska minä olen aiemmin tehnyt jotain sellaista, esim eronnut. En jaksa kantaa hänen tilannettaan, jossa minun pitäisi mennä takaisin omiin vaikeisiin vuosiini voidakseni antaa niitä hänen haluamiaan neuvoja.
Kieltäydyn useimmista tapaamisista. Syytkin ovat ihan todellisia, mutta sellaisia että oikeiden ystövieni kyseessä ollessa tapaamiset eivät peruuntuisi. Minusta olisi ihan ok edelleen leikkipustotella joskus silloin tällöin, mutta en halua kantaa hänen huoliaan enkä jakaa omiani hänelle, en suunnitella hänen asioitaan.
Itse elämässäni saatan ehdottaa tapaamisia puolituttujen ihmisten kanssa, mutta jos ne jatkuvasti peruuntuvat, peräännyn ja sanon, että laita sinä viestiä, jos tulee sopiva aika. Jos sitä viestiä ei koskaan tule, se tarkoittaa sitä, että ei ole riittävästi halua, että aikaa järjetsyisi. Näin molemmat säilyttävät kasvonsa ja jossain toisessa tilanteessa taas voi toimia kaveruus paremmin.
Kommentit (106)
Minulla on tavallaan samanlainen tilanne, vaikka se ei ole samanlainen. Kyseessä opiskelukaveri, jonka kanssa olen keskustellut paljon opiskeluasioista ja muistakin asioista, niin kuin muidenkin opiskelukavereitteni kanssa. Tämä yksi on poikennut muista lähinnä siinä suhteessa, että hänen kanssaan keskustelu ei ole sujunut kovin hyvin ja hänellä on aina ollut vaikeuksia ymmärtää kertomiani asioita tai edes muistaa niitä. Olen kuitenkin pitänyt häntä periaatteessa ihan järkevänä ihmisenä. Nyt sitten, kun olen muuttanut asumaan lähemmäksi häntä, niin hän on toistuvasti tulossa luokseni kylään vaikka se ei minulle sovi, vedoten siihen että olemme niin hyviä ystäviä, eikä häntä itseään haittaisi lainkaan, jos joku kaveri tulisi kylään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tavallaan samanlainen tilanne, vaikka se ei ole samanlainen. Kyseessä opiskelukaveri, jonka kanssa olen keskustellut paljon opiskeluasioista ja muistakin asioista, niin kuin muidenkin opiskelukavereitteni kanssa. Tämä yksi on poikennut muista lähinnä siinä suhteessa, että hänen kanssaan keskustelu ei ole sujunut kovin hyvin ja hänellä on aina ollut vaikeuksia ymmärtää kertomiani asioita tai edes muistaa niitä. Olen kuitenkin pitänyt häntä periaatteessa ihan järkevänä ihmisenä. Nyt sitten, kun olen muuttanut asumaan lähemmäksi häntä, niin hän on toistuvasti tulossa luokseni kylään vaikka se ei minulle sovi, vedoten siihen että olemme niin hyviä ystäviä, eikä häntä itseään haittaisi lainkaan, jos joku kaveri tulisi kylään.
Tuollainen ihminen on rajaton. Sinun pitää opetella pitämään omat rajasi ja ilmaista ne vaikka toinen pahoittaa mielensä siitä, yleensä nää niin tekee....
Aloitus on jo vuodelta 2017, mutta aihe on aina ajankohtainen. Mietin onkohan ap voinut ymmärtää asian jotenkin väärin. Minä olen ehkä hieman ap:n kuvaaman ystävän tai "ystävän" kuten ap korostaa, kaltainen. Minä en kuvattu henkilö ole, en ole harrastanut hiekkiksen reunalla istuskelua. Mutta siis olen ystävänä hyvin intensiivisen tuntuinen tarkoittamatta mitään sen syvällisempää. Otan jokaisen ihmisen näennäisen vakavasti, saatan kertoa itsestäni paljonkin tiettyyn rajaan saakka. Kukaan ei kuitenkaan tunne minua kokonaan, vaikka ehkä luuleekin tuntevansa. Oikeasti en päästä ketään lähelleni, vaikka annan ehkä toisenlaisen vaikutelman. Jotenkin ihmiset luulevat että heillä on suurikin merkitys minulle, vaikka kaikki on minulle vain samanlaista ajankulua kuin heillekin, eli nämä ihmiset itse nostavat itsensä jotenkin jalustalle ja kuvittelevat sitten minun ihailevan heitä tuon jalustan juurelta. Voisiko ap olla kyse jostain tällaisesta, pidät itseäsi tärkeämpänä kuin muut sinut kokevat.
Tässä voi olla taustalla sekin, että jotkut ihmiset jaksavat ylläpitää isompaa määrää ystävyyssuhteita kuin toiset. Itselle 3-4 ystävyyssuhteen aktiivinen ylläpito on jo työlästä, mutta joku toinen voi aktiivisesti pitää yhteyttä useampaan kymmeneen ihmiseen.
Itselle on käynyt myös noin, että ihan ok-kiva tyyppi alkoi viikottain pyytämään kahville, kylään jne ja lisäksi viestitteli tai soitti useamman kerran viikossa. Itse en pidä useamman kerran viikossa yhteyttä edes parin parhaan ystäväni kanssa, joten en todellakaan ollut halukas näin intensiiviseen yhteydenpitoon hyvänpäiväntutun kanssa. En tiedä, pitikö tämä tyyppi minua jotenkin erityisen hyvänä ystävänään. Luulen, että ennemminkin hänellä on vaan enemmän resursseja yhteydenpitoon kuin minulla. Tilanne rauhoittui itsestään, kun muutin toiselle paikkakunnalle. Muuten en osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Omakohtaisesta kokemuksesta neuvon katkaisemaan välit kerta kaikkiaan tähän ripustautujaan, vaikka se vaikealta tuntuisikin. Itse olin aikoinaan vastaavassa tilanteessa aivan liian kiltti, ja päädyin kummiksi täysin yhdentekevän ihmisen lapselle. Lapsen vuoksi en voi enää kokonaan lopettaa yhteydenpitoa, mutta äitiin en ole ottanut yhteyttä vuosiin. Silti hän edelleen soittelee vähintään kerran kuussa ja kutsuu kylään/hoploppiin/mökille jne. Olen viettänyt tuossa perheessä niin joulua kuin juhannustakin vain sen vuoksi, etten ole kehdannut kieltäytyä tarpeeksi painokkaasti. Olen hänen läheisin ystävänsä, ja kummilapsi tykkää minusta kovasti, mutta itselleni tuo koko perhe on lähinnä vain rasittava. Toivon nyt, että olisin 8 vuotta sitten ollut tarpeeksi lujaluontoinen pannakseni välit poikki ennen kuin oli liian myöhäistä.
Oon aina pitänyt huvittavana, että tällaset kaksnaamaset pitää itseään "liian kiltteinä". Se, että et oo mul kku päin näköä ei tee susta kilttiä vaan oot edelleen mulk ku, mutta liian pelkuri näyttämään sen.
Alue: Aihe vapaa
Voi myös olla, että ystävyydessä on "kuherruskuukausi" eli toinen koetaan läheisempänä kuin oikeasti onkaan. Sitten kun tunnetaan vähän paremmin, toisen eri puolet alkavatkin ärsyttää ja suhde palautuu sille tasolle, joka on molemmille oikeasti mukavaa. Jos toinen kiintyy enemmän, niin sitten toki pettyy.