Ainoat lapset, positiivisia kokemuksia tähän ketjuun

Olen introvertin ja erakon puolivälissä. Minusta oli ihanaa tulla koulusta kotiin viettämään rauhallista laatuaikaa yksin kirjapinojeni kanssa (aikaa ennen nettiä), kavereissa oli riittävästi tekemistä.

Tämä on enemmän luonnekysymys ja myös vanhempien luonteesta ja varallisuudesta kiinni. Mutta siis itse en ole lapsena enkä nyt aikuisenakaan ollut ahne. Pystyin ja pystyn antamaan omastani muille ja jakamaan ilman ahdistusta vaikka viimeisen kakun palan yms.

Useinhan ainoista lapsista sanotaan ettei jakamisesta tule mitään ja kaikki huomio halutaan itselle. Minulla ei lapsena ollut koskaan puute mistään, joten ei tarvinnut pelätä että jos nyt annan tästä karkkipussista toiselle, en itse saa ehkä pitkään aikaan mitään. Opin myös kärsivällisyyttä, kun en saanut kaikkea heti (tai en joskus ollenkaan).

Katselin joskus vierestä kun serkkuni riitelevät siitä kuka sai enemmän jäätelöä ja kuka oli viimeksi saanut nuolla taikinakulhon. Tavallaan ymmärrän sen halun ja tarpeen puolustaa itseään kyseisen kaltaisissa tilanteissa. Mutta en ymmärrä sitä tuollaisissa pikku jutuissa.

Tästä tulee lyhyt ketju.

Aiheesta voisi kirjoittaa pitkästikkin. Tiivistetysti sanoen. Olen ainut lapsi ja onnellinen siitä.Rakastavat vanhemmat,isovanhemmat,tädit,serkut, jne...siis aina oli aikuiset läsnä.Oli leikkikavereitakin.En kokenut olevani yksin,halutessani oli mahdollisuus leikkiä ja touhuta yksinkin. En mielestäni ole itsekäs. Sosiaalinenkin olen,siksi olenkin viihtynyt palveluammateissa(45v),nyk.eläkkeellä. Sanotaan myös,että ainoilla lapsilla on parempi itsetunto.

On varmaan pitkälti tosiaan luonnekysymys. Itse viihdyin yksinkin ja minulla oli ihana äiti, jonka kanssa myös tehtiin kaikenlaista. En ole koskaan kaivannut laumaa ympärilleni, ja muutama hyvä ystävä on riittänyt. Toisaalta ne ystävät ovat edelleen ystäviäni ja olemme läheisiä, enkä usko, että kukaan heistä pitää minua itsekkäänä kus*päänä. Minut kasvatettiin ottamaan muut huomioon, enkä koskaan lapsenakaan syönyt esim. karkkeja toisten nähden tarjoamatta. Uskon olevani myös keskivertoa empaattisempi. Perheeni ei ollut kovin varakas, joten en ole saanut, mitä olen keksinyt pyytää, mutta ei minulta mitään olennaista puuttunutkaan. En siis ole lellitty kullannuppu. Isäni oli melko ankarakin, ja hyvää käytöstä minulta on edellytetty aina.

En muista, että olisin kokenut asiaa ainakaan tylsäksi. Ainakin kivaa oli tosiaan se vanhempien jakamaton huomio (olivat tosin eronneet, mutta siksipä etenkin) ja se, ettei tosiaan ole vaikea luopua omastaan, koska kaikkea oli niin, ettei siitä kilpaillut kukaan. Ja osaan tosi hyvin viihtyä yksinkin, sai keskittyä kaikkeen ihan rauhassa, hyviä muistoja.