Veljen tytär (32v) kuoli toissapäivänä. Mitä ihmettä voin sanoa / tehdä?

Älä mieti, mitä sä sanot. Soita ja kuuntele.

Et oikein voikkaan, voit osoittaa että olet tukena ja että otat osaa suruun, ei siinä muuta voi. Älä katoa, moni tekee näin. koska eivät osaa sanoa mitään, surullista. 

Kamalaa, en osaa edes sinulle kirjoittaa mitään järkevää..vaikea yrittää ajatella tosiaan mitä pystyisit veljelle sanomaan.. osanotot. Kaikkea hyvää teille!

Laita tekstari kysyen milloin voisi soittaa, kun puhutte niin kysy vaan että mikä tilanne on nyt, miten pärjäätte, mitä tapahtuu. Anna veljesi puhua. 

Soita. Riittää kun kuuntee toisen murheita. Kellään ei ole näihin tilanteisiin "oikeita sanoja" , tärkeää on silti että joku edes välittää kysyä "kuinka voit ja voinko auttaa jotenkin".

Soita, kysy miten hän jaksaa, kysy miten kaikki tapahtui (jos haluaa kerrata tapahtumia), kysy onko heillä hautajaisjärjestelyt millä mallilla ja tarjoa käytännön apuja. Ehdota itse jotain konkreettista, minkä he voisivat hyväksyä. Kysy onko syönyt, nukkunut, palannut töihin?

Oikeita sanoja ei ole, et voi lohduttaa. Lohduttamisella yrität vain helpottaa omaa oloasi. Ole läsnä, kuuntele. Muistele vainajaa kauniisti.

"Älä kerro hänelle valosta, ole hänelle valona". Näin jossakin runossa suunnilleen lausutaan, se on totta.

Esimerkkilauseita: Olen niin pahoillani teidän puolesta. Toivotan voimia suuressa surussanne. Lämmin osanottoni. Kuinka jaksatte? Jos voin olla jotenkin avuksi, kertokaa ihmeessä. Oletteko saaneet nukutuksi?

Muistelkaa yhdessä vainajaa. Omaiset saattavat kokea syyllisyyttä ja puhua siitä. Voit lievittää sitä tuskaa.

Älä jätä soittamista yhteen kertaan vaan soittele vaikka viikoittain.

Minä ainakin menisin käymään vaikka miten kaukana olisi. Vaikka sitten helikopterilla Antarktikselle jos niin on. Vaikka eihän se mitään enää asiassa muuta. Mikä on tapahtunut on tapahtunut.

Mielummin puhuisin omilla sanoilla kuin valmiiksi ulkoa opeteltuja tyhjiä repliikkejä.

Minä menisin varmasti oman sisaruksen luokse, jos tuollaista olisi tapahtunut. Ottaisin palatonta töistä ja lähtisin heti. Järkytys olisi niin kauhea ja oman sisaruksen lapset tuntuvat niin läheisiltä, että melkein kuin omilta.

Suurin suru on sanaton.

Miten olet voinut, oletko saanut nukuttua ja syötyä, oletko ottanut lääkkeet - näillä mä aloitin puheluni isälle vielä viikkoja sen jälkeen, kun äitini oli kuollut. Juttu jatkui siitä sitten sen mukaan, mitä isällä milloinkin oli mielessä. Usein puhuttiin monessa puhelussa aina melkein samat asiat läpi. Lisäksi käytiin läpi käytännön järjestelyjä, mitä milloinkin tarvittiin.

Tunne myötäelämisestä ja huolenpidosta on tärkein, sama sitten vaikka puhuttaisiin päivän säästä.

(Ja kyllä, olin myös paikan päällä sekä ennen kuolemaa että sen jälkeen, mutta ennen pitkää jouduin palaamaan töihin toiselle paikkakunnalle ja päivittäinen yhteydenpito jäi puhelimen varaan.)

Lähtisin käymään, sentään kysymys omasta sisaruksesta ja hänen lapsestaan. Enkä jättäisi sitä yhteydenpitoa niihin hautajaisiin. Elämä jatkuu myös hautajaisten jälkeenkin. Mieheni kuoli vuosi sitten. Puhelin pirrasi ja piippasi hautajaisiin asti, mutta sen jälkeen täysi hiljaisuus. Nekin ystävät, joiksi sellaisiksi kuvittelin, jättivät yhteydenpidon kokonaan. Silloin sitä tukea tarvitaan eniten.

Vierailija kirjoitti:

Esimerkkilauseita: Olen niin pahoillani teidän puolesta. Toivotan voimia suuressa surussanne. Lämmin osanottoni. Kuinka jaksatte? Jos voin olla jotenkin avuksi, kertokaa ihmeessä. Oletteko saaneet nukutuksi?

Muistelkaa yhdessä vainajaa. Omaiset saattavat kokea syyllisyyttä ja puhua siitä. Voit lievittää sitä tuskaa.

Älä jätä soittamista yhteen kertaan vaan soittele vaikka viikoittain.

Muuten oikein hyviä neuvoja, mutta älä missään nimessä yritä lievittää omaisten mahdollisesti kokemaa syyllisyyttä, ellei omainen nimenomaan kerro kokevansa syyllisyyttä. Sellaiset lohdutteluyritykset tuntuvat omaisesta helpostinsyyttämiseltä: "Sinun pitäisi tuntea tästä syyllisyyttä." Itsemurhatapauksessakin tilanne voi olla se, että omaiset ovat yrittäneet tehdä kaiken mahdollisen ja mahdottoman mt-ongelmaisen henkilön läheisenä. Silloin tuntuu todella pahalta, kun muut kuvittelevat omaisten kokevan syyllisyyttä.

Älä yritä varsinaisesti lohduttaa. Se tuntuu helposti toisen surun mitätöimiseltä. Osanotto ja mahdollisesti kuulumisten kysyminen on paljon parempi.

Toi kerro jos voin olla avuksi on suurinta paskaa ikinä. Ei niin voi sanoa. Suuren surun keskellä ihminen ei pysty ajattelemaan niin. Kyllä itse pitää osata tehdä konkreettiset ehdotukset. Tarjoutua tuomaan ruokaa, käyttämään kaupassa, siivoamaan jne. Pitkä välimatka toki hankaloittaa sitä.

Mä en haluais, että kukaan soittaa. Haluaisin surra yksin rauhassa. Toivon, että käyttäytyisit ihan normaalisti, eli jos et normaalisti soittele, niin älä soita nytkään. 

Soita ja esitä osanotot suruun. Siitä se keskustelu avautuu.

Avun tarjoaminen on ehkä tarpeetonta ja jopa mahdotonta koska pitkä välimatka.

Jos itse olisin tuossa tilanteessa olisin soittanut heti kun olisin kuullut suru-uutisen.

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin menisin käymään vaikka miten kaukana olisi. Vaikka sitten helikopterilla Antarktikselle jos niin on. Vaikka eihän se mitään enää asiassa muuta. Mikä on tapahtunut on tapahtunut.

Mielummin puhuisin omilla sanoilla kuin valmiiksi ulkoa opeteltuja tyhjiä repliikkejä.

Helppo sanoa lentävänsä apuun vaikka maailman ääristä, mutta kun totuus ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen.

Itselleni kävi noin kun olin työmatkalla ulkomailla, että läheinen kuoli yllättäen. Lentoa takaisin Suomeen ei saanut niin nopeasti, kuin olisin halunnut, ei edes monen vaihdonkaan kanssa. Lisäksi firman asiakas vaati, että projekti suoritetaan loppuun, vaikka kuinka oli surua itselläni. Työelämä on toisinaan raadollista ja inhimillisyys on nollissa. Ei todellakaan ole varaa hommata mitään yksityiskoneita tai helikoptereita. Samalla olisi mennyt työpaikka alta. Että hieman sitä suhteellisuudentajua lisää, kiitos. Valitettavasti kun sitä omaakin elämää pitää elää ja hoitaa omat velvollisuutensa.

Prototyyppi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin menisin käymään vaikka miten kaukana olisi. Vaikka sitten helikopterilla Antarktikselle jos niin on. Vaikka eihän se mitään enää asiassa muuta. Mikä on tapahtunut on tapahtunut.

Mielummin puhuisin omilla sanoilla kuin valmiiksi ulkoa opeteltuja tyhjiä repliikkejä.

Helppo sanoa lentävänsä apuun vaikka maailman ääristä, mutta kun totuus ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen.

Itselleni kävi noin kun olin työmatkalla ulkomailla, että läheinen kuoli yllättäen. Lentoa takaisin Suomeen ei saanut niin nopeasti, kuin olisin halunnut, ei edes monen vaihdonkaan kanssa. Lisäksi firman asiakas vaati, että projekti suoritetaan loppuun, vaikka kuinka oli surua itselläni. Työelämä on toisinaan raadollista ja inhimillisyys on nollissa. Ei todellakaan ole varaa hommata mitään yksityiskoneita tai helikoptereita. Samalla olisi mennyt työpaikka alta. Että hieman sitä suhteellisuudentajua lisää, kiitos. Valitettavasti kun sitä omaakin elämää pitää elää ja hoitaa omat velvollisuutensa.

Varmasti aina voi olla erityisiä olosuhteita joista on hankala irtautua.

Jotkut asiat on silti elämässä tärkeämpiä kuin miettiä jotain työnantajan asiakasta. Todennäköisesti selittäisin tilanteen henkilökohtaisesti asiakkaalle. Toteaisin tilanteen olevan sellainen että minun täytyy nyt mennä. Minulle läheisen hätä ja kärsimys painaa vaakakupissa aika paljon. Olen aivan varma, että lähes kuka tahansa hyväksyisi tämän mukisematta. Hyvin harvassa on sellaiset projektit jotka ihan oikeasti on niin äärettömän tärkeitä ja yhdestä ihmisestä riippuvaisia muutenkaan! Vaikka oma työ tuntuu aina tärkeältä ja sillä hetkellä olennaiselta. Kukaan ei ole korvaamaton ja jos projekti viivästyy niin sitten se viivästyy. Ei maailma siihen kaadu.

Harvassa on sellaiset maailman kolkat joista ei parissa päivässä pääsisi Suomeen ihan tavallisilla reittilennoilla ja kulkuneuvoilla.